Kansallispopulismi on tullut jäädäkseen

GREG JOHNSON   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Teksti on kirjoitettu versio puheesta, jonka Greg Johnson piti Etnofutur III-konferenssissa Tallinnassa 25.2.2019.

–

Vasemmiston mukaan maailman kansat ovat liittämässä kätensä yhteen ja astumassa uuteen globaalin hallinnon ja monikulttuurisen sopusoinnun aikaan, jota hyväntahtoiset kosmopoliittiset eliitit hallitsevat. Mutta tiellä utopiaan on pieni töyssy, nimittäin kansallispopulismin nousu: Brexit, Trump, Orbán, Salvini, keltaliivit ja niin edelleen.

Mutta vallanpitäjien äänet vakuuttelevat, että nämä ovat vain väliaikaisia takaiskuja. Kansallispopulismissa on kyse vain muutamasta karismaattisesta kansankiihottajasta, jotka putkahtivat esiin tyhjästä. Tai vuoden 2008 talouskriisin jälkimainingeista, vaikka siitä onkin jo yli vuosikymmen. Tai hetkellisestä reaktiosta siirtolaiskriisiin.

Demagogeja tulee ja menee, he vakuuttavat. Vanhat, valkoiset miehet jotka äänestivät heidät valtaan kuolevat pian, ja heidän tilalleen tulee suvaitsevaisia, avomielisiä milleniaaleja ja, tietenkin, värillisiä. Kunhan ei-valkoiset maahanmuuttajat syrjäyttävät nämä koppavat, hankalat valkoiset, meidän ei tarvitse enää huolehtia populistisista kansankiihottajista.

Arvatenkin he uskovat myös, ettei suuria äkillisiä kansanliikkeitä enää tule. Ja ettei talouskriisejä enää tule. Emmanuel Macronin piti olla keskitietä kulkeva globalistinen vastine kansallispopulismille, eivätkä asiat sujuneetkaan ihan niin kuin piti. Mutta siitä huolimatta he vakuuttavat, että liike kohti globaalia liberaalidemokratiaa palaa raiteilleen minä päivänä hyvänsä.

Väitän, että globalistit ovat väärässä. Kansallispopulismi ei ole mikään tähdenlento. Kansallispopulismi on tulevaisuuden aalto, ja etnonationalistit voivat ratsastaa tuolla aallolla vaikutusvaltaisiin asemiin.

Suosittelen painokkaasti kahden brittiläisen politiikantutkijan, Roger Eatwellin ja Matthew Goodwinin, kirjaa National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy. Viime vuosina markkinoille on tulvinut kirjoja populismin uhasta liberaalille demokratialle. Luulin aluksi, että National Populism on jälleen yksi kirja, jossa sanotaan että kansan tahdon kuunteleminen on pahin uhka demokratialle. Mutta voin ilokseni todeta, että olin aivan väärässä.

Vaikka Eatwell ja Goodwin ovat selvästi vasemmistolaisia, he ovat myös selvästi antiliberaaleja vasemmistolaisia. Niinpä liberaalien jankutus kansallispopulismista ärsyttää heitä. He aloittavat kirjansa repimällä säälimättä alas liberaalit harhat kansallispopulismin vääjäämättömästä tappiosta. He käyvät läpi muutamia vakuuttavia empiirisiä tutkimuksia, jotka osoittavat että kansallispopulismi on tullut jäädäkseen; se on seurausta lukuisista yhteiskunnallisista ja poliittisista kehityskuluista Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Nämä trendit ovat syvään juurtuneita, ulottuvat useiden vuosikymmenten taakse, eivätkä osoita merkkejä laantumisesta missään läheisessä tulevaisuudessa.

Yksi hämmästyttävimmistä kirjoittajien lainaamista tilastoista on peräisin World Values Surveysta. Euroopassa ja Yhdysvalloissa noin 82% kyselytutkimukseen vastanneista ”tuntee vahvasti kuuluvansa kansakuntaansa.” Noin 93% ”pitää itseään kansakuntansa osana”. Noin 90% ”olisi valmis taistelemaan kansakuntansa puolesta” (s. 146). Nämä ovat merkittäviä lukuja, ja osoittavat että emme ole siirtymässä globalismiin lähiaikoina.

Eatwell ja Goodwin siteeraavat myös mielipidemittauksia EU-kansalaisten asenteista eurooppalaista identiteettiä kohtaan. 71% EU-eliitteihin kuuluvista tuntee hyötyvänsä Euroopan unionista, kun taas vain 34% EU-maiden kokonaisväestöstä tuntee samoin (s. 104). EU-eliitteihin kuuluvista 50% uskoo, etteivät poliitikot piittaa kansan mielipiteestä, kun taas koko väestön kohdalla luku on lähes 75% (s. 104). Yli 70% EU-poliitikoista sanoo pitävänsä itseään vahvasti eurooppalaisina. Vain 50% eurooppalaisista kokonaisuudessaan sanoo samaa (s. 101).

Veikkaan, että jotkut eurooppalaista identiteettiään korostavista on etnonationalisteja, mutta meikäläiset eivät tarkoita sillä aivan samaa kuin EU-intoilijat. Olisi myös kiintoisaa tietää, millainen osuus ihmisistä arvostaa EU:ta ”viimeisen ihmisen” perustein, esimerkiksi yhteisvaluutan ja passittoman ostosmatkailun takia. Lisäksi minua kiinnostaisi tietää, mikä osuus EU:n arvostajista kannattaa unionia koska pitää sitä välineenä vasemmistolaisten arvojen pakkosyöttämiseen.

Eatwell ja Goodwin esittävät neljä tekijää, joiden he uskovat myötävaikuttavan kansallispopulismin kannatukseen. Ensimmäinen on epäluottamus, siis hallintoon kohdistuvan luottamuksen romahdus. Toinen on tuho, erityisesti identiteetin ja yhteiskuntien etnisen rakenteen tuho maahanmuuton ja monikulttuurisuuden seurauksena. Kolmas on puute, eli globalisaation aiheuttama elintason romahdus erityisesti keski- ja työväenluokan keskuudessa. Viimeisenä on hajaannus, joka tarkoittaa toisen maailmansodan jälkeisille demokratioille tyypillisen keskustavasemmisto-keskustaoikeisto -jaon hylkäämistä.

–

Epäluottamus

Miksi epäluottamus hyödyttää populismia? Populismi perustuu vastakkainasetteluun kansan ja turmeltuneiden hallintoeliittien välillä. Kansan oikeutettuja intressejä ei edistetä, ja eliitit ajavat omia intressejään – tai ulkomaalaisten ja vähemmistöjen intressejä – kansan kustannuksella.

Me uskomme, että hallinto on pätevä jos se hallitsee oikeutettujen intressiemme mukaisesti. Me uskomme, että hallinto tekee niin todennäköisimmin silloin, kun se koostuu meidän kaltaisistamme ihmisistä. Toisin sanoen, itsehallinto toteutuu meidän mielestämme silloin kun meitä hallitsevat kaltaisemme ihmiset.

Kun hallitsevat eliitit poikkeavat meistä epäilyttävän paljon, emme luota heihin etujemme vartijoina; oletamme heidän ajavan pikemminkin omia etujaan. Kun tulemme tällaiseen johtopäätökseen, hallinnolla ei enää ole legitimiteettiä ja se pitää vaihtaa.

Legitimiteetti on tärkeä, koska ellei valtiolla ole sitä, se ei voi toteuttaa politiikkaansa ilman pakkokeinoja. Pakottaminen tekee hallitsemisesta kalliimpaa ja laskee hallinnon legitimiteettiä entisestään.

Jotkut Eatwellin ja Goodwinin lainaamista epäluottamusta kuvaavista tilastoista ovat merkittäviä. Vuonna 1964 67% amerikkalaisista luotti hallitukseensa ”suurimman osan aikaa”. Vuonna 2012, kun Barack Obama valittiin toiselle kaudelle, luku oli laskenut 22 prosenttiin (s. 121).

Toisessa paljastavassa mielipidetutkimuksessa reagoidaan väitteeseen ”Poliittiset hallitsijat eivät välitä kaltaisistani ihmisistä.” Ruotsissa 45% oli samaa mieltä. Saksassa 52%, Britanniassa 58%, Yhdysvalloissa 67%, Puolassa 71%, Italiassa 72%, Ranskassa 78%. Globaali keskiarvo tätä mieltä olevista on 63%, ja lukuun sisältyvät kaikentyyppiset kolmannen maailman kleptokratiat, diktatuurit ja luhistuneet valtiot. Puolassa, Italiassa ja Ranskassa epäluottamusta on siis enemmän kuin globaalisti keskimäärin, ja globali keskiarvo on erittäin korkea, kun ottaa huomioon lukuun sisältyvät eri tyyppiset valtiot (s. 123).

Etnonationalistit haluavat vaihtaa hallinnon. Me haluamme kaikille kansoille itsehallinnon. Me siis haluamme korvata globalistiset vallanpitäjät vasemmalla ja oikealla uudella poliittisella hallinnolla, joka asettaa kunkin kansan intressit etusijalle. Sitä varten meidän on hyödynnettävä ja kiihdytettävä vallitsevaa epäluottamusta vallanpitäjiä kohtaan. Ja me onnistumme siinä jo varsin hyvin silloin, kun

• Korostamme eroja – etnisyyteen, kulttuuriin, arvoihin, vaurauteen ja erityisesti intresseihin perustuvia – kansan ja vallanpitäjien välillä.
• Korostamme, kuinka toistensa kaltaisia vallanpitäjät ovat sitoutuessaan globalismiin, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttoon, sionismiin, sotilaallisiin interventioihin, uusliberalismiin, feminismiin ja kulttuurivasemmistolaisuuteen – vastakohtana sosiaaliselle konservatiivisuudelle, taloudelliselle populismille ja rauhalle, jota kansa haluaa.
• Paljastamme vallanpitäjien valheet ja salailun, jotka ovat välttämättömiä epäsuosittujen poliittisten toimien läpi runnomisessa.
• Paljastamme eliittien naiiviuden, ylimielisyyden ja halveksunnan kansaa kohtaan.
• Paljastamme kuinka tekopyhiä eliitit ovat yrittäessään säästää itsensä ja jälkeläisensä kansalle tuputtamaltaan monikulttuurisuudelta.
• Paljastamme kuinka eliitit systemaattisesti pettävät kansan tahdon esimerkiksi kieltäytyessään toteuttamasta Brexitiä, epäonnistuessaan Yhdysvaltain rajojen valvonnassa ja kieltäytyessään sitoutumasta kansanäänestyksiin jos niiden tulokset ovat ”vääriä”.
• Paljastamme eliittien yksiselitteisen korruption, kun he ottavat lahjuksia ja avustuksia intressiryhmiltä – mukaan lukien vierailta hallituksilta – pettääkseen kansan edun.
• Monikulttuurista utopiaa ei rakenneta rikkomatta munia. Populistien täytyy paljastaa maahannmuuton ja monikulttuurisuuden katastrofaaliset seuraukset. Sitten meidän on paljastettava, kuinka vallanpitäjät yrittävät peittää nämä seuraukset.

Nationalistit ovat suorastaan nerokkaita etsiessään, paljastaessaan ja pilkatessaan tällaisia ilmiöitä, ja se edistää suuresti epäluottamusta tämänhetkisiä eliittejämme kohtaan. Tätä pitää jatkaa.

Mutta yksi varoituksen sana: emme voi lähteä Alex Jonesin linjalle. Minusta Alex Jones on vastuuton valehtelija, joka levittää virheellisiksi tietämiään salaliittoteorioita, koska haluaa heikentää ihmisten luottamusta yhteiskuntaan. Aina kun tapahtuu kouluammuskelu, kyseessä on valeuutinen. Jokainen terrori-isku on väärän lipun operaatio. Hän uskottelee, että käytössä on kokonaisia kriisinäyttelijöiden armeijoita. Valtio on niin nokkela, varakas ja mahtava, että se voi luoda valhekuvan koko todellisuudesta.

Jos ihmiset alkavat uskoa tällaisiin tarinoihin, se ei pelkästään heikennä heidän luottamustaan järjestelmään, vaan myös logiikkaan ja heidän omiin havaintoihinsa. Se on pulmallista. Täydellinen tietoteoreettinen nihilismi on helppo käynnistää, mutta vaikea pysäyttää. Nihilismin junalla voi kuvitella pääsevänsä perille, mutta kun vetää hätäjarrusta, juna vain jatkaa eteenpäin.

Salaliittoteorioissa myös oletetaan, että järjestelmä on käytännössä kaikkivaltias, mistä normaalijärkinen ihminen päättelee, että vastarinta on hyödytöntä. Jos itse kuuluisin korruptoituneeseen ja turmeltuneeseen, luottamuksensa menettäneeseen eliittiin, tukisin Jonesin kaltaisia, koska yhteiskunta josta sisäinen luottamus on kokonaan kadonnut on kyvytön kukistamaan hallitsijoitaan.

Me tarvitsemme kohdennettua epäluottamusta. Meidän on tähdättävä johtajiin, muttemme voi tehdä niin kertomalla valheita, jotka heikentävät ihmisten kykyä uskoa meihin tai toisiinsa. Emme voi heikentää yleistä rationaalisuutta – joka ei parhaimmillaankaan ole kovin vahvaa – tai perustason sosiaalista koheesiota, koska tarvitsemme niitä. Niinpä meidän täytyy olla totuudenmukaisia ja tarkkoja propagandassamme.

Oikeistossa on paljon kyynikkoja, jotka luulevat voivansa kaataa epärehelliset eliitit ryhtymällä itse sellaisiksi. He sanovat: ”Vallanpitäjät valehtelevat meille koko ajan. Miksemme me voisi valehdella?” Mutta meidän on varjeltava uskottavuuttamme, koska se on suurin etumme. Propagandaa – kyllä. Valheita – ei.

–

Tuho

Miten monikulttuurisuuden ja maahanmuuton aiheuttama identiteetin tuhoutuminen edistää kansallispopulismia? Yksinkertaisesti siten, että eliitti pakkosyöttää monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa väestölle. Työväen- ja keskiluokka kärsivät niistä eniten, koska heillä ei ole rahaa eristää itseään niiden vaikutuksista kuten palkkojen alenemisesta ja elinympäristön tuhoutumisesta. Kansallispopulistit lupaavat rajoittaa maahanmuuttoa ja suojella kansallisia identiteettejä monikulttuuriselta rapautumiselta.

Eatwell ja Goodwin lainaavat useita tilastoja, jotka osoittavat että valkoiset vastustavat yhä enemmän väestönvaihtoa ja ovat näin yhä avoimempia kansallispopulistien sanomalle. Juuri ennen Brexit-äänestystä 48% briteistä piti maahanmuuttoa ensisijaisena poliittisena ongelmana (s. 148). Tämä on äärimmäisen korkea luku. Yhdysvalloissa vastaava luku ei ole koskaan ylittänyt 19 prosenttia (s. 147).

Yhdessä mielipidetiedustelussa kysytään ”Ovatko maahanmuuton vaikutukset myönteisiä?” Britanniassa 40% vastaa myönteisesti, mutta samalla 45% on sitä mieltä että maassa on liikaa maahanmuuttajia, ja 43% sanoo että ”maahanmuutto vie kotimaatani suuntaan, josta en pidä.” 40% kanadalaisista on viimeisenä mainitusta kohdasta samaa mieltä. Yhdysvalloissa vastaava luku on 46%, Ruotsissa 44%, Espanjassa 46%, Saksassa 45%, Puolassa 41%. Puolaan suuntautuva maahanmuutto on vähäistä, mutta sen suhteen ollaan erittäin herkkiä, mikä on hyvä merkki. Ransassa 49%, Belgiassa 56%, Italiassa 63% ja Unkarissa 54% (s. 149).

Kirjoittajat siteeraavat Trumpin valtaannousun jälkeen tehtyä markkinatutkimuskeskus Ipsos MORIn tutkimusta, joka paljasti että vain yksi neljästä amerikkalaisesta piti maahanmuuttoa hyödyllisenä kotimaalleen. Ranskassa vastaava luku oli 14%, Italiassa 10% ja Unkarissa 5% (s. 277).

He siteeraavat myös mielipidetiedustelua, joka koskee ihmisten halukkuutta kieltää muslimien maahanmuutto kokonaan (s. 155). Puolassa 71% kannattaa ajatusta ja vain 9% vastustaa. Itävallassa 65% haluaisi muslimimaahanmuutolle täyden kiellon, ja vain 18% vastustaa sitä. Unkarissa 64%, Belgiassa 64%, Ranskassa 61%, Kreikassa 58%, Saksassa 53%, Italiassa 51%, Britanniassa 47% ja Espanjassa 41%. Vaihtoehto Saksalle -puolueen poliittisen läpimurron jälkeen 60% saksalaisista sanoi tutkimuksen tekijöille, ettei islamilla ole sijaa heidän maassaan (s. 277). Puolassa ja Unkarissa on vähiten muslimimaahanmuuton kiellon vastustajia ja eniten kannattajia. En näe näissä luvuissa kovin suurta avoimuutta radikaalille monikulttuurisuudelle.

Yllättävää kyllä, kirjoittajien mielestä halussa säilyttää kotimaan etninen identiteetti ei ole mitään epämoraalista sinänsä (s. 74-78). Tämä on ällistyttävä myönnytys vasemmistolaisina tunnetuilta henkilöiltä. He väittävät myös, että monien kannalta on vain tervejärkistä haluta säilyttää yhteiskunta, jossa he tuntevat olevansa kotonaan, ja kiintyä ennemmän naapureihinsa ja maanmiehiinsä kuin muukalaisiin. Luonnollisesti monet paheksuvat sitä, että vasemmisto syyttää heitä rasisteiksi tällaisten tervejärkisten asenteiden takia (s. 78, 161-62).

Lisäksi Eatwell ja Goodwin lainaavat tutkimuksia, joiden mukaan merkittävä osa ihmisistä torjuu ajatuksen, että taloudellinen tehokkuus on kansallisen hyvinvoinnin ainoa mittapuu. Kun esimerkiksi kysytään, onko ”yhteisöllisyys ja perheen asema yhtä tärkeää hyvinvoinnille kuin vahva talous”, 78% amerikkalaisista, 79% briteistä ja 83% saksalaisista on tätä mieltä (s. 217).

Jopa ”kauppiaiden maassa” merkittävä osa Brexitin puolesta äänestäneistä piti identiteettiä tärkeämpänä kuin taloutta, kun taas Brexitin vastustajat ennustivat raamatullisia vitsauksia ja talouden romahdusta jos Brexit toteutuisi.

Monet eivät usko tällaisiin ennustuksiin. Mutta joidenkin mielestä kansallisen itsemääräämisoikeuden saaminen takaisin olisi tärkeämpää vaikka ennustukset toteutuisivatkin, mikä on todella huomionarvoista. Esimerkiksi 60% briteistä sanoi, että ”merkittävä taloudellinen vahinko olisi ’siedettävä hinta’ Brexitistä”, ja 40% oli valmis uhraamaan jopa omien sukulaistensa työpaikat Brexitin varmistamiseksi (s. 36, 278).

Tällaisten asenteiden perustalle etnonationalistit voivat rakentaa. Liikkeemme on työskennellyt vuosikymmeniä herättääkseen tietoisuuden etnisen muutoksen tuhoisuudesta. Mutta emme voi ylpeillä tällä liikaa, sillä omat ponnistelumme ihmisten herättelemiseksi kalpenevat monikulttuurisuuden vaikutusten rinnalla. Me kenties vedämme joitakin ihmisiä omaan suuntaamme, mutta monikulttuurisuus itsessään ajaa heitä laumoittain meitä kohti.

Niinpä uskon, että tärkein tehtävämme ei ole niinkään herättää tietoisuutta kuin syventää sitä. Osaamme selittää, miksi monikulttuurisuus luo vieraantumista ja konflikteja. Osaamme kertoa, ketkä ovat globalisaation, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden takana ja miksi. Me puolustamme valkoisen identiteettipolitiikan moraalista oikeutusta laajalti levinneeltä käsitykseltä, että valkoinen identiteettipolitiikka, ja pelkästään valkoinen identiteettipolitiikka on epämoraalista sinänsä. Tämä moraalinen tabu on se suuri pato, joka pidättelee kansallispopulismin nousuvettä. Jos saamme sen murrettua, valkoisen identiteetin tulva pääsee valloilleen. Lisäksi kykenemme tarjoamaan toimivia ja humaaneja ratkaisuja, emme pelkkää oikeistolaista kansalaisnationalismia, joka vain valehtelee diversiteetistä eri sanoin.

–

Puute

On erittäin helppoa syventää ihmisten ymmärrystä globalisaation aiheuttamasta puutteesta. Siihen tarvitaan vain perustason taloustiedettä. Globalisaatio tarkoittaa, että luodaan yhdet maailmanmarkkinat työvoimalle ja hyödykkeille. Globaalit työvoimamarkkinat tarkoittaa, että työväen- ja keskiluokan palkat ja elintaso teollisuusmaissa putoavat melkoisesti ja elintaso kolmannessa maailmassa nousee hiukan, kunnes saavutamme globaalin keskiarvon, joka tarkoittaa kaikkien kehittyneiden teollisten yhteiskuntien, itäisten ja läntisten, kurjistumista. Mutta globaalit talouseliitit rikastuvat tuntuvasti kurjistaessaan ensimmäistä maailmaa. [2]

Koska globalisaation katastrofaaliset seuraukset voidaan ymmärtää perustason taloustieteen avulla, globalisaatiosta ei olisi koskaan voitu järjestää äänestystä, koska valtava enemmistö teollisuusmaiden väestöstä ei äänestäisi oman kurjistumisensa puolesta. Niinpä eliittien täytyi pakottaa globalisaatio voimaan kaikenlaisten harhautusten avulla. Ja globalisaatiokehityksen takaisinkääntämiseksi kansallispopulistien täytyy syrjäyttää tämänhetkiset eliitit ja toteuttaa protektionistista talouspolitiikkaa. Ensimmäinen maailma on teollistettava uudelleen.

–

Hajaannus

Hajaannus tarkoittaa käytännössä toisen maailmansodan jälkeisen poliittisen järjestelmän murtumista. Tuossa järjestelmässä valta jakaantui keskustavasemmistolaisten ja keskustaoikeistolaisten puolueiden välillä, ja länsimaiset yhteiskunnat liukuivat vakaasti kohti kulttuurista vasemmistolaisuutta, suurempaa ja tunkeilevampaa hallintoa ja itsemääräämisoikeuden menettämistä globalisaatiossa.

Ranskan vuoden 2017 presidentinvaalit olivat huomattava esimerkki hajaannuksesta. Lopullista kaksintaistelua ei käyty keskustavasemmiston ja keskustaoikeiston välillä, vaan äärioikeistolaisen Marine Le Penin ja ääriglobalistisen Emmanuel Macronin välillä. Tietenkin Macron oli käytännössä vain uudelleenbrändätty sosialistien kandidaatti, mutta tosiasia on, että Sosialistipuolueen uskottavuus oli painunut niin alas että uudelleenbrändäys oli välttämätön.

Vielä silmiinpistävämpi esimerkki olivat Britannian tämän vuoden EU-parlamenttivaalit, joissa Nigel Faragen uudelleenluotu Brexit-puolue sai yli 30% äänistä. Labour menetti puolet paikoistaan. Konservatiivipuolue menetti 75% prosenttia paikoistaan. Liberaalidemokraatit puolestaan nostivat paikkamääräänsä yhdestä kuuteentoista, pelkästään siksi että osa pettyneistä Labourin ja konservatiivien äänestäjistä ei suostunut äänestämään Brexit-puoluetta.

Nämä vaalit olivat kuin Yhdysvaltojen presidenttikilpa, jonka keskeiset ehdokkaat eivät olleet demokraatteja eivätkä republikaaneja. Ne osoittavat merkittäviä muutoksia Ranskan ja Britannian poliittisissa ryhmityksissä ja lojaliteeteissa.

Hajaannuksen keskeinen syy on äänestäjien lisääntyvä tietoisuus siitä, ettei puolueiden välillä oikeasti ole perustavanlaatuisia eroja. Todellista kilpailua ei ole, vaan poliittinen kartelli. Poliittisilla vallanpitäjillä on erilaisia julkisivuja. Valtaklikin eri haarat ovat samaa mieltä kaikista merkittävistä kysymyksistä. He ovat erimielisiä ainoastaan sivuseikoista, jotka synnyttävät eräänlaista teatteria joka vangitsee yleisön mielenkiinnon ja saa sen sekä sitoutumaan että jakaantumaan poliittisesti.

Monet ajattelevat naiivisti, että poliittisessa vallassa on ensi sijassa kyse vastajoukkueen päihittämisestä poliittisissa kilpailuissa, kuten vaaleissa. Mutta poliittisella vallalla on syvempi muoto, joka määrittelee kaiken sen mistä puolueet eivät riitele ja mitä ei koskaan anneta äänestäjien ratkaistavaksi. Tämä on todellista valtaa. Se on valtaa lavastaa kaikki poliittiset väittelyt tavalla, joka tekee niistä turvallisia vallanpitäjien kannalta.

Etnonationalistit ovat taitavia paljastamaan demokraattisen politiikan kartellimaisen, valheellisen luonteen. Poliittisen vallan kerho on vain jäsenille, ja poliitikko otetaan sellaiseksi vain jos hän lupautuu edustamaan eliittien eikä äänestäjiensä intressejä. Joka vaaleissa kansa lähettää tribuuninsa pääkaupunkiin vain nähdäkseen eliitin nielaisevan hänet. Kun kansan ja eliitin välille syntyy intressiriita, on siis mahdotonta uskoa edustajiemme asettuvan kansan puolelle. Brittikonservatiivien häpeällinen kieltäytyminen Brexitin toteuttamisesta on vaikuttava osoitus siitä. Theresa Maylla oli pääministerinä yksi tehtävä: toteuttaa Brexit. Hän ei tehnyt sitä, