SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Viikonloppu Ääri-Savossa

JARNO ALANDER

Pohjoisen Savon korpimailla järjestettävistä Apocalyptic Rites -festivaalista on monille muodostunut jo lähes pakollinen loppukesän rituaali. Itse hitaana hämäläisenä onnistuin saapumaan Ääri-Sawoon vasta nyt, tapahtuman viidettä versiota varten.

Vaikka tee se itse -pohjalta järjestettyjen festivaalien toteuttamisessa on epäilemättä ollut yhtä sun toista päänvaivaa, itse paikalle saapuessani hommat tuntuivat etenevän lepposasti ja kiirettömästi, vailla turhaa kohkaamista ja stressiä. Myös paikalle saapunut yleisö, ilmeisesti aikaisemipien festarien veteraaneina, ei tuntunut pitävän kiirettä asettuessaan taloksi.

Festivaalien avaajan epäkiitollinen osa oli tällä kertaa langennut Hate Spirit -yhtyeelle. Bändi kuulosti omaan korvaani pätevältä, hyvin suomalaiselta black metallilta, vaikkakaan mitään ennen kuulumatonta bändillä ei satunnaiselle kuulijalle ollut tarjota. Paikallisen skenen asiantuntijat saattaisivat olla hyvinkin eri mieltä. Bändin jäsenet kunnostautuivat myöhemmin yhtyeen levyjen omaleimaisessa sissimarkkinoinnissa muun yleisön keskuudessa.

Seuraavaksi vuorossa olisi ollut Blood Red Fog, joka oli joutunut kuitenkin viime tingassa peruuttamaan esiintymisensä. Paikalle oltiin onnistuttu hankkimaan hyvin lyhyellä varoitusajalla korvaavaksi esiintyjäksi lahtelainen Vapaudenristi, jolta nähtiin tällä kertaa akustinen setti. Vapaudenristi on nopealla aikataululla kasvanut ”pelkästä” RAC-yhtyeestä koko skenen kansallisaarteeksi, jolta löytyy hyvin monipuolista materiaalia — lähtien perinteisemmästä katutappeluista ja juoopotteluista kertovasta runttauksesta aina ylevään, genrerajat ylittävään rockiin. Bändi ei ole pettänyt ennen eikä tehnyt sitä nytkään.

Forlor aloitti ja sitten keskeytti ensimmäisen kappaleensa niin monta kertaa, että yleisön keskuuteen ehti jo levitä epätietoisuus siitä, onko kyseessä vasta soundcheck vaiko varsinainen keikka. Onneksi tekniset ongelmat eivät turhauttaneet bändin jäseniä, vaan keikka saatiin lopulta soitettua läpi kunnialla. Yleisökin saatiin lopulta mukaan ja jos en ole aivan väärässä, näiden Ritesien ensimmäiset antiikin Roomasta omaksutut käsimerkit nähtiin tässä kohtaa.

Seuraavasta vedosta vastasi Evil Angel, jonka esitys oli riemastuttava barbaarisessa energisyydessään. On hyvin vaikea laji esiintyä yhtä aikaa hieman kieli poskessa mutta samalla sataprosenttisen tosissaan, ja Evil Angelilta tämä temppu onnistui täydellisesti.

Ensimmäisen päivän päätti Goatmoon, joka tuskin kaipaa esittelyjä. Yhtyeen uhmakas, suorastaan triumfalistinen black metal puhdisti odotetusti pöydän. Eräs yhtyeen kuulemma 20 kertaa livenä nähnyt kehui tämänkertaista keikkaa parhaaksi. En itsekään bändin keikkakunnon vasta noin puolen tusinaa kertaa tarkastaneena näe syytä olla eri mieltä.

Virallisten ohjelmanumeroiden päätyttyä juhlat jatkuivat majoitustiloissa. Seuraavana päivänä alueella kävellessä ei tullut varsinaisena yllätyksenä, miten kärsiviä katseita mökkien kuisteilta ja telttojen oviaukoista ulkomaailmaan luotiin.

Ikävän yllätyksen puolestaan muodostivat siellä täällä pitkin taistelutannerta lojuvat oluttölkkiröykkiöt. Kaaosten jumalten palvontaan liittyy itsestään selvästi tietty riehakkuus ja itsensä unohtaminen, joten lavan edestä löytyneet hylsyt voi vielä jotenkuten ymmärtää. Leirintäalueella (varsinkin hyvin hoidetulla ja luonnonkauniilla sellaisella) moista onkin jo aika lailla vaikeampi hyväksyä. Soveltuvien paikkojen löytäminen tämänkaltaiselle tapahtumille on jo valmiiksi vaikeaa ja siitä pyritään tekemään koko ajan vaikeampaa, joten kun paikka lopulta löytyy, toivoisin enemmän arvostusta sitä kohtaan.

Mutta lauantaipäivän kuluessa tölkit kuitenkin katosivat alueen ympäristöstä, kun järjestäjät keräsivät niitä ja laittoivat osan vierailijoista siivoamaan omia jälkiään. Eräs nuorempaa polvea edustanut porukka siivosi myös muiden jälkiä hyvityksenä edellisillan yllettömyyksistä.

Toiseen festivaalipäivän polkaisi käyntiin Reidh. Nimellisesti black metal -genressä operoivan yhtyeen soitossa oli kuitenkin paikoitellen runsaasti HC / RAC -sävyjä. Vai johtuikohan vaikutelma vain soittajien hiusmuodista?

Seuraavaksi vuorossa oli erilaisia ikivihreitä pop-kappaleita Pekka Siitoin -aiheisilla sanoituksilla esittävä Liittoneuvosto. Vaikka projektin skenehuumori hieman sisäänpäinlämpiävää onkin, muistutukset siitä miten tärkeää on olla ottamatta itseään liian vakavasti ja osata nauraa itselleen ovat aina tervetulleita.

Seuraavaksi soittaaneella Sadokistilla on oma vakiintunut kannattajakuntansa, josta osa oli saapunut paikalle vain ja ainostaan tätä keikkaa varten. Keikan aikana nähtiin ilkeän näköistä oman lihan mortifikaatiota ja hurjahko diy-pyrotekniikkashow. Eikä bändin mustuneessa thrashissa itsessäänkään moittimista ole.

Ristiriitaisimmat vaikutelmat jäivät Mustan enemmistön keikasta. Yhtyeellä on päivänselvästi potentiaalia, mutta sitä ei ehkä vielä ole onnistuttu valjastamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Kuulostaa absurdilta kutsua kunnianhimoiseksi ja uusia uria avaaavaksi yhtyettä, joka soundinsa puolesta sopisi suoraan Radio Suomi-Rockiin Egotripin, Zen Cafen ja myöhempien aikojen CMXn kaveriksi, mutta juuri sellaisesta on kysymys – eikä tämä ole moite eikä minkäänlaista vinoilua. Vaikuttaa selvältä, että parempi ympäristö yhtyeen ensimmäiselle livekeikalle olisi ollut klubi tai jokin muu intiimimpi sisätila, ei festarilava kahden black metal -yhtyeen väliin puristettuna. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää.

Sielunvihollinen tuntui jakavan yleisön mielipiteitä yllättävän jyrkästi — muutamille yhtye tuntui olevan eräs koko festarien kohokohdista, toiset taas vaikuttivat pitävän Apocalyptic Ritesia sille kokonaan vääränä paikkana. Tiedän yhtyeen musiikista ja sen maailmankuvasta melko vähän, mutta koska se keikkansa aikana paiskoi aivan mukiinmenevän oloista black metallia, oletan että mahdolliset kiistat koskevat ulkomusiikillisia tekijöitä.

White Death on tunnetusti livenä kova, mutta sen aloittaessa kärsin jo aikamoisesta taisteluväsymyksestä, eikä keikkaa tullut seurattua kovinkaan keskittyneesti. Mutta kuten useimpien muidenkin bändien kohdalla, yleisö oli innokkaasti mukana ja bändin jäsenet myös selvästi nauttivat keikasta.

White Deathin jälkeen päälava pimeni ja vuoden 2019 Ritesien viimeinen esitys nähtiin läheisellä rannalla. Stormheit soitti akustisen keikan, taustallaan valtavan kokoinen kokko ja niinikään tuleen tuikattu elämänpuu-riimu — täydellinen päätös festivaaleille ja taatusti jokaiselle paikalla olleelle mieleenpainuva kokemus.

Vaikka järjestäjät olivatkin tehtäviensä tasalla ja keikat onnistuneita, jäi yleisömäärä ymmärtääkseni hieman edellistä kertaa pienemmäksi. Tämä johtuu luultavasti siitä, että tällä kertaa paikalle ei saatu mitään yksittäistä selkeää vetonaulaa, jollainen vaikkapa Absurd viime vuonna oli. Kuitenkin mukaan saatiin aivan kunnioitettava määrä omistautunutta väkeä, ja erityisen ilahduttavasti paikalla oli myös uutta, nousevaa polvea alan ihmisiä — osa jopa vanhempiensa tietämättä. Yleisradio raportoi hiljattain tyytyväisenä, että metallimusiikki harmaantuu harmaantumistaan ja tulevaisuus kuuluu hip-hopille, mutta selvästi tämä ei päde ainakaan Ritesiin.

Yhteenvetona: erittäin hieno ja onnistunut tapahtuma. Alustavat suunnitelmat Sarastuksen saapumisesta paikalle ensi vuonnakin, entistä suuremmalla kokoonpanolla, ovat jo pöydällä. Joten suurkiitos tästä ja ensi vuoteen!

Jarno Alander on Sarastuksen toimitussihteeri.

Information

This entry was posted on syyskuu 11, 2019 by in Kulttuuri and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: