SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Poliittinen Tintti

 

ELIAS SUSILUOTO

Minusta naiset eivät kuulu Tintin maailmaan, joka on miehisen ystävyyden valtakuntaa” – Hergé

Georges Remin (1907-1983), taiteilijanimeltään Hergén, luoma Tintti on kenties maailman tunnetuin ja luetuin sarjakuvahahmo. Maailmanmatkaileva töyhtöpäinen belgialaistoimittaja on käynyt kaikilla viidellä mantereella ja hänen seikkailujaan on myyty yli 200 miljoonaa kappaletta ja käännetty yli 70 kielelle. Suurin vaikutus Tintti-sarjakuvalla on ollut ranskankielisessä maailmassa. Kenraali Charles De Gaulle tokaisi aikoinaan, että kansainvälisissä asioissa minun ainut todellinen kilpailijani on Tintti”.

Tintin 70-vuotispäivänä Ranskan kansalliskokous kävi leikkimielessä suuren keskustelun sarjakuvahahmon poliittisesta kannasta teemalla ”Onko Tintti vasemmistolainen vai oikeistolainen?”. Yleiseksi kannaksi jäi, että Tintti oli jonkinlainen keskitien kulkija. Sosialisti Jean-Marie Bockel kiteytti keskustelun: Tarvitseeko meidän edes tietää onko tintti oikeistolainen vai vasemmistolainen, pääasia on, että hän taistelee aina oikeuden puolesta.” Onko Tintin arvomaailmaa ja poliittisia mielipiteitä mahdollista selvittää? Sarjakuvahahmon ympärille on syntynyt kokonainen tintinologinen tutkimusala. Sukelletaan siis syvemmälle.

Georges Remi sanoi itse omasta poliittisesesta suuntautumisestaan seuraavasti:

Lienen pikemminkin kallellani – jos sanaa nyt on soveliasta käyttää – oikealle. Uskon näet, että poliittisessa kentässä on toisaalta sellaisia ihmisiä, joilla on aatteita, yleviä muuten, ja jotka yrittävät toteuttaa niitä, ja toisaalta niitä joilla ei ole erityistä ideologiaa ja jotka vain yrittävät toimia niin että asiat sujuvat… Ranskassa esimerkiksi on selvästi nähtävissä, että vasemmisto yrittää saada läpi tiettyä maailmankäsitystä – – Arvelen että, että se jota sanotaan oikeistoksi pyrkii vain toimimaan niin että asiat tulevat hoidetuiksi, ilman että sillä olisi sen kummempaa sanomaa… Taolaisuudessa on muuten jokin sen tapainen ajatus, luulisin että se on Zhuangzin: ”Älkää etsikö enää totuutta! Lakatkaa vaalimasta mielipiteitänne!” (Benoît Peeters, Tintin et le monde d’Herge. Suomentanut Heikki Kaukoranta.)

Samaa voi sanoa myös hänen alter egostaan, Tintistä. Tintti ei sitoudu ideologiaan; ystäviä kohtaan tunnettu lojaalius, lahjomattomuus ja oikeudenmukaisuus ovat hänelle tärkeämpiä arvoja. Tintin merkittävin ominaisuus on varmaankin se tapa, jolla hän peilaa omaa aikaansa. Henkilönä Tintti on tarkoituksellisen neutraali, luonteeton ja abstrakti persoonallisten sivuhahmojen keskellä, jotta lukija pystyisi mahdollisimman helposti samastumaan häneen. Sen ansiosta Tintti kykenee myös muuttumaan ajan myötä ilman että se herättää ristiriitaisuuden tunteita. Ja mitä Tintin ammattikaan – reportteri – on, kuin olla viestinviejä, heijastin?

Tintin elämä

Hergé ja Tintti ovat aina ajassaan kiinni. 1930-luvun alussa, jolloin kummankin ura on vielä alkutaipaleillaan, Tintti on kiihkeän isänmaallinen belgi, jonka varhaiset karrikoidut raportit Neuvosto-Venäjältä (Tintin au pays des Soviets, 1930) ja Kongosta (Tintin au Congo, 1931) puhkuvat antikommunismia ja puolustavat siirtomaajärjestelmää hyväntahtoisen naiivisti.

