Aateromaani ja postmoderni rikoskirja

TENHO KIISKINEN

–

Ihmiset voivat olla eri mieltä ilmastonmuutoksesta ja sukupuolten lukumäärästä, mutta puliukon ja teinitytön ihmisarvolla on kiistatta eroa kuin yöllä ja päivällä. Pultsarin väkivaltainen kuolema herättää parhaimmillaankin sääliä. Teinityttöä voi taas vahingoittaa vain hirviö, sillä varsamainen kauneus edustaa ihmettä, ja tyttö on tuleva nainen, potentiaalinen äiti ja rakastaja. Hänen turmelemisensa on aina loukkaus koko yhteisöä kohtaan. Rikos nauttii ikuista inflaatiosuojaa niin viihteessä kuin tosielämässä, sillä sen herättämä raivo on sisäsyntyistä.

Jussi K. Niemelän romaani Punaiset lehdet ottaa lähtökohdakseen tämän kuluneesta kuluneemman asetelman. Joku raiskaa ja paloittelee teinityttöjä Helsingin Lauttasaaressa ja antaa ymmärtää veritekojen sisältävän yhteiskunnallisen viestin. Yksityisetsiväksi ryhtynyt entinen rocktähti Harri Ketola alkaa selvittää juttua, joka askarruttaa myös ystäviään menettänyttä tyttöporukkaa. Ketolan harrastelijamainen ote lipsuu pahasti, eikä sitä ainakaan tiukenna jatkuva vellominen nykyisissä ja menneissä naishuolissa. Tytöt ymmärtävät enemmän, mutta ehtivätkö hekään pysäyttämään murhaajaa?

Hämäävän vaatimattomasti nimetty rikostarina ei lokeroidu helposti. Se ei ole tyylipuhtaasti mitään, mutta taipuu epäpuhtaasti moneksi. Lukija voi löytää dekkarin, satiirin ja aateromaanin sopasta kaunokirjallisia vaikutteita, jotka eivät välttämättä elä kuin hänen omassa mielikuvituksessaan. Postmoderni suomalainen rikoskirja? Käytettiin mitä nimitystä tahansa, tämän päivän yleisö lukee romaania kulttuurisodan ja polarisaation kuvauksena. Niemelän fiktio yhdistää murhat maahanmuuttoteemaan ja haluaa selvästi varoittaa ääri-ilmiöistä. Tapa ei tietenkään voi miellyttää kaikkia. Osa lukijoista katsoo kirjailijan liputtavan äärioikeiston puolesta. Osa taas yhdistävän fanatismin konservatismiin. Kaikki tosiasiat ovat nykyään politisoitavissa, joten neutraali kirjoittaminen on käynyt sosiaalisesti mahdottomaksi, sillä kukaan ei enää usko puolueettoman tarkkailijan rooliin. Niemelä tietää tämän, mutta ei välitä:

Jo pitkään älyköt, kolumnistit ja esseistit olivat briljeeranneet poliittisella korrektiudellaan tai vaihtoehtoisesti epäkorrektiudellaan. Molemmat olivat yhtä typeriä tapoja hakea huomiota ja oman viiteryhmän aplodeja… Kaikki kiljuivat suoraa huutoa toistensa ohi, kuin jatkuvasti tukkanuottasilla olevat valkoposkihanhet.

Punaiset lehdet saattaa kestää aikaa useimpia nykyromaaneja paremmin. Irvokkaan kehystarinan ja ajankohtaisuuden toisella puolella on kauneuden ikuinen filosofia, joka sulkee sisäänsä niin naiseuden kuin miehuuteen liittyvän sankari-ihanteen. Elämä päättymättömänä virtana ja seksuaalisena voimana, niissä riittää ammennettavaa. Teos syöksähtelee tyylillisesti ronskista alapäähuumorista ylevään asiaproosaan, mutta kokonaisuus on hyvällä tavalla kasvoton, helppolukuinen olematta maneerinen. Amatöörivirheiltä tuntuvat samankaltaisuudet hahmojen puhetavoissa saavat lopussa selityksensä, joka yllättää kuin pommi.

–

Jussi K. Niemelä: Punaiset lehdet  (Kovasana, 2019)

–

–

Tenho Kiiskinen on itäsuomalainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.