Koraanista ja islamista

OLLI VIRTANEN

–

Tunne vihollisesi, sanoo vanha viidakon sananlasku. Päätin siis ottaa kamelia kyttyrästä ja selvittää, mitä islamin pyhä kirja Koraani pitää sisällään. Lukijoille kerrottakoon kalibrointipohjaksi sen verran, että tarkastelen Koraania uskonnottoman henkilön vinkkelistä.

Arabiaa taitamattomana en valitettavasti pysty vertailemaan suomennosta alkuperäisversion kanssa, mutta uskallan silti sanoa, että professori Jaakko Hämeen-Anttilan käännös on erinomainen. Teksti on hyvin jouhevaa ja käytetty sanavarasto laaja ja monipuolinen, joten lukukokemus on tässä suhteessa miellyttävä. Lisäksi Koraani on selvästi esimerkiksi Raamattua lyhyempi, eikä siis luku-urakkana mitenkään ylitsepääsemätön.

Islamia tarkemmin tuntemattomalle voi tulla yllätyksenä, miten paljon Koraanissa on samoja henkilöitä ja tapahtumia kuin Raamatussa. Esimerkiksi Jeesus on tärkeä henkilö islamissakin, joka kristinuskon tavoin opettaa hänen syntyneen neitseellisesti ja tehneen ihmetekoja. Muslimeille Jeesus tosin ei ole Jumalan poika vaan yksi Allahin profeetoista Muhammedin tapaan, eikä häntä islamilaisen perimätiedon mukaan myöskään ristiinnaulittu. Jeesuksen lisäksi Koraanissa esiintyvät myös muun muassa syntiinlankeemustarina pääpiirteissään samanlaisena, kertomus kultaisesta vasikasta, Nooan arkki ja vedenpaisumus sekä Joosefin seikkailut Egyptissä. Yhtäläisyyksien olemassaolo on tietenkin sinänsä ymmärrettävää, koska tekstit ovat peräisin saman alueen ja kulttuuripiirin kertomusperinteestä, mutta niiden suuri määrä yllätti ainakin minut.

Koraanissa on myös epäsuoria viittauksia juutalaisuuteen ja kristinuskoon, jotka uskontoina tunnetusti ovat islamia vanhempaa perua. Kristinuskoa Koraani pitää kolminaisuusopin vuoksi polyteistisenä, sillä islamilaisen tulkinnan mukaan Jahve, Jeesus ja Pyhä Henki ovat eri jumalia, ja lisäksi monet muslimit luulevat kristittyjen palvovan myös Neitsyt Mariaa jumalana. Koraanissa esiintyykin avointa piikittelyä Jumalan poika -ajatusta kohtaan; Jumalasta sanotaan esimerkiksi, että ”Hän on taivaan ja maan luoja. Kuinka Hänellä olisi lapsia, vaikka Hänellä ei ole puolisoa?”

Koraani tuo kirjana mieleen Vanhan Testamentin. Kristinuskossa keskeinen armon sanoma puuttuu siitä lähes tyystin; kyllähän Allahia tietysti nimitetään ”armeliaaksi armahtajaksi” ja hänen laupeuttaan ylistetään, mutta Koraanin pääpaino on kuitenkin lakiuskonnon säädösten selostamisessa ja vääräuskoisten lahtaamisessa. Kaiken kaikkiaan Koraani on siis eräänlainen sotaisa versio Raamatusta.

Entä miten Koraanin lukeminen vaikutti suorastaan ultranuivaan mielipiteeseeni islamista ja muslimien maahanmuutosta?

Ytimekäs vastaus on, että eipä vaikuttanut millään tavalla.

Virallisen selityksen mukaanhan ihmisten islamia kohtaan tuntema epäluulo johtuu pelkästä tietämättömyydestä ja median levittämästä kielteisestä kuvasta, ja kun islamin oppeihin tutustuu tarkemmin, huomaa sen olevan aivan yhtä rauhanomainen uskonto kuin esimerkiksi kristinusko. No, tämä on tietysti alusta loppuun silkkaa roskaa. Ihmisten kielteinen käsitys islamista ei johdu mistään tietämättömyydestä, vaan päinvastoin siitä, että he tietävät islamista paljon enemmän kuin todennäköisesti haluaisivatkaan. Väkivaltaisuus, takapajuisuus, naisvihamielisyys, kulttuurin näivettyneisyys, tiedevastaisuus ja epädemokraattisuus eivät piirteinä nyt vain ole omiaan kohottamaan muslimimaiden arvoa länsimaalaisen tarkastelijan silmissä.

Vielä älyttömämpi väite on, että islamista pyrittäisiin levittämään tiedotusvälineissä kielteistä kuvaa; media ja poliitikothan päinvastoin valkopesevät muhamettilaisia minkä ehtivät. (On tietysti jo lähtökohtaisesti huvittavaa, että media ja poliitikot syyttävät islamin kielteisestä imagosta mediaa ja poliitikkoja.) Tämä ilmiö ansaitsee kaikessa järjenvastaisuudessaan tarkemman analyysin.

Vallitsevan totuuden mukaan muslimien harjoittamasta terrorismista, väkivallasta ja muusta ikävästä on vastuussa islamismi, islamin fundamentalistinen muoto. Sillä ei taas ole mitään tekemistä rauhanomaisen valtavirtaislamin kanssa, jota puolestaan edustaa tajunnanräjäyttävä enemmistö kaikista muslimeista. Tällainen jako on kuitenkin pelkkä silmänkääntötemppu. Vaikka on tietysti selvää, etteivät terroriteot ole rivimuslimin vika jne., väkivaltainen fundamentalismi ei ole muusta islamista irrallinen osa vaan islamin keskiverron olemuksen looginen huipentuma. Islam on ”maltillisissakin” muodoissaan suvaitsematon, äkkiväärä ja aggressiivinen uskonto, ja Isis, al-Qaida, Taliban, Boko Haram ja kumppanit ainoastaan vievät nämä piirteet huippuunsa. Muslimiterroristit eivät ole yksittäistapauksia samalla tavalla kuin länsimaalaiset vastineensa; jos heitä vertaa vaikkapa Anders Behring Breivikiin, erot ovat päivänselviä. Breivik oli aito yksittäistapaus; norjalaisessa kulttuurissa ei ole kerrassaan mitään, mikä vähimmässäkään määrin yllyttäisi ihmisiä joukkomurhiin, ja ympäröivä yhteiskunta tuomitsi hänen tekonsa täydellisen yksimielisesti. Kumpikaan näistä kohdista ei päde islamilaiseen terrorismiin: lukemattomat Allahin ja profeetan nimissä itsensä ja muita kuolemaan vieneet ovat saaneet toiminnalleen eksplisiittisen oikeutuksen islamin pyhistä teksteistä, ja heidän tekonsa nauttivat muslimiyhteisössä huomattavan laajaa (vähintään passiivista) tukea.

Tätä eivät liberaalit kuitenkaan suostu näkemään. Islamissa ei ole heidän mielestään mitään vikaa, koskaan. Muslimien epäsosiaalinen käytös infrastruktuurin tuhoamisesta raiskauksien ja pahoinpitelyjen kautta terrorismiin selittyy heidän mielestään sosioekonomisilla tekijöillä ja valkoisten harjoittamalla syrjinnällä – siitä huolimatta, että monet radikaalimuslimit edustavat paksusti voivaa keskiluokkaa ja että kantaväestön syrjäytyneet eivät aiheuta samanlaisia ongelmia. Länsimaisten apologeettojen kaava muslimien tekojen selittelyyn on yksinkertainen: mikäli tekoihin on löydettävissä mikä tahansa muu syy, tästä seuraa automaattisesti, ettei islamilla voi olla niiden kanssa mitään tekemistä. Ja jokin syy löytyy tietysti aina. Aivan kuin ihmisen edesottamuksilla olisi aina vain yksi kaikenkattava selitys, joka automaattisesti kumoaa kaikki muut selitykset.

Yksinkertainen kysymys kuuluukin: jos islam-yhteyden osoittamiseksi ei riitä, että ääri-islamilaisen kasvatuksen saanut ääri-islamisti tekee terrori-iskun, jonka ainoaksi motiiviksi hän mainitsee ääri-islamin, niin mikä sitten riittää? Mitä muslimien pitäisi suvaitsevaisten mielestä tehdä, jotta he myöntäisivät teon liittyvän islamiin?

Mutta nämä kysymykset ovat tietysti retorisia. Eihän kukaan oikeasti ole niin tyhmä, että kuvittelisi islamilaisen terrorismin olevan liittymättä islamiin. Yhteyden toteamiseksi tarvitsee vain seurata muslimien itsensä reaktioita aina heidän uskonveljiensä innostuessa riehumaan. Ainoat, jotka höpisevät jotakin esimerkiksi terrorismin epäislamilaisuudesta, ovat länsimaiset liberaalit; muslimit itse eivät juuri viitsi vaivautua edes näön vuoksi. Muistan vieläkin, miten WTC-iskujen jälkeen uutisissa näytettiin kuvaa Lähi-idässä kaduilla juhlivista ihmisistä. Heille oli ilmeisesti unohdettu kertoa, ettei terrorismilla ole mitään tekemistä Oikean Islamin kanssa.

Mikä sitten on syynä siihen, että virallinen länsi esittää tällaista näytelmää, jonka valheellisuudesta kaikki ovat perillä? Selityksiä on ainakin kaksi. Suvaitsevaiset, kaikesta toiseudenymmärtämispaatoksestaan huolimatta, ovat ajattelussaan täydellisen länsikeskeisiä. Läntinen arvomaailma on heille kaiken mitta: sellainen ajatus, että meidän vinkkelistämme kielteiset kulttuuripiirteet voivat jossakin toisessa kulttuurissa olla neutraaleja tai jopa toivottuja, on heille täysin mahdoton. Niinpä kaikki islamin negatiiviset ominaisuudet täytyy selittää pois, ei siksi, että niiden olemassaolo loukkaisi muslimeja, vaan koska se loukkaa heitä.

