Konservatiivinen vallankumous ja oikeistoanarkismi

OLENA SEMENYAKA   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

(Teksti on transkriptio epämuodollisesta esitelmästä, jonka Olena Semenyaka piti Etnofutur III -konferenssin yhteydessä Tallinnassa helmikuussa 2019.)

–

Ernst Jüngeriä pidetään oikeutetusti konservatiivisen vallankumouksen kasvoina, ja olen Armin Mohlerin kanssa samaa mieltä, että hän toi luovassa työssään liikkeen ydinajatukset täyteen mittaansa. Opinnäytetyöni nimi on Konservatiivivallankumouksellisen subjektin muodonmuutos Ernst Jüngerin tuotannossa: Työläisestä anarkkiin. Se heijastaa myös konservatiivisen vallankumouksen varsinaista merkitystä, jonka pohjimmiltaan määritteli Friedrich Nietzsche, konservatiivisen vallankumouksen ja kolmannen tien kummisetä. Sen voi löytää Nietzschen filosofisesta tuotannosta, ajatuksesta kaikkien arvojen uudelleenarvioinnista. Lähtökohtana on tietenkin ajatus Jumalan kuolemasta, eurooppalaisesta nihilismistä ja sen ylittämisestä.

Nietzschen mukaan tämä ylittäminen on yli-ihmisen tehtävä. Hän lanseeraa tämän käsitteen teoksessaan Näin puhui Zarathustra, ja selittää sen keskeisiä ulottuvuuksia myös postuumisti kootussa Tahdossa valtaan, sekä muissa avainteoksissaan. Ja Moraalin alkuperästä -teoksessa hän sanoo, että yli-ihminen on sekä nihilisti että antinihilisti. Hänen täytyy ylittää ei-mikään. Tämä on kaikkien arvojen uudelleenarvioinnin lopullinen päämäärä.

Konservatiivinen vallankumous on myös jonkinlaista uudelleenarviointia. Kyse on vallankumouksellisesta lähestymistavasta. Nimestään huolimatta se ei ole taantumuksellista eikä konservatiivista. Se on liikettä kohti uutta maailmanjärjestystä, uusia arvoja ja uutta lännen metafysiikkaa. Kun Ernst Jüngerin varhaistuotantoa vertaa myöhäistuotantoon, huomaa eron. Perspektiivi vaihtuu, mutta vastaavuus Nietzschen ajattelun metafyysisiin vaiheisiin säilyy.

Ensimmäinen vaihe on aktiivinen nihilismi. Tahdossa valtaan Nietzsche erottaa toisistaan kaksi nihilismin lajia. Ensimmäinen on passiivinen nihilismi, joka on eräänlaista hengen voimien ehtymistä. Se on uupumusta, heikkoutta. Se on kuin näennäisbuddhalainen ”ei” elämälle. Se on tahtoa kätkeytyä elämään kuuluvalta kärsimykseltä. Se on siis nääntymistä, veltostumista, kuten sanoisimme nykyään. Nietzschelle tämä ei tietenkään ollut pelkästään metafyysistä. Se vastasi suoraan Euroopan historiallista todellisuutta, ja 1800-luvun Eurooppa oli hänelle ikääntyvä Eurooppa, vanha Eurooppa, globalisaatiota kohti suuntautuva kosmopoliittinen Eurooppa. Ei ole sattumaa, että Nietzsche oli yksi paneurooppalaisuuden edelläkävijöistä. Palaan tähän myöhemmin.

Aktiivinen nihilismi on puolestaan tervettä. Se on merkki hengen voimien kasvusta. Se tarkoittaa, että vanhat ihanteet eivät enää päde, mutta kyseessä on myös luova prosessi. Tuho on vain yksi puoli siitä. Se suuntaa kohti uusia arvoja. Kaikkien arvojen uudelleenarvioinnissa yli-ihminen tuhoaa kaikki uskottavuutensa menettäneet järjestykset ja pyrkii kohti jotakin uutta, jotakin seuraamisen, kehittämisen ja uskomisen arvoista. Mutta se ei ole päämäärä itsessään. Se on vain vaihe. Ja juuri siksi kyseessä on konservatiivinen vallankumous, ei mikään konservatiivinen tai taantumuksellinen filosofia.

Tämän teorian mukaan ei ole järkeä säilyttää jotakin vallitsevaa järjestystä. Meidän on murtauduttava ulos tästä historiallisesta todellisuudesta, meidän on siis oltava radikaaleja. Samalla konservatiivivallankumoukselliset pitävät mielessään terveet traditionaaliset periaatteet, joita ei pidä palauttaa voimaan vaan tehdä uudelleen todeksi juuri nyt. Kyse on myös pallomaisesta historiankäsityksestä, jonka kehitti Ranskan uuden oikeiston edelläkävijä Giorgio Locchi. Häneltä ottivat vaikutteita muiden muassa Alain de Benoist ja Dominique Venner, ja häntä itseään tietenkin innoitti Nietzsche.

Nuoren Jüngerin luova työ vastaa arvojen uudelleenarvioinnin tuhoavaa vaihetta. Se sisältyy hänen klassiseen tutkielmaansa Der Arbeiter (1932): ”Olemme todistamassa liberaalin porvarillisen yksilön tuhoa ja näemme uuden ihmistyypin, työläisen, saapuvan.” Hän ei tarkoittanut proletaarista tai kommunistista vallankumousta, vaan yritti sulauttaa marxilaisen mallin korkeampaan ajatuskaavaan, joka neutraloisi sen tuhoisat vaikutukset, ennen kaikkea taloudellisen reduktionismin. Jüngerille työläinen oli metafyysinen hahmo, joka kulttuurifilosofiassa ja myyttianalyysissä vastaa titaani Prometheusta: homo faber, tuottavuuden ja teknologian arkkityyppi. Hänelle se tarkoitti vain teknologisia voimia, jotka riistäytyvät irti kahleistaan – titaaneja, jotka astuvat historialliselle areenalle. Ja kuten Jünger kirjoittaa Der Arbeiterissa, Prometheus mobilisoi maailman teknologian avulla.

Teknologia on työläisen univormu. Se tuottaa sekä kollektivistisia alamaisia, niin kuin 1930-luvulla syntyneissä totalitaarisissa ja autoritaarisissa järjestelmissä, että korkeampia ihmistyyppejä, kuten yli-ihmisen. Jünger toivotti tämän kehityksen tervetulleeksi. Hän hyökkäsi valheellista taiteellista vapautta ja autoritaarisesta järjestyksestä valittavia vasemmistolaisia vastaan. Hän otti totalitarismin vastaan ja sanoi, että työstä tulisi eräänlainen elämäntapa. Ihmisten kasvot olivat saamassa naamioiden piirteitä, työn ja vapaa-ajan välinen ero oli häviämässä. Univormuja ihailtiin, koska ne kertoivat yhtenäisestä rytmistä jonka mukaan kaikki yhteiskunnan jäsenet liikkuivat.

Ihmiset omaksuvat teknologian piirteitä: persoonattoman vallan, tehokkuuden, voiman. Paitsi bolshevistisella Venäjällä ja sotienvälisessä Saksassa, Jünger havaitsi samoja merkkejä myös Ranskan ja Englannin kaltaisissa demokraattisissa maissa, ja totesi että tiedotusvälineitä käytetään yhteiskuntien yhdenmukaistamiseen. Tässä hän oli oikeassa. Vuonna 1934 kirjoittamassaan pitkässä esseessä Über den Schmerz (”Tuskasta”) Jünger teki yhä tärkeämmäksi käyvän havainnon, että ”huomaamme elävämme myöhäistä, ehkä viimeistä, lopullista ja hyvin omalaatuista nihilismin vaihetta, jossa uudet järjestykset kehittyvät hurjaa vauhtia mutta niitä vastaavat arvot eivät vielä ole hahmottuneet.” Tämä tarkoittaa, että kaikkien arvojen uudelleenarviointi jatkuu, järjestykset vaihtuvat ja 1800-lukulainen liberaali järjestys on mennyttä, mutta uudet arvot eivät vielä ole ilmestyneet.

Tästä syystä Jüngerin diagnoosi ei muuttunut toisen maailmansodan jälkeen. Hän sanoi että uusi järjestys sodanjälkeisine liberaaleine yhteiskuntineen oli toki muodostunut, mutta siinä ei ollut kyse vapaudesta. Se oli vapauden illuusio. Mikään ei ollut muuttunut, ja oli yhä pyrittävä johonkin muuhun. Jünger vertasi modernia poliisivaltiota Leviathaniin. Tämä on Carl Schmittin ja muiden konservatiivivallankumouksellisten yleisesti käyttämä ja kehittelemä metafora. Jünger muutti strategiaansa ja sanoi, että meidän on etsittävä yksilöllisiä keinoja vastustaa Leviathania. Nietzsche kuvaili yli-ihmistä ”Jumalan” ja nihilismin voittajaksi. Kyse ei ole kristinuskon Jumalasta, vaan jostakin syvemmästä ja laajemmasta.

”Jumalan” vanha järjestys oli luhistunut ja sen oli korvannut ei-mikään. Ja nyt yli-ihminen astuu uudelle tasolle taistelemaan itse tyhjyyttä ja nihilismiä vastaan. Jos nuoren Jüngerin keskeinen hahmo oli anonyymi sotilas, joka uhraa itsesä rintamalla, myöhemmin tilalle astui työläinen, joka vapaaehtoisesti samaistaa itsensä teknologian persoonattomaan mahtiin, titanismiin. Käsitellessään Jüngerin Der Arbeiteria Julius Evola vertasi työläisen hahmoa kshatriyaan, soturiin.

Nuoren Jüngerin avainkäsitteisiin kuului myös totaalinen mobilisaatio. Totaalinen sota syntyi prosessista, joka alkoi Napoleonin sodista, kun siviilien ja sotilaiden välillä ei enää tehty eroa. Kaikki mobilisoitiin taistelemaan invaasiota vastaan, koska ammattisotilaita ei ollut tarpeeksi. Ensimmäisessä maailmansodassa kaikki olivat vaarassa, eivät vain kaasun ja pommien takia, vaan koska sota kosketti siviilielämää. Siviilit mobilisoitiin lehdistön, elokuvan ja muiden modernien keksintöjen avulla puolustamaan valtiota tai sen hallitsijoita. Mutta Jüngerin mukaan tämän prosessin positiivinen ulottuvuus oli se, että kaikista tuli sotureita, kuten kaikista oli nyt tulossa työläisiä.

Jüngerin persoonassa oli voimakas ritarillinen ulottuvuus, ja häntä on usein sanottu 1900-luvun viimeiseksi ritariksi. Hänelle vuosisata oli tuskallinen ajanjakso, koska enää ei ollut väliä, oliko ihminen jaloluontoinen ja kyvykäs soturi. Merkitystä oli vain sillä, osasiko hän käyttää teknologiaa. Uuden sukupolven aseet eivät enää edellyttäneet suoraa fyysistä kosketusta viholliseen, joten jopa läpikotaisin heikko yksilö saattoi aiheuttaa suurta vahinkoa jos hän vain hallitsi uudet tekniset välineet. Mutta konservatiivivallankumouksellisena Jünger ei pyrkinyt palauttamaan menneisyyttä. Hän ei ruikuttanut kadonneista ihanteista. Hän yritti ”ratsastaa tiikerillä”, Evolan metaforaa käyttääkseni. Hän piti totaalista mobilisaatiota kiinnostavana prosessina, koska se oli käännettävissä eduksi. Siinä missä kaikista tuli työläisiä, kaikista voisi myös tulla sotureita. Me voimme vapaaehtoisesti samaistua teknologian persoonattomiin voimiin ja muodostaa eräänlaisen kollektivistisen subjektin.

Myöhemmin Jünger näki, että nihilismi voi aivan hyvin elää näiden uusien järjestysten rinnalla, ja vaihtoi perspektiiviä. Hän etsi yksilöllisiä strategioita ei-minkään vastustamiseksi, ja kehitti uuden käsitteen. Sotilaan ja työläisen tilalle astui Waldgänger, joka kirjaimellisesti meni metsään ja erämaahan, ja myös anarkin hahmo. Vuonna 1951 kirjoittamassaan esseessä Der Waldgang Jünger kuvaa metsää vapauden tilana, sekä vertauskuvallisesti että konkreettisesti. Saksalaisille tämä on tietenkin hyvin tärkeä metafora. Metsä on saksalaisen identiteetin symboli, ja samalla Jünger viittasi vanhaan islantilaiseen vapauskäsitykseen. Kun ihminen tuntee itsensä uhatuksi yhteiskunnassa, tekee rikoksen tai ei vain enää tahdo olla osa yhteiskuntaa, hänellä on oikeus paeta erämaahan ja säilyttää suvereniteettinsa. Tämä on uusi tapa käsittää konservatiivivallankumouksellinen subjekti. Työläisen ja sotilaan on korvannut suvereeni yksilö, joka etsii vapauden tilaa.

Anarkin käsitteen Jünger esitteli vuonna 1977 ilmestyneessä futuristis-dystooppisessa romaanissaan Eumeswil. Romaanin tapahtumaympäristö on Saksan liittotasavallan ja muiden modernien yhteiskuntien karikatyyri. Anarkin hahmo on laajennettu versio Waldgängerin, metsäänmenijän, hahmosta. Ero on siinä, että metsäänmenijä karkotetaan yhteiskunnasta, mutta anarkki karkottaa yhteiskunnan itsestään. Hän on suvereeni. Hän pysyy yhteiskunnan piirissä, mutta on siinä täydellisen ulkopuolinen. Hän on sisäisesti vapaa. Kyseessä on kehitelmä vanhasta saksalaisesta vapauskäsityksestä, joka ilmeni myös klassisessa saksalaisessa filosofiassa. Se on erilainen kuin tyhjä, niin sanotusti ranskalainen käsitys vapaudesta valintana hyvän ja pahan välillä. Klassisessa saksalaisessa filosofiassa vapaa autonominen tahto – kuten Immanuel Kant antoi ymmärtää – on itse itselleen laki. Tällainen tahto säätää lain itselleen, ja on vastakohta heteronomiselle tahdolle, jota intohimo tai jokin ulkoinen järjestys ohjaa.

Anarkin mallina romaanissa toimii historioitsija Manuel Venator, joka palvelee tyrannihallitsijan linnoituksessa tulevaisuuden kaupunkivaltio Condorissa. Hän työskentelee öisin linnoituksen baarissa, kuuntelee asiakkaiden keskusteluja ja kirjaa ylös mietteitään. Hän kirjoittaa: ”Olen anarkki tilassa ja metahistorioitsija ajassa.” Aluksi anarkin hahmo herätti ristiriitaisia reaktioita oikeistossa. Esimerkiksi Julius Evolan mielestä Der Waldgangissa Jünger petti aiemmat ihanteensa. Hänen mielestään se oli tuntemamme Jüngerin käänteisversio. Hän tuntui pitävän Jüngerin asennotumista porvarillisena. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin Evola kehitti täsmälleen samanlaisen käsityksen erityneestä persoonallisuudesta kirjassaan Cavalcare la tigre (engl. Ride the Tiger). Hän kehitti myös apoliteian käsitteen ja kirjoitti myöhemmin esseen beatnikeistä, hipeistä ja oikeistoanarkisteista. Hänen oikeistoanarkistin käsitteensä on sisällöltään sama kuin anarkin käsite. Ja aivan kuten Jünger, Evola korosti että oikeistoanarkisti on erilainen kuin tavanomainen anarkisti, vasemmistolainen tai nihilisti, joka kapinoi pelkästään siksi ettei pidä jostakin eikä tiedä mitä tehdä. Sellaiset anarkistit vain teeskentelevät kapinallisuutta, samoin kuin kaikki vasemmistolaiset nuorisoliikkeet – valevapautta, kuten Jünger sanoo.

Evolan mukaan oikeistoanarkistit kieltävät ulkoisen maailman, koska se ei vastaa heidän ihannettaan. Heillä on selkeä ymmärrys siitä, millainen terve maailmanjärjestys olisi ja miltä se näyttäisi, ja he vain odottavat tilaisuutta soveltaa tätä ymmärrystä ulkoiseen todellisuuteen. Niinpä he pitävät ihanteensa sisällään, välittävät sen tuleville sukupolville tai käyttävät oman elämänsä sen ilmentämiseen. He vaalivat yhteyttä olemiseen, Heidegger saattaisi sanoa. Jünger taas sanoo, että anarkki on anarkistille samaa kuin monarkki monarkistille, ja Eumeswilissa hän myös arvostelee ankarasti erilaisia vasemmistolaisia, kansankiihottajia, demokraatteja, anarkisteja ja nihilistejä. Kuten Jünger monesti korosti, tällaiset ihmiset yrittävät täyttää aukon, joka syntyi valistusajalla uskonnon ja korkeampien arvojen romahtaessa, mutta heidän ymmärryksensä vapaudesta on tyystin olematon.

Jünger hyökkää liberaalia vapauskäsitystä vastaan. Hän sanoo: ”Se ei ole vapautta, valitan.” Hän ei siis vastusta vapautta, hän vain pitää sitä valheellisena, aneemisena vapautena jolla ei ole mitään tekemistä ihmisen korkeamman toteutumisen kanssa. Hän sanoo: ”Olen anarkki, en siksi että halveksisin auktoriteetteja, vaan koska tarvitsen sellaisia.” Toisin sanoen: en ole uskovainen, vaan vaadin jotain uskomisen arvoista. Eumeswilin päähenkilö Manuel Venator toteaa: ”Historioitsijana tiedän, mitä on tarjolla.” Venator esittää paljon huomioita Rooman valtakunnasta, antiikin tasavalloista ja itäisistä teokratioista. Hänellä on korkealle kehittynyt, ensyklopedinen tietomäärä. Ja hänen huomioitaan seuraamalla havaitsee, että hän todella tietää mitä on tarjolla ja ettei moderni liberaalidemokraattinen järjestys voi tarjota sitä mitä hän haluaa.

Anarkki ei siis ole pelkästään joki suvereenin yksilön käsite, vaan maailmanhistoriallinen hahmo jolla on vertikaalinen metahistoriallinen ulottuvuus. Hän ylittää kuilun metahistoriallisten maailmankausien välillä. Häntä voi pitää jonkinlaisena vartijana. Anarkki vartioi tervettä, todellista järjestystä sisällään, säilyttää sitä ja siirtää sen eteenpäin niille jotka kykenevät toteuttamaan sen, tai yksinkertaisesti odottaa tilaisuutta toteuttaa se ulkoisessa todellisuudessa. Tässä mielessä hän haastaa ei-minkään. Kyseessä on kaikkien arvojen uudelleenarvioinnin viimeinen vaihe. Ja tämän vuoksi Jünger sanoi, että meidän tulisi ystävystyä sekä titaanien että jumalten kanssa. Metaforassa titaanit edustavat tuottavuutta, faustista nopeutta, aktivismia, vapaaehtoisuutta, laajentumista, työtä. Varhaistuotannossaan Jünger korosti niiden edustavan myös persoonatonta voimaa, sotureita, intoa, tuskan halveksuntaa ja kykyä esineellistää itsensä.

Titaaneissa on tietenkin myös heikko puolensa, hyödytön ruutiininomaisuus. Arkinen puurtamisemme, myytti Sisyfoksesta joka toistaa samaa tehtävää loputtomiin, on merkityksestä tyhjä, koska Jüngerin mukaan merkityksen suojelijoita ovat jumalat. He edustavat muistia, kulttuuria. Nykyään hautausmaat jätetään hoitamatta, koska kukaan ei halua muistaa. Kaikki haluavat nopeutta, muutosta, uusia kokemuksia, laajentumista globaaliin mittakaavaan ja niin edelleen. Jumalat puolestaan varjelevat muistia, kulttuuria, historiaa, korkeampia arvoja, etiikkaa, runoutta ja niin edelleen – he edustavat kaikkea korkeaa ja haurasta. Sellainen tarvitsee suojelua modernissa maailmassa. Viimeisissä teoksissaan Jünger ennusti, että koko 2000-luvun ensimmäinen vuosisata olisi vielä titaanien valtakautta. Mutta jumalat palaavat vielä, kuten ne aina tekevät. Se ei tarkoita uuden syklin alkamista, niin kuin syklisessä historiankäsityksessä, vaan uutta maailmankautta.

Me seisomme ajan seinän edessä. Kun titaanit astuivat historian näyttämölle ensimmäisen maailmansodan aikaan, se tarkoitti jo ihmiskeskeisen historian päättymistä. Ja kuluvan vuosisadan jälkeen me kohtaamme jotakin aivan uutta. Jüngerin käsitys historiasta on mielenkiintoinen: se ei ole lineaarinen eikä syklinen. Hänen mukaansa ymmärrämme vapauden täysin eri tavalla tulevan metahistoriallisen maailmankauden aikana, ja meidän on vain valmistauduttava siihen. Tämä on pitkälti samaa kuin Heidegger on sanonut, mutta mielestäni Jünger on optimistisempi. Ja meidän on aloitettava valmistautuminen saman tien – sekä metafyysisessä ajattelussa, joka vaikuttaa käyttäytymiseemme, strategiaamme ja historialliseen todellisuuteen jossa elämme, että käytännössä.

–

Olena Semenyaka on Ukrainan Kansalliset joukot -puolueen kansainvälisten asioiden sihteeri.