Tariq Ramadan ja euroislam
MIKA KERÄNEN
–
Nimi Tariq Ramadan on viime aikoina ylittänyt suomalaisenkin uutiskynnyksen. Yleismaailmallisen Me Too -kampanjan imussa tätä sveitsiläis-egyptiläistä islamologia ja Oxfordin professoria on syytetty useampaankin otteeseen seksuaalisesta ahdistelusta, raiskauksista ja alaikäisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Nämä syytökset eivät kuitenkaan ole oman kirjoitukseni fokuksena, sillä tohtori Ramadan on todella vaarallinen mies aivan muista syistä, syistä joiden rinnalla nämä syytöksetkin ovat loppujen lopuksi pikkujuttuja. Hän on jo kauan ennen tätä nyt ajankohtaista kohujulkisuutta ollut merkittävä hahmo erityisesti ranskankielisessä maailmassa mutta Oxford-yhteyksiensä ansiosta laajemminkin.
Ramadan on rankattu maailman sadan merkittävimmän intellektuellin joukossa sijalle 58, mitä ei voi pitää huonona. Ramadanin oli tarkoitus syksyllä 2017 vierailla Helsingin yliopistossakin luennoimassa aiheesta Islam, radicalisation and toleration, mutta kutsu peruttiin, koska juuri noihin aikoihin ensimmäiset raiskaussyytökset tulivat julki; sinänsä kutsun peruuttamisen syy kertoo paljon ajan hengestä, mutta pääasia toki on, että kutsu sentään peruttiin, vaikka olenkin sitä mieltä, että Ramadania ei olisi pitänyt alun alkaenkaan edes kutsua tähän maahan. Ramadan on tosin ainakin kerran jo käynyt Suomessa. 2000-luvun puolivälissä hän osallistui Espoon Dipolissa pidettyyn kulttuurifoorumiin ”eurooppalaisten muslimien johtohahmona”, kuten YLE asian esitti:
Nykymaailmassa monisäikeinen identiteetti ei ole mikään harvinaisuus. Niinpä sama henkilö voi olla kansalaisuudeltaan sveitsiläinen, koska hän on syntynyt Sveitsissä ja uskonnoltaan muslimi, mutta hän tuntee olevansa myös eurooppalainen vaikka hänen muistissaan Egyptillä, isän omalla kotimaalla on tärkeä merkitys. Näin oman identiteettinsä määritteli Tariq Ramadan, äskettäin Dipolissa pidettyyn kulttuurifoorumin osallistunut eurooppalaisten muslimien johtohahmo.
Tuo 22. joulukuuta 2006 päivätty juttu, jossa Ramadan ohimennen mainitaan, saattoi hyvinkin olla kyseisen islamologin debyytti suomalaisessa julkisuudessa ainakin mitä ns. suureen yleisöön tulee; voin kyllä erehtyäkin. Joka tapauksessa tuossa lyhyessä katkelmassa tiivistyy hyvin se, millaisena Ramadan on halunnut esiintyä länsimaiselle yleisölleen: monikulttuurisesta taustasta tulevana mutta luontevasti modernina eurooppalaisena muslimina. Voisiko häntä kutsua peräti euromuslimiksi? Miksipä ei. Ainakin jos ottaa tosissaan hänen itse omaksumansa roolin ”maltillisen”, ”modernin” ja ”länsimaisen” islamin apostolina. Arvannette jo, että minä en ota.
–
***
Ramadanilla (s. 1962) on islamilaisittain harvinaisen komea sukupuu. Hänen äidinpuoleinen isoisänsä näet oli egyptiläinen sheikki Hasan al-Banna (1906-1949), radikaalin islamistisen Muslimiveljeskunnan perustaja. Veljeskuntaa pidetään kaikkien nykyisten sunnalaista islamia seuraavien äärijärjestöjen eräänä kantamuotona. Muiden muassa nykyään maailman etsityimpiin terroristeihin kuuluva, Osama bin Ladenin jälkeen Al-Qaida -verkoston johtoon noussut egyptiläinen Ayman al-Zawahiri aloitti poliittisen toimintansa Muslimiveljeskunnassa. Tariq Ramadanin isä Said Ramadan puolestaan oli siinä määrin tärkeä hahmo Muslimiveljeskunnassa että sai itsensä šeikki al-Bannan vanhimman tyttären vaimokseen. Egyptin enemmän tai vähemmän maallistunut ja arabisosialismiin kallistunut johtaja eversti Gamal Abdel Nasser karkotti Said Ramadanin vuonna 1954 maasta, ja tämä asettui perheineen Sveitsiin, missä myös Tariq Ramadan syntyi. Hänen vanhempi veljensä Hani Ramadan (s. 1959) on Sveitsissä tunnettu militantti saarnamies, joka vuonna 2017 sai porttikiellon Ranskaan, koska häntä pidettiin uhkana yleiselle järjestykselle.
Miksi tällaisista lähtökohdista noussut Tariq Ramadan kuitenkin on onnistunut lyömään itsensä läpi jonkinlaisena islamin ”uskonpuhdistajana” ja modernisoijana? Totta puhuen hän ei kaikilta osin ole tässä onnistunutkaan, sillä hänen ajattelunsa on oikeastaan jo 1990-luvulta lähtien herättänyt myös kritiikkiä, ja vuosien mittaan kritiikki on koventunut ja täsmentynyt. Kritiikki on kuitenkin ollut enimmäkseen luonteeltaan abstraktin akateemista. Siten Ramadanin julkikuva on ainakin näihin raiskausepäilyihin saakka ollut varsin puhtoinen ja sympaattinen erityisesti sen itseään vapaamielisenä ja suvaitsevaisena pitävän sekä kohtalaisen hyvin koulutetun länsimaisen kantaväestön keskuudessa, joka on kuitenkin läpikotaisin maallistunut eikä niin muodoin ymmärrä mitään sen enempää esi-isiensä kristinuskosta kuin lännessä vasta viime vuosikymmeninä valtavirtaistuneesta islamistakaan. Tähän on kuitenkin tehtävä sellainen pieni varaus, että erityisen kritiikitöntä suhtautuminen Ramadaniin näyttää olleen muualla kuin Ranskassa, missä häntä on alusta saakka epäilty kommunitaristisista pyrkimyksistä ja hänen kansalaisuushakemuksensakin on tästä syystä torjuttu. Vaikkapa Englannissa yleinen mielipide on näihin päiviin saakka käsitellyt Ramadania selvästi lempeämmin.
Juuri ylempänä kuvatun kaltaiseen postmoderniin länsimaiseen kadunmieheen on hyvin uponnut ramadanilainen islamintulkinta, tai oikeammin sanoen käsitys sen soveltuvuudesta moderniin länsimaiseen elämänmenoon. Tämä tosiasia kertoo kuitenkin enemmän kyseisen kadunmiehen ymmärryksestä kuin tuosta tulkinnasta. Asiaa on epäilemättä auttanut sekin, että habitukseltaan sisäsiistiltä vaikuttava Ramadan on varsin kaukana niistä pitkäpartaisista ja villikatseisista kaapuniekoista, joihin militantit islamistit, erityisesti ns. salafistit, länsimaisissa mielikuvissa yleensä yhdistetään; hän on sivistyneen oloinen mies, joka huolellisesti trimmattuine partoineen ja hyvin istuvine pikkutakkeineen muistuttaa ketä tahansa länsimaista yliopistointellektuellia. Mutta Ramadanin ajattelussa on yhtä kaikki vahva salafismin aromi; tätä hän ei tosin itsekään kiellä, vaikka luonnehtiikin itseään ”uudistusmieliseksi salafistiksi”.
On voitu osoittaa, että usein Ramadanin sananselityksen sekä sisältö että muoto riippuvat paljolti siitä, millä kielellä ja mille yleisölle hän esiintyy; Ramadanin sanoma vaikuttaa olevan selvästi maltillisempi hänen esiintyessään ranskaksi tai jollain muulla länsimaisella kielellä ja pääasiassa länsimaiselle yleisölle kuin hänen esiintyessään arabian kielellä ja muslimiyleisölle. Liberaali länsimainen yleisö on toisaalta jo valmiiksi ehdollistunut erittäin vastaanottavaiseksi vaikkapa sille Ramadanin usein toistamalle väitteelle, että Ranskan ja muiden länsimaiden musliminuorten radikalisoituminen on seurausta pikemminkin ”yhteiskunnallisesta syrjäytymisestä” kuin islamista uskontona. Epäilemättä kyseinen yleisö myös enemmän kuin mielellään kuulee, kuinka Ramadanin kaltainen korkea-arvoinen islamilainen uskonoppinut tuomitsee Isis-järjestön ja muut islamin nimissä terrorismia harjoittavat organisaatiot; onhan jokainen itseään edistyksellisenä ja avaramielisenä maailmankansalaisena pitävä länsimaalainen jo aikoja sitten oppinut lähes selkäydinrefleksiä muistuttavalla tavalla toistamaan mantraa ”ei mitään tekemistä islamin kanssa” aina kun jossain vuodatetaan verta Allahin ja hänen profeettansa nimissä. Heidän, sen paremmin kuin Ramadaninkaan, en ole vielä huomannut kykenevän uskottavasti selittämään, miksi juuri islam ja vain islam ainoana suurista maailmanuskonnoista tuottaa niin paljon uskonnollisesti perusteltua terrorismia.
–
***
Vuonna 1991 nuori Ramadan lähti vaimoineen (Iman Ramadan, islamiin kääntynyt kantaranskatar) ja lapsineen isiensä maille Egyptiin opiskellakseen Kairon perinteikkäässä islamilaisessa Al-Azhar -yliopistossa islamilaista teologiaa. Kairossa Ramadan tutustui François Burgat’han, ranskalaiseen islamologiin ja politiikan tutkijaan. Burgat’n mukaan eräs Ramadanin Egyptiin tuoneista syistä oli se, että hän halusi ”lastensa arabialaistuvan” (que ses enfants s’arabisent); erikoinen toive siihen nähden, että Ramadanin elämäntehtävän on katsottu olevan islamin integroiminen moderniin länsimaiseen maailmaan. Asianmukaiset tutkinnot suoritettuaan Ramadan palasi 1994 synnyinkaupunkiinsa saattaakseen loppuun jo vuonna 1990 Geneven yliopistossa aloittamansa väitöskirjan, jonka aiheena olivat islamilaiset uudistusliikkeet 1800- ja 1900-luvuilla.
Väitöskirjan hyväksyminen länsimaisia standardeja seuraavassa yliopistossa osoittautui melko vaivalloiseksi prosessiksi. Työn ensimmäinen ohjaaja pesi väitöksestä kätensä, sillä hänen mukaansa Ramadan piti liian hanakasti kiinni siitä, että eräs kirjassa käsitellyistä henkilöistä, väittelijän oma isoisä Hasan al-Banna, oli ollut täysiverinen reformaattori, mikä ei ohjaajan mielestä alkuunkaan pitänyt paikkaansa. Monien muutosten jälkeen työ lopulta 1998 hyväksyttiin ja julkaistiin nimellä Aux sources du renouveau islamique: d’al-Afghani à Hassan al-Banna: un siècle de réformisme islamique (”Islaminuskon uudistumisen lähteille: al-Afghanista Hasan al-Bannaan: islamilaisen uudistusliikkeen vuosisata”). Kirjaan tehtyjen muutosten jälkeenkin monet Sveitsin yliopistomaailmassa epäilivät sen historiallista paikkansapitävyyttä ja katsoivat siinä olevan aivan ”liikaa pyhimyselämäkerran aineksia” (trop hagiographique). Joka tapauksessa Ramadanin julkinen kuva islamin uudistusliikkeen asiantuntijana sai näin akateemisenkin tunnustuksen, vaikka tunnustus ei ehkä aivan laudatur-tasoa ollutkaan.
Akateemisen maailman ulkopuolellakin nuori Ramadan viihtyi 90-luvulla piireissä, jotka olivat omiaan antamaan hänelle tiettyä uskottavuutta uudistusmielisenä ja ennakkoluulottomana euromuslimina. Hän esimerkiksi teki humanitaarista työtä Afrikan maiden, Intian ja muiden kehitysmaiden nuorten hyväksi. Näissä yhteyksissä Ramadan tapasi muiden muassa Dalai Laman, äiti Teresan, piispa Helder Camaran ja abbé Pierren. Erityisesti nuo kaksi viimeksi mainittua ovat tässä yhteydessä mielenkiintoisia hahmoja, sillä piispa Camaraa voi pitää ”vapautuksen teologiana” tunnetun (ja ”vanhoillisen” Vatikaanin tuomitseman) yhteiskunnallisesti edistyksellisen katolisen uudistusliikkeen henkilöitymänä; abbé Pierre puolestaan oli Ranskassa huippusuosittu ruohonjuuritason pappi, joka muistetaan erityisesti kodittomien hyväksi tehdystä työstä. Nämä tuttavuudet mahdollistivat Ramadanille esiintymisen maltillisena, ekumeenisesti avoimena ja nykyaikaisena muslimina, joka on aina valmis yhteistyöhön niin kristittyjen kuin agnostikkojen ja ateististen humanistienkin kanssa.
Akateemisen pätevöitymisensä jälkeen Ramadan on ollut siinä määrin monessa mukana, että kaikkia hänen kytköksiään on tässä yhteydessä turha käydä luettelemaan. Tietysti hän kirjoitti paljon, ja hänen julkaisuluettelonsa onkin kunnioitusta herättävän pitkä. Käytännöllisesti katsoen kaikki Ramadanin kirjat, esseet, artikkelit ja yleisöluennot luonnollisesti käsittelivät islamia ja erityisesti sen suhdetta maallistuneeseen moderniin kulttuuriin läpikäyvänä ajatuksenaan se, että oikein tulkittuna islam on täysin yhteensopiva läntisten arvojen kanssa ja että lisäksi se voisi omalla panoksellaan vieläpä merkittävästi rikastuttaa niitä. Akateemisten virkojensa ja julkaisutoimintansa ohella Ramadanista tuli erityisesti ranskaa ja englantia puhuvissa länsimaissa hyvin näkyvällä tavalla osallistuva intellektuelli, jonka kasvot tulivat tutuiksi lukuisista tv:n ajankohtaisohjelmista ja joka kirjoitti kolumneja mm. Guardian-sanomalehteen. (Ramadan ei välttämättä ole ainoa hengenmies, joka on Guardianin sivuille kelpuutettu, mutta lyönpä vetoa, että kenellekään yhtä fundamentalistisesti asennoituvalle kristitylle kirjoittajalle tuo ärhäkän vasemmistolainen julkaisu ei olisi palstatilaa suonut.) Kuten intellektuellin kuuluu, Ramadan antoi aina tarvittaessa lausuntoja milloin mistäkin mutta erityisesti toki varsinaiselta osaamisalueeltaan eli islamin uskosta; hän oikoi kärsivällisesti islamia koskevia läntisiä ”väärinkäsityksiä” ja ”ennakkoluuloja”. Enimmäkseen viesti ainakin Ramadanin julkisen uran alkuvaiheissa osui ja upposi.
Mutta vähitellen Ramadanin positiot alkoivat herättää epäilyksiä muuallakin kuin ahtaan akateemisissa piireissä, missä hänen maineensa oli ollut hieman kyseenalainen oikeastaan alusta saakka. Toimittaja Caroline Fourest (ks. linkki 1 jutun lopussa) oli ensimmäisiä, joka paljasti Ramadanin taipumuksen ”kaksoispuheeseen” eli sanoman sovittamiseen kuulijakunnan mukaan. Kirjassaan Frère Tariq (”Veli Tariq”, 2004) Fourest osoitti selvästi, että puhuessaan omilleen, Ramadan oli täysiverinen integristi, so. uskonnollinen fundamentalisti ja salafisti. Fourestin käsiinsä saamista nauhoituksista kävi ilmi, että Ramadan seurasi uskollisesti Muslimiveljeskunnan jalanjälkiä; itse Hasan al-Banna oli kehottanut kannattajiaan ”puhumaan yhdellä tavalla omille ja toisella tavalla ulkopuolisille” (tenir un discours pour l’intérieur et un discours pour l’extérieur). Fourestin kirja löi ensimmäisiä vakavia säröjä Ramadanin julkiseen kuvaan, mutta se ei vielä häntä likimainkaan kaatanut.
Myös Kanaalin pohjoispuolella alkoi näkyä merkkejä todellisuudentajun heräilemisestä Ramadanin suhteen. Kun brittiläiset muslimiterroristit tappoivat viisikymmentäkaksi ihmistä ja haavoittivat ties kuinka montaa Lontoon metro- ja bussi-iskuissa heinäkuussa 2005, piti tietysti taas ryhtyä pohtimaan, että mikä ihme oli mennyt pieleen, kun tällaista saattoi tapahtua. Tariq Ramadania pyydettiin osallistumaan tuolloisen pääministerin Tony Blairin asettamaan työryhmään, jonka oli tarkoitus etsiä ratkaisuja islamilaisen ääriliikehdinnän ongelmaan Euroopassa. Blairin hallituksen ministerin Denis MacShanen mukaan Ramadanin hienostunut ranskalainen aksentti ja tyyni olemus lumosivat monia siinä määrin, että tämä vaikutti olevan kauan kaivattu vaihtoehto jihadia suu vaahdossa saarnaaville risupartaimaameille. Mutta MacShane ei mennyt halpaan. Hän näet oli selvillä Ramadanin todellisista ajatuksista, joiden hän uskoi olevan siloisen pinnan alla pohjimmiltaan aivan yhtä naisvihamielisiä ja antidemokraattisia kuin valtavirran salafisteilla yleensäkin. MacShanen mukaan Ramadan osasi taitavasti käyttää hyväkseen brittien(kin) tuntemaa kalvavaa pelkoa leimautumisesta islamofobiksi. MacShane yritti varoittaa Ramadanista ystäväänsä professori Timothy Garton Ashia, mutta varoitukset eivät tuottaneet tulosta; tunnettu liberaali-intellektuelli Garton Ash (sattumoisin myös pitkäaikainen Guardian-lehden kolumnisti) oli ilmeisesti juuri sitä intellektuellien lajia, joihin Ramadanin charmi ainakin vielä tuossa vaiheessa vastustamattomalla tavalla puri. Garton Ashin yhteydessä mainitaan usein myös Ian Buruman nimi, kun puheeksi tulevat Ramadanin ymmärtäjät länsimaisten intellektuellien joukossa. Se, että länsimaisten arvojen ja identiteetin puolustajana tunnetuksi tullut Burumakin meni halpaan, kertoo paljon Ramadanin oudosta viehätysvoimasta. Buruman New York Times -lehdessä 2.4.2007 julkaisema Ramadania pitkälti ymmärtävä artikkeli (ks. liite 3 jutun lopusta) näkyy synnyttäneen aikoinaan pienoisen polemiikin.
–
***
Ramadanin oletetun euroislamin avainkäsitteitä on ijtihad. Tuo arabialainen sana on itsessään vanha, mutta juuri Ramadan teki sitä tunnetuksi lännessä. Ramadan onnistui peräti myymään ijtihadinsa tavalla, joka synnytti länsimaisen yleisön tietyssä osassa mielikuvan islamilaisen uskonpuhdistuksen mahdollisuudesta. Tämä tulkinta perustuu siihen oletukseen, että islam ja kristinusko ovat muutamia puhtaasti uskonnollisia opinkappaleita lukuun ottamatta jokseenkin toisiinsa verrattavia uskontoja ja että siten ne voisivat myös historiallisilta ja uskontososiologisilta kehitysvaiheiltaan seurata toisiinsa nähden analogisia polkuja; islamillahan on nyt takanaan pian puolentoista tuhannen vuoden historia, ja mitäs kristikunnassa tapahtuikaan vuoden 1500 paikkeilla? Tämä analogia on niin perustavanlaatuisella tavalla virheellinen, että sen oikomiseksi ei tässä yhteydessä ole tilaa. Mutta hienoltahan se siis kuulostaa: että uskonpuhdistuksen, valistuksen ja modernisaation myötä islamilainenkin maailma vihdoinkin astuisi ihmiskunnan valtauomaan…
Näin YLE tiivisti ijtihadin artikkelissaan, jota siteerasin aivan oman esitykseni alussa:
Myös eurooppalaiset muslimit ovat havainneet ijtihadin eli uuden tulkinnan mahdollisuudet. Tosin maahanmuuttajien keskuudessa kiertää vielä paljon opillisesti tietämättömiä, usein Koraanin kirjaimellisiin tulkintoihin keskittyviä imaameja. Siksi EU:n sisällä on havaittu, kuinka tärkeää on auttaa Euroopassa eläviä muslimeja saamaan täällä koulutettuja, valistuneita imaameja.
Jotta juuri maahanmuuttajat voisivat käyttää heille uusien olosuhteiden vuoksi niin sopivaa ijtihadin mahdollisuutta, EU-maiden on autettava ”omia” muslimeja itsenäistymään ja tuntemaan olevansa täällä kotonaan. Myös islamiin kääntyneet, Euroopassa syntyneet muslimit voivat olla avuksi enemmän omalle uskonnolleen, jos he eivät kiellä omaa eurooppalaisuuttaan.
Ja tämän euroislamilaisen uskonpuhdistuksen kirkkain profeetta, ellei peräti islamilainen Luther, oli monien mielestä pitkään juuri Tariq Ramadan. Mutta miltä tämä ramadanilaisittain puhdistettu euroislam sitten tarkkaan ottaen näyttäisi? Tässä yhteydessä voimme itse asiassa ohittaa epäilykset ”kaksoispuheesta”, sillä jo Ramadanin julkiset näkemykset monista islaminuskon opinkappaleista ovat niin konservatiivisia, että kenenkään vastaavaan tapaan puhuvan kristityn olisi turha edes yrittää esiintyä ”uudistajana”. Nostetaan tähän vain pari esimerkkiä. Ramadan on täysin Koraanin ja hadithien linjoilla mm. siinä, että muslimimies voi naida kristityn tai juutalaisen naisen, mutta musliminainen voi naida vain muslimimiehen; Ramadan tosin pehmentää tätä kohtaa kehottamalla hieman moniselitteisesti kohtelemaan vierasuskoisen miehen kanssa avioon hairahtunutta muslimisisarta kaikesta huolimatta muslimina. Homosuhteet eivät tietenkään ole sallittuja muslimeille; Ramadan ei tosin lähtisi kivittämään tai hirttämään ns. housut kintuissa kiinni jääneitä sodomiitteja, kuten Lähi-idässä monin paikoin on tapana. Kirjassaan Les Grandes Péchés (”Suuret synnit”) Ramadan kehottaa muslimimiehiä välttämään sekauima-altaita, jotta välttyisivät näkemästä naisia bikineissä; jos joku piispa ohjeistaisi tähän tapaan kristittyä laumaansa, niin nauru raikuisi – parhaassa tapauksessa. Kaiken kaikkiaan Ramadanin julkisesti esiin tuomat näkemykset eivät muutettavat muuttaen ole kovin kaukana kaikkein vanhakantaisimpien kristittyjen käsityksistä, eikä niissä minusta sellaisenaan – toki muutettavat muuttaen! – olekaan mitään erityistä vikaa. Mutta mikä niistä siis islamin uskon kohdalla tekee luonteeltaan uudistusmielisiä tai reformatorisia? Sitä voisi olla mielenkiintoista pohtia, mutta en nyt mene siihen tämän syvemmin.
–
***
Ramadanin suuri missio ja elämäntehtävä on ollut islamin integroiminen moderniin länsimaiseen elämänmenoon. Tämä voi joistakin kuulostaa hyvältä. Minusta se kuulostaa erittäin pahaenteiseltä. Hieman samoilla linjoilla näyttäisi olevan myös Le Figaro -lehden toimittaja Alexandre Devecchio, joka kirjoitti lehteen 9.2.2016 mielenkiintoisen artikkelin (ks. linkki 8 jutun lopusta) muutamaa päivää aikaisemmin pidetystä Pohjois-Ranskan muslimiyhteisön kokouksesta, jossa hän oli tarkkailijana. Kokouksen pääpuhuja oli kukapa muukaan kuin Tariq Ramadan. Kolmituhatpäisen yleisön joukossa näkyi hunnutettuja naisia ja pitkäpartaisia, profeetan kaapuun (qamis) pukeutuneita miehiä. Kirjoittaja panee merkille myös Ramadanin luopuneen intellektuellin asustaan ja muistuttavan nyt pukeutumiseltaankin enemmän saarnaajaa:
Kun [Ramadanin] näki siten pukeutuneena tuon hurmioituneen kommunitaarisen yleisön edessä, tuli pakostakin ajatelleeksi Mohammed Ben Abbesia, tuota muslimipresidenttiä joka Michel Houellebecqin viimeisimmässä romaanissa Alistuminen islamisoi Ranskan rauhanomaisin keinoin.
Devecchio kuvaa Ramadanin ohjelmaa islamislais-gramscilaiseksi (islamo-gramscisme); tämä on erittäin mielenkiintoinen luonnehdinta, johon en muista aikaisemmin törmänneenikään. Tässä viitataan tietenkin Antonio Gramsciin, jonka tarkkaavaisimmat Sarastuksen lukijat epäilemättä tuntevat.
Tariq Ramadanin credoa voisi kutsua islamilais-gramscilaiseksi. Ramadanille islam ei näet ole jotain, jota pitäisi ainakaan [käännytyksen] alkuvaiheessa levittää pakolla, voimalla ja terrorilla vaan kulttuurisodan (combat culturel) ja ideologisen taistelun metodein. Profeetan uskonto pitää imeyttää (infuser) ranskalaiseen yhteiskuntaan, jotta se auttaisi yhteiskuntaa uudistumaan ja parantumaan nihilistisestä materialismistaan. ”Islamin herääminen horroksestaan voi antaa odottamattoman arvokkaan panoksensa koko maailman naisten ja miesten hengelliselle renessanssille”, kirjoitti Ramadan jo vuonna 1995 kirjassaan Islam, face à face des civilisations. [Tässä tilaisuudessa] Ramadan siteerasi abbé Pierren sodanjulistusta köyhyyttä vastaan ja kutsui samaan hengenvetoon omaa yleisöään ”intellektuaaliseen jihadiin” [–].
Ilmeisesti juuri tuon jihadin väkivallattoman ja ”intellektuaalisen” luonteen pitäisi rauhoittaa viestin länsimaista vastaanottajaa. Jostain syystä se ei oikein kuitenkaan sitä tee. Devecchio on tietoinen siitä, että Muslimiveljeskunnan perustajan Hassan al-Bannan ajattelu on Ramadanille tärkeä inspiraationlähde, ja al-Banna tunnetusti tavoitteli viime kädessä islamin maailmanlaajuista ylivaltaa (Tamkine planétaire).
[Myös] Ramadanin puheesta aivan selvästi avautuu globaaleja näköaloja. ”Ne erehtyvät, jotka luulevat, että meidän kansalaisuuttamme määrittäisi ainoastaan se, mitä tapahtuu joidenkin ahtaiden kansallisten rajojen sisällä. Kansalliset ja kansainväliset kysymykset ovat selvästikin sidoksissa toisiinsa”, korosti tämä islamilainen teologi ennen kuin sivalsi: ”Ranska on jo nyt muslimikulttuuri. Islam on ranskalainen uskonto. Ranskan kieli on eräs islamin kielistä. Teillä on kaikki mahdollisuudet huolehtia siitä, että ranskalainen kulttuuri nähdään yhtenä muslimikulttuurina muiden muslimikulttuurien joukossa.”
Devecchion artikkeli päättyy kuitenkin melko rauhoittavissa merkeissä, sillä vaikka juttu ilmestyi pitkälti toista vuotta ennen kuin ensimmäiset Me Too -syytökset tulivat julki, oli Ramadanin uskottavuus jo tuossa vaiheessa kärsinyt sen verran pahoja kolhuja muilla elämänalueilla, että jopa tasavallan vasemmistolainen älymystö enimmäkseen vieroksui häntä; Ramadanissa ei siis noilla näkymin ollut aineksia tosielämän ”Mohammed Ben Abbesiksi”.
Ollessaan parhaassa iskussaan Tariq Ramadanin sanoma vetosi muun muassa henkisesti eksyneeseen, modernin lännen tyhjään materialismiin pettyneeseen ja eksotiikan nälkäiseen nuorisoon, joka oli myös sitä mieltä, että vaikkapa kristinusko oli jo nähty ja huonoksi havaittu… Siksi Ramadan oli lännelle vaarallisempi kuin Al-Qaida, Isis ja kaikki Iranin ajatollahit yhteensä. Siinä mielessä tämä hänen nykyinen skandaalinkäryinen lööppijulkisuutensa, joka tuhoaa hänen maineestaan sen vähän, mitä siitä vielä ennen kohua oli jäljellä, on mitä tervetullein ilmiö.
–
Linkkejä:
1. https://www.dissentmagazine.org/wp-content/files_mf/1389801823d14Dunbar1.pdf
2. https://www.city-journal.org/html/pious-fraud-9479.html
3. https://www.nytimes.com/2007/02/04/magazine/04ramadan.t.html
4. https://www.academia.edu/35248064/Tariq_Ramadan_and_Western_Islam_A_critical_Analysis
7. https://fr.wikipedia.org/wiki/Tariq_Ramadan
–
–
Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää blogia Uudessa Suomessa.
SARASTUS 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.