Toinen, todennäköisesti tärkeämpi tekijä, on pelko. Muslimien äärimmäinen herkkähipiäisyys kritiikkiä kohtaan on kaikkien tiedossa, ja poliitikot haluavat välttää sen, mitä tapahtui esimerkiksi Pariisissa syksyllä 2005 [1] ja Tukholmassa keväällä 2013 [2]. Niinpä he teeskentelevät kaiken olevan hyvin toivoen samalla sormet ja varpaat ristissä, että lähiöiden herrakansa suvaitsisi olla ihmisiksi. Jokainen voi sitten itsekseen tuumailla, mitä onnistumisen edellytyksiä tällaisella myönnytyspolitiikalla on historian ja terveen järjen valossa.

(Jos sinusta tuntuu siltä, että nämä selitykset ovat keskenään ristiriidassa, et välttämättä erehdy. Kaksoisajattelua esiintyy muuallakin kuin Orwellin romaaneissa, ja erityisen tyypillisiä erilaiset ajattelun epäloogisuudet ovat maailmansyleilyn kaltaisissa massaliikkeissä.)

Olen nähnyt monesti pohdittavan, johtuuko islamilaisten yhteiskuntien väkivaltaisuus islamista, vai islamin väkivaltaisuus siitä, että sitä harjoitetaan väkivaltaisissa yhteiskunnissa. Uskon, että kyseessä on itse itseään voimistava kierre: islam soveltuu ilmeisen hyvin fundamentalistisiin tulkintoihin, ja fundamentalistiset tulkinnat puolestaan sysäävät yhteiskuntaa yhä syvemmälle takapajuisuuteen. Muslimimaailmalta puuttuu kokonaan lännestä tuttu asioiden rationaalisen tarkastelun ja vallitsevien totuuksien kyseenalaistamisen perinne, joka on ainoa tie ulos totalitaristisista yhteiskuntajärjestelmistä. Valitettavasti länsi tekee tällä hetkellä kaikkensa, jotta tämä islamin syöksykierre jatkuisi ja pahenisi. Leimaamalla kaiken islamin ja muslimien arvostelun rasismiksi ja ”islamofobiaksi” länsimaat ovat omalta osaltaan takaamassa, että muslimimaailman pitkä keskiaika jatkuu vastakin. On kammottavaa ja häpeällistä, että petämme tällä lailla oman järjen ja valistuksen perintömme.

Esitän loppuun synkän ennustuksen: uskon, että islamiin kääntyvien kantaväestön edustajien määrä tulee lähitulevaisuudessa kasvamaan selvästi niin meillä kuin muuallakin Euroopassa. Tähän on useita syitä. Läntinen yltiöindividualismi ja kaiken pysyvän murskaava relativismi jättää yhä useammat henkisesti tyhjän päälle, ja islam tarjoaa tästä juurettomuudesta maksimaalisesti poikkeavan vaihtoehdon – ei tietenkään myönteisessä mielessä poikkeavaa, mutta ei se oman elämänsä kanssa umpikujaan ajautuneita ennenkään ole estänyt. Ei pidä myöskään aliarvioida niiden ihmisten määrää, joita viehättää silkka brutaali voima. Röyhkeä, sokeasti asiaansa luottava ja avoimen ekspansiivinen islam luo tässäkin äärimmäisen vastakohdan pelkurimaiselle, itsepuolustushaluttomalle lännelle, ja niin sanottu ”sivistys” on heppoinen kilpi raakalaisuuden miekkaa vastaan, kuten hyvin tiedämme. Ja islamin kasvattaessa valtaansa alkaa epäilemättä ilmaantua yhä useampia opportunisteja, jotka yksinkertaisesti haluavat hypätä olettamansa voittajan kelkkaan.

Tämänkin vuoksi on elintärkeää, että eurooppalaisille tarjotaan jokin kestävä, myönteinen arvojärjestelmä, jonka he voivat kokea puolustamisen arvoiseksi. Nykyinen itseruoskinnan sävyttämä utopiahoure koko ihmiskunnan veljeydestä ei ole sellainen. Vanhan sotilasviisauden mukaan jokaisessa maassa on aina armeija, joko oma tai vieras. Aivan samoin läntinenkin arvotyhjiö täyttyy kyllä jonkun arvoilla. Kysymys kuuluu, kenen.

–

Viitteet

1. https://fi.wikipedia.org/wiki/Ranskan_l%C3%A4hi%C3%B6iden_v%C3%A4kivaltaisuudet_2005

2. https://fi.wikipedia.org/wiki/Tukholman_mellakat_2013

–

–

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.