Ensimmäisten albumien arvomaailma on selkeä. Tintti Neuvostojen maassa paljastaa bolševismin hirmutyöt ja tuomitsee ne kovalla kädellä. Kaksi seuraavaa albumia, Tintti Afrikassa ja Tintti Amerikassa (Tintin en Amérique, 1932), sisältävät kritiikkiä amerikkalaista imperialismia ja rahavaltaa vastaan. Afrikassa amerikkalaiset roistot pyrkivät hallitsemaan kansainvälistä timanttikauppaa, Amerikassa Tintti tuomitsee intiaanien kurjan kohtelun, mustien lynkkaukset, korruption ja roistomaiset plutokraatit. Tämä aatemaailma – kommunismin, sorron ja rahavallan vastaisuus – kulkee kaikkien Tintti-albumien läpi. Tintti ei asetu helposti vasemmisto–oikeisto –jaotteluun. Hän on selvästi kolmannen suunnan edustaja.

Georges Remin eli Hergé.

Kolmekymmentäluvun lopulla Tintti on jo oppinut paljon. Hänestä kehittyy huomaavainen matkailija, joka liikkuu sulavasti eri kulttuureissa. Kongossa ja Amerikassa Tintti havainnoi ympäristöään vielä itsekeskeisesti, mutta kokemuksen ja ymmärryksen karttuessa Hergén alter egosta kehkeytyy maltillinen kansallismielinen. Matkoillaan Tintti perehtyy maiden historiaan, pyrkii ymmärtämään vieraita tapoja ja käyttämään paikallisia vaateparsia.

Tintin heijastelema kansallismielisyys perustuu vahvaan samastumiseen ja oikeudenmukaisuuden tunteeseen. Naiivista katolisesta lehtimiehestä kasvaa seikkailija, joka ei epäröi tarttua aseeseen puolustaakseen uhattujen kansojen itsemääräämisoikeutta. Sinisessä lootuksessa (Le Lotus bleu, 1936) Tintti kannattaa Tšiang Kai-šekin hallitusta ja taistelee kiinalaisen vastarintaliikkeen kanssa niin Japanin miehitysjoukkoja kuin toimivaltaongelmien kanssa painiskelevia länsimaita vastaan. Ottokarin valtikassa (Le Sceptre d’Ottokar, 1939) hän estää anschlussin, jolla naapurimaa Borduria – aseistuksestaan päätellen Natsi-Saksan liittolainen – yrittää liittää pienen Syldavian slaavimonarkian itseensä.

Toisen maailmansodan jälkeen Tintti aikuistuu. Rikastuttuaan Rakham Punaisen aarteessa (Le Trésor de Rackham le Rouge, 1944) hän jättää lehtimiehen ammattinsa ja muuttaa platonisen elämänkumppaninsa kapteeni Haddockin kanssa Moulinsartin linnaan. Tintti ei enää säntää seikkailuihin, vaan alkaa suorastaan vältellä asioihin sekaantumista. Nuoruuden idealismi ja aatteellisuus karisee. Viimeiseksi jääneessä albumissa Tintti ja Picarot (1974) on selvästi nähtävissä, että vanhetessaan Tintti on menettänyt innostuksensa, uskonsa siihen, että hyvä lopulta voittaa.

Mies Tintin takana

Georges Remi syntyi Etterbeekissä Brysselin lähistöllä keskiluokkaiseen perheeseen. Hän kävi katolisen koulun, jonka hän suoritti lähes luokkansa parhaana. Georges oli jo lapsena taitava piirtäjä, ja taiteilijana hän oli täysin itseoppinut. Remi toimi aktiivisesti katolisessa partioliikkeessä, jonka lehteen ”Le Boy–Scout belgehän piirsi sarjakuvaa Totorista. Tämä katolinen kolkkapoika oli monessa suhteessa Tintin edeltäjä. Ulkoisen habituksensa Tintti sai kenties tanskalaiselta partiolaiselta Palle Huldilta, joka matkusti maailman ympäri 15-vuotiaana.

Lehti, jossa Tintti alkoi ensimmäisen kerran ilmestyä, oli isä Norbert Wallezin johtama tiukan nationalistinen ja katolinen julkaisu Le XXe Siècle. Hergé oli aikaisemmin toiminut lehden kuvittajana ja taittajana, mutta Wallezin päätettyä laajentaa lukijakuntaansa perustamalla nuorisoliitteen Le Petit Vingtièmen, se oli täysin 21-vuotiaan Hergén vastuulla.

Ruutu joka poistettiin. Amerikkalaiskustantajien vaatimuksesta mustaihoisia ei saanut esiintää kielteisessä valossa. Hergé joutui varsin usein mukautumaan sensuurin vaatimuksiin.

Lehden ulkomaankirjeenvaihtajana toimi komea nuori seikkailija Léon Degrelle. Hergé ja Degrelle ystävystyivät. Degrelle tutustutti Hergén amerikkalaisiin sarjakuviin, joista hän omaksui tavan käyttää puhekuplia. Hergé auttoi Degrelleä kuvittamalla hänen kirjansa Histoire de la guerre scolaire. Hergé jopa piirsi Degrellen erääseen Quick & Flupke –strippiin taustalle yhdessä itsensä ja ensimmäisen vaimonsa kanssa (Le Petit Vingtième  20/1933). Sittemmin Degrelle perusti fasistisen Rex-liikkeensä ja lähti mukaan politiikkaan. Miesten tiet erkanivat, mutta he pysyivät hyvissä väleissä myös sodan jälkeen. Léon Degrelle kirjoitti ennen kuolemaansa (1994) postuumisti julkaistun omaelämäkerran Tintin, mon copain (Ystäväni Tintti, 2000) jossa hän väitti olleensa Tintti-hahmon suora esikuva. Kirja aiheutti Belgiassa pienimuotoisen skandaalin ja koko ensimmäinen painos määrättiin tuhottavaksi – kirjan katsottiin loukkaavan tekijänoikeuksia.

Myöhemmin Hergé muisteli: Minusta ei kuitenkaan tullut rexistiä. En pitänyt suurista kansanliikkeistä. Mutta Degrelle oli kunniallinen mies; hän lähti itse henkilökohtaisesti itärintamalle eikä vain lähettänyt sinne onnettomia poikia. Ja sotilaallisesti puhuen, hän käyttäytyi siellä kuin oikea sankari.” (HUMO, 11.1.1973)

Tintin jatkon kannalta merkittävämmäksi muodostui se, että Hergé ystävystyi kiinalaisen taideopiskelijan Tšang Tšong-jen kanssa. Herrat tulivat hyvin juttuun keskenään ja keskustelivat monesti ja pitkään Kiinasta, sen taiteesta, kielestä, kirjallisuudesta ja filosofiasta. Tšang antoi Hergélle Kiinan perinteisestä maalaustekniikasta tietoja, joista tälle oli suurta hyötyä. Ystävyys avarsi Hergén maailmankuvaa, ja niinpä hän uskaltautui ensimmäistä kertaa rikkomaan länsimaisia myyttejä ottamalla kantaa parhaillaan käytyyn Japanin-Kiinan sotaan. Militanttiin Siniseen Lootukseen tuli vahvasti poliittinen väritys: albumiin on muun muassa ripoteltu Tšangin laatimia kiinalaisia kirjoitusmerkkejä, jotka sisältävät kansallismielisiä iskulauseita; ne mm. kehottivat boikotoimaan japanilaisia tuotteita ja hyökkäävät miehitysvaltaa vastaan.

Vuonna 1939 Hergé aloitti erään mielenkiintoisimmista töistään, Mustan kullan maan (Tintin au pays de l’or noir). Siitä on olemassa peräti kolme eri versiota. Ensimmäinen sijoittui kesään 1939, jolloin sodanuhka oli kaikkialla ilmassa. Natsi-Saksa (eli ”mahtava eurooppalainen suurvalta”, kuten asia hienotunteisesti albumissa ilmaistaan) on kehittänyt aineen, joka saa polttoaineen räjähtämään. Tarinan roisto on Saksan salainen asiamies tohtori Müller, joka yrittää sabotoida Iso-Britannian öljyntuonnin Lähi-idästä. Belgian joutuminen mukaan sotaan vuonna 1940 lopetti seikkailun kesken. 8.5.1940 Le Petit Vingtième lakkasi ilmestymästä. Hergé siirtyi miehityshallinnon suosimaan Le Soir -lehteen, ja muutamaa kuukautta myöhemmin hän aloitti uuden tarinan.

Tintti uudessa Euroopassa

Hergé sopeutui nopeasti elämään miehittäjien alaisuudessa ja teki sarjakuviinsa tarvittavia poliittisia korjausliikkeitä. Kaikkia painotuotteita valvottiin ankarasti ja paperista oli pulaa, mutta miehitys toi myös etuja: Tintin suosio kasvoi entisestään ja sitä alettiin nyt ensimmäistä kertaa painaa värillisenä.

Sota erotti ystävät toisistaan: Tšang katosi Kiinaan, Degrelle liittyi Waffen-SS -joukkoihin. Degrellen radikalisoituminen ei miellyttänyt Hergéä, joka arvosti puolueettomuutta ja tietynlaista konservatiivisuutta. Vuoden 1973 haastattelussa hän myönsi kuitenkin aikanaan kannattaneensa Suur-Saksan suunnittelemaa ”Uutta Eurooppaa”. Sodan jälkeen Hergén suhteesta Léon Degrelleen, miehitykseen ja antisemitismiin tuli kiistakapula, joka hienotunteisesti ohitetaan useimmissa elämäkerroissa.

Ruutu joka poistettiin. Kaksi juutalaista jutustelee kadulla murteellisesti: ”Kuulitko tuon, Iisak? Maailmanloppu! Entä jos se on totta?” ”Heh heh…Se olisikin mukavaa, Salomon – olen 50 000 frangia velkaa tavarantoimittajilleni ja sitten minun ei tarvitisi maksaa…”

Tyylipuhtain Uuden Euroopan tyylinen sarjakuva on Salaperäinen tähti (L’Étoile mystérieuse), joka ilmestyi vuonna 1942. Siinä joukko eurooppalaisia tiedemiehiä – kaikki akselivaltoihin kuuluvista tai Saksaan myötämielisesti suuntautuvista maista – kamppailee amerikkalaisten kanssa siitä, ketkä löytävät ensimmäisenä mereen pudonneen meteorin. Tarinan roistoja ovat amerikkalaiset, jotka eivät kaihda sabotaašia, väärennetyn hätäsanoman lähettämistä tai jopa murhayrityksiä. Eikä ihme, sillä amerikkalaisen retkikunnan nyöreistä vetelee rahoittava taho, koukkunokkainen juutalainen pankkiiri Blumenstein. Käsiään hierovia, rahanahneita juutalaisia esiintyy albumin sivuilla muuallakin.

Sodan jälkeen viittaukset Yhdysvaltoihin sensuroitiin, ja Blumensteinin nimi muutettiin Bohlwinkeliksi – kunnes kävi ilmi, että sekin oli israelilainen sukunimi. Hergé päätti viisaasti pyytää tätä episodia sodan jälkeen anteeksi. Salaperäinen tähti antaa osuvia viittauksia siitä, mihin suuntaan Tintin seikkailut olisivat menneet, mikäli sota olisi päättynyt toisin.

Sota-aika oli monella tavalla Tintin kulta-aikaa. Silloin syntyivät monet Hergén rakastetuimmista täysiverisistä seikkailuista: Kultasaksinen rapu (1940), Yksisarvisen salaisuus (1942), Rakham Punaisen aarre (1943) ja Seitsemän kristallipalloa, joka ilmestyi Le Soir –lehdessä joulukuusta 1943 aina kolmanteen syyskuuta 1944 asti, jolloin lehden ilmestyminen loppui Brysselin vapautumiseen. Liittoutuneiden sodanjohto kielsi miehityksen aikana lehdissä työskennelleitä toimittajia toistaiseksi harjoittamasta ammattiaan. Hergé pidätettiin neljään otteeseen ja hän vietti yön vankilassa, mutta häntä vastaan ei nostettu syytteitä.

Tintti sodan jälkeen

Sodan jälkeen Hergé liittoutui Edgar Pierre Jacobsin, Bob De Moorin ja muiden taiteilijoiden kanssa ja perusti osakeyhtiön Studios Hergé”. Hän ryhtyi päivittämään vanhoja Tintti-albumeitaan uuteen poliittiseen realiteettiin sopiviksi. Mustan kullan maa valmistui 1948 ja tarina oli saanut kokonaan uuden käänteen. Nyt se kertoi mm. juutalaisten ja arabien taistelusta brittiläistä siirtomaavaltaa vastaan. Monet episodit oli sittemmin pakko sensuroida tarinasta pois ja koko tarina piirrettiin uusiksi 1967.

Mustan kullan maa joutui moneen otteeseen sensuurin hampaisiin. Albumia ei voitu julkaista Eglannissa alkuperäisenä versiona, sillä silloin se kertoi vielä juutalaisten taistelusta brittimiehittäjiä vastaan ennen Israelin itsenäistymistä.

Sodan jälkeen Tintti ei ota enää suoraan kantaa politiikkaan, mutta politiikka kulkee silti taustalla mukana. Albumissa Tuhatkaunon tapaus (L’affaire Tournesol, 1956) Tintin ystävä, professori Tuhatkauno, on tehnyt sensaatiomaisen ultraäänikeksinnön. Tuhatkauno lähtee tapaamaan alan asiantuntijaa Geneveen, mutta joutuu Bordurian agenttien sieppaamaksi. Sympaattinen Syldavia, jossa Tintti vieraili jo 30-luvulla, on nyt puolueeton länsimaa, kun taas Borduria on sodan jälkeen muuttunut kommunistidiktatuuriksi. Lukuisat yksityiskohdat viittaavat vain kosmeettisesti peitellen itäblokkiin: Borduriaa hallitsee diktaattori Plekszy-Gladz, jonka legendaarinen huuliparta tuo heti mieleen Stalinin viikset. Plekszistien salainen poliisi taas tuo mieleen Stasin.

Seuraavaksi ilmestyy Seikkailu punaisella merellä (Coke en stock, 1958), jossa Tintti on nykyaikaisen orja- ja asekaupan perässä. Tarina sai alkunsa lehtileikkeestä. Hergén tarkoituksena oli osoittaa orjakaupan olevan edelleen voimissaan. Häntä vastaan hyökättiin kuitenkin voimakkaasti Jeune Afriquelehdessä, joka syytti Hergéä rasismista ja afrikkalaisten kuvaamisesta suurina lapsina. Rasismisyytösten vuoksi Hergé joutui muuttamaan mustien puhetyyliä.

Pitkän tauon jälkeen Tintti palaa politiikan äärelle Hergén viimeiseksi jääneessä albumissa Tintti ja picarot (1974). Ensimmäistä kertaa sitten Kuningas Ottokarin valtikan hän puuttuu suoraan valtion asoihin. Ja mitä muutoksia Tintti onkaan kokenut: Hän on alkanut käyttää farkkuja, harrastaa joogaa, ajaa mopolla ja koristaa kypäränsä rauhanpuolustajien merkillä. Mutta sen ei pidä antaa hämätä. Tässä seikkailussa Tintti on kyyninen pasifisti.

Tarina sijoittuu San Theodorosin banaanitasavaltaan. Kommunistinen Borduria tukee kenraali Tapiocan sotilajunttaa. Tapiocan hallituksen vastavoima on International Banana Company, joka rahoittaa kenraali Alcazarin oikeistolaista Picarot-sissiliikettä. Tintti auttaa vanhaa ystäväänsä Alcazaria kukistamaan kenraali Tapiocan, mutta kyseessä ei ole todellinen vallankumous vaan palatsikaappaus. Lisäksi Tintti tekee sen pelkästään auttaakseen ystäviään.

Viimeinen kuva paljastaa Tintin (ja Hergén) kyynistymisen. Vasemmistodiktatuurin kaaduttua kansa pysyy edelleen kurjissa hökkeleissään, vain poliisien univormut muuttuvat. Viimeiseltä matkaltaan kotiin Tintti ei palaa voittajana, vaan väsyneenä: Olenpa totisesti mielissäni jahka olemme taas kotona Moulinsartissa…” kapteeni Haddock sanoo lentokoneessa. Niin minäkin, kapteeni…” Tintti vastaa lakonisesti.

Elias Susiluoto on kuvittaja, kirjallisuuden ja populaarikulttuurin harrastaja.

Information

This entry was posted on elokuu 19, 2019 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: