SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Vaihtoehtoinen Amerikka

STEVE SAILER   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Millainen Yhdysvaltain historia olisi ollut ilman orjuutta?

Kuten äskettäin kirjoitin, The New York Times on kehittänyt itselleen pakkomielteen siitä, mitä se kutsuu Amerikan kärjistyväksi orjuuskriisiksi. Lehden kolumneissa sanan ”orjuus” käyttö on nelinkertaistunut kuudessa vuodessa sitten suuren havahtumisen.

Lehden 1619-projekti, jonka tarkoituksena on esittää mustat koko Yhdysvaltojen peruskivenä tarjoaa tilaisuuden kuvitella vaihtoehtoinen Amerikka, joka olisi vastustanut kiusausta tuoda afrikkalaisia maahan.

Olisiko Yhdysvallat kurjistunut ilman mustia, kuten projektissa annetaan ymmärtää?

Orjuus oli selvästi tärkeä osa 1700- ja 1800-lukujen taloutta, siinä määrin että se johti sisällissotaan. Mutta Amerikka ilman orjuutta on kuvittelemisen arvoinen.

Yhdysvaltain pohjoisosat houkuttelivat pienviljelijöitä, jotka etsivät halpaa maata. Mutta sieltä ei juuri kannattanut viedä mitään samoilla leveyspiireillä eläville eurooppalaisille, puutavaraa lukuunottamatta. Brittein saarilla voitiin kasvattaa vehnää ja jopa eksoottista perulaista tuontilajiketta perunaa. Ennen höyrylaivan keksimistä ja brittiläisten tariffien poistamista vuonna 1846 viljaa vietiin Atlantin yli vain vaatimattomia määriä.

Mutta Britanniassa ei voitu kasvattaa lämpimän ilmaston viljelykasveja kuten tupakkaa, puuvillaa ja sokeria. Niinpä niitä kannatti laivata valtameren yli.

Mustista oli hyötyä näiden kasvien viljelyssä, koska he olivat geneettisesti paremmin vastustuskykyisiä kuuman ilmaston taudeille. Virginiasta etelään kuolleisuusluvut olivat korkeammat valkoisilla kuin mustilla. Etelän plantaasinomistajat olivat vastahakoisia maksamaan valkoisille työläisille reilua korvausta heidän ottamistaan terveysriskeistä.

Sitä vastoin kylmässä pohjoisessa orjuus kuivui kokoon osaksi sen takia, että mustien kuolleisuus oli niin suurta – Massachusettsissa kaksi kertaa valkoisten kuolleisuutta suurempaa. Historioitsija David Hackett Fischer kirjoitti kirjassaan Albion’s Seed:

Uudessa Englannissa mustien kuolleisuus oli niin korkea, ettei laajamittainen rodullinen orjuus käynyt päinsä, vaikka sitä yritettiin monta kertaa toteuttaa. Orjuus oli kyllä mahdollista alueella, mutta sen inhimilliset ja aineelliset kustannukset olivat suuremmat kuin monet olivat valmiita maksamaan.

Emme vieläkään tarkkaan tiedä, miksi mustat pysyivät valkoisia terveempinä etelässä, mutta ainakinn neljä lämpimän ilmaston sairautta on syytä huomioida.

Melkein kaikilla länsiafrikkalaisilla oli Duffy-antigeeni, joka nostaa vastustuskykyä etelässä yleiselle vivax-malarialle. Kuten saksalainen perinnöllisyystieteilijä Johann David Schöpf havaitsi 1700-luvulla, ”Carolinan osavaltio oli keväällä paratiisi, kesällä helvetti ja syksyllä sairaala.”

Samoin huomattavalla osalla länsiafrikkalaisista oli sirppisolumutaatio, joka antoi vastustuskyvyn hengenvaaralliselle falciparum-malarialle, jota ilmeni etelän kuumimmilla alueilla.

Mustat olivat todennäköisesti geneettisesti vastustuskykyisiä myös afrikkalaiselle keltakuumeelle, jolla oli tapana iskeä Amerikan kaupunkeihin kesällä ja siten rajoittaa etelän kaupungistumista. Keltakuume-epidemioiden aikana valkoiset olivat mustiin verrattuna nelinkertaisessa kuolemanvaarassa.

Lisäksi afrikkalaiset saattoivat olla melko vastustuskykyisiä koukkumadolle, joka aiheutti anemiaa avojaloin kulkevien keskuudessa. 1900-luvun alussa Rockefeller-säätiö suoritti onnistuneen ristiretken koukkumatoa vastaan etelässä, missä 40% väestöstä kantoi tartuntaa.

Veikkaan, että Virginian ja Pohjois-Carolinan tupakkateollisuus olisi ollut kannattavaa vaikka se olisi maksanut vapaalle valkoiselle työvoimalle markkinoiden mukaista palkkaa.

Ironista kyllä, tupakkaplantaasit olivat luultavasti terveellisempiä työntekijöilleen kuin asiakkailleen. Tupakanviljely kuului vähemmän uuvuttaviin maatöihin, ja sikarien kääriminen kuunnellessa palkatun lukijan lausuvan katkelmia kirjoista ja sanomalehdistä oli mukavaa hommaa.

Sitä vastoin sokeriplantaasit olivat kammottavia. Esimerkiksi Huckleberry Finnin Jim-orja pelkää kuollakseen, että hänet myydään alavirran sokeriplantaasille.

Viime aikoihin saakka musta väestö kasvoi paljon nopeammin Yhdysvalloissa kuin kotona Afrikassa, muissa uuden maailman maissa tai erityisesti Lähi-Idässä (missä orjien kuohitseminen oli yleistä).

Yhdysvallat oli Atlantin orjakaupan kaukaisin määränpää, joten kuljetuskustannukset sinne olivat korkeimmat. Oli siis taloudellisesti järkevää kohdella orjia hyvin ja rohkaista heitä perustamaan perheitä.

Mustan väestön vaikuttavasta kasvusta noin 400 000:sta maahan tuodusta orjasta nykyiseen 41 miljoonaan voi päätellä, että amerikkalaiset orjanomistajat käsittelivät omaisuuttaan verraten varovasti.

Jos jätetään huomiotta vuoden 1865 jälkeen maahan muuttaneet mustat ja oletetaan, että tyypillinen nykypäivän afroamerikkalainen on perimältään noin 4/5 musta, kullakin Yhdysvaltoihin tuodulla orjalla on keskimäärin 75 täysiveristä mustaa jälkeläistä maassa.

Sitä vastoin lähemmissä määränpäissä sokeriplantaasien omistajat näännyttivät orjansa nopeasti hengiltä työnteolla ja korvasivat heidät halvoilla uusilla. Esimerkiksi sokeriviljelmistään tunnetulle Jamaikalle tuotiin vähintään 600 000 orjaa. Mutta maan nykyinen väestö on alle kolme miljoonaa, mikä tarkoittaa vain noin viisinkertaista kasvua (maastamuuttoa huomioimatta), eli viidestoistaosaa mustan väestön 75-kertaisesta kasvusta Yhdysvalloissa.

On epätodennäköistä, että vapaa valkoinen työvoima olisi kyennyt kannattavaan sokerinviljelyyn Yhdysvalloissa, mutta entä sitten? Vain pieni osa harvaan asutusta Floridasta pohjoiseen soveltui sokerinviljelyyn.

Leveysasteissa ja työn raskaudessa mitattuna tupakan ja sokerin välimuoto oli puuvilla.

1850-luvun puuvillakuplan aikana puuvillankasvatus kävi erittäin tuottoisaksi, mikä johti orjuuden ideologisen puolustamisen räjähdysmäiseen kasvuun etelässä ja ruokki halua irtautua liittovaltiosta. (Ennen kuin puuvillasta tuli niin suuri bisnes, orjanomistajat olivat vähän häpeissään erikoisesta instituutiostaan.)

Mutta kun Konfederaation hallitus, jolle ”puuvilla oli kuningas”, julisti puuvillan vientikieltoon houkutellakseen Lontoon puolelleen sotaan, huomattiin nopeasti että puuvillaa oli helppo kasvattaa muilla kuumilla alueilla kuten Intiassa, Egyptissä ja Brasiliassa. Amerikkalaisesta puuvillabisneksestä ei enää koskaan tullut sellaista kultakaivosta kuin se oli ollut ennen sisällissotaa.

Ilman orjuutta puuvillaparonit olisivat joutuneet maksamaan valkoisille suuria palkkoja saadakseen heidät töihin puuvillapelloille. Mutta näyttää ehdottomasti siltä, että pitkällä aikavälillä reilu palkkauspolitiikka olisi kannattanut.

Amerikka ilman orjuutta ei toki olisi saanut syvää etelää kehittymään yhtä nopeasti. Sen tilannetta voidaan verrata Floridaan, joka oli suurelta osin asumaton ennen 1900-lukua. Esimerkiksi Miami perustettiin virallisesti vasta 1896, ja tuolloin sen alueella arvioitiin asuvan vain 1800 henkeä. Vuonna 1900 koko Floridan osavaltion alueella asui tuskin puolta miljoonaa ihmistä, vaikka nykyään väkiluku on 21 miljoonaa.

Kuitenkaan amerikkalaisten epäonnistuminen Floridan niemimaan hyödyntämisessä ennen 1900-lukua ei näytä nykynäkökulmasta masentavalta.

Samalla tavoin, jos Mississippiin ja Alabamaan keskittyneen puuvillavyöhykkeen kehittyminen olisi vienyt muutaman sukupolven pidempään, joko valkoisten työläisten riittävän palkkatason tai heitä korvaamaan tarkoitetun teknologian kehittämisen takia, tämän päivän amerikkalaiset tuskin harmittelisivat asiaa sen enempää kuin sitä, ettei appelsiineja kasvatettu Floridassa 1800-luvulla.

Orjuuden puuttumisen poliittiset vaikutukset olisivat olleet perinpohjaiset.

Ilman orjuutta olisi ollut vähemmän riidanaiheita, joten katastrofaalinen sisällissota olisi vältetty. (Viimeisimmän arvion mukaan sodassa kuoli 750 000 amerikkalaista.)

Lisäksi etelävaltioita olisivat hallinneet sisämaalaiset eivätkä alamaiden plantaasiylimykset – vallassa olisi ollut siis enemmän Andrew Jacksonin ja Sam Houstonin kaltaisia nationalisteja ja vähemmän John C. Calhounin ja Jefferson Davisin kaltaisia separatisteja, joten liittovaltiosta olisi tuskin erottu tariffien kaltaisten pienten ongelmien takia.

Kun etelävaltioiden edustajat kävelivät ulos kongressista vuonna 1861, republikaanit ajoivat läpi joukon etelän plantaasinomistajien pitkään estämiä toimenpiteitä, kuten korkean teollisuutta tukevan tullimaksun, mantereen läpi kulkevan rautatien rakentamisen, stipendiyliopistojen perustamisen ja ilmaisen maan luovuttamisen pientilallisille. Ilman orjataloutta etelän poliitikot eivät olisi niin jyrkästi vastustaneet tällaisia hyödyllisiä uudistuksia, vaan sen sijaan neuvotelleet päästäkseen itse osallisiksi niiden eduista.

Ilman orjuuden etelään tuomaa aristokraattista kulttuuria teknisesti kekseliäät etelävaltiolaiset olisivat luultavasti löytäneet parempaa käyttöä runsaille luonnonvaroilleen, esimerkiksi kehittäneet vesivoimaa. Todellisuudessa kävi valitettavasti niin, että vaikka etelässä sijaitsivat Yhdysvaltain itäosien korkeimmat vuoret, vesimyllyjä rakennettiin paljon vähemmän kuin pohjoisessa. Fyysikko Gregory Cochranin arvion mukaan vuoteen 1840 mennessä pohjoinen tuotti kahdeksan kertaa enemmän hevosvoimia vesimyllyillä kuin etelällä oli käytössään orjien lihaksissa.

Sisällissodan jälkeen entiset orjavaltiot kävivät läpi pitkän taloudellisen ja henkisen laman, jota kesti kenties siihen saakka kun toinen maailmansota ja ilmastointi elvyttivät alueen. Sitä vastoin Texas (tai ainakin osavaltion läntinen osa, johon puuvillavyöhyke päättyi) kukoisti.

Ilman orjuutta Yhdysvaltain kaakkoisosien talouselämä olisi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa ollut vähemmän elitististä, vireämpää, paljon vähemmän rotusidonnaista ja enemmän Texasin kaltaista: röyhkeää, optimistista ja dynaamista.

Onnekas Australia tarjoaa malliesimerkin siitä, miten Brittein saarilta tulleet ihmiset voivat rakentaa hyvinvoivan maan lämpimässä ilmastossa ilman orjuutta (vaikka hekin valitettavasti käyttivät orjia sokeriteollisuudessa).

Australian historia on kylläkin hämmästyttävän epädramaattinen: eräässä lukemassani historiateoksessa korostettiin, että Australian suuri panos ihmisten onnellisuudelle oli kaksipäiväisen viikonlopun keksiminen. Mutta lauantain lisääminen vapaapäiväksi on hyvä asia, sellaisia innovaatioita syntyy kun työntekijöitä on vähän ja heidän elämäänsä on syytä mukavoittaa.

Kaiken kaikkiaan Amerikka ilman orjia olisi ollut parempi.

Steve Sailer on amerikkalainen journalisti ja elokuvakriitikko. Häneltä ovat aiemmin ilmestyneet Sarastuksessa kirjoitukset ”Afrikka kuilun partaalla”, ”Luokkien sota” ja ”Kaksi jättiläistä”. Oheinen artikkeli on ilmestynyt alunperin Taki’s Magazinessa 28.8.2019.

Information

This entry was posted on syyskuu 3, 2019 by in Historia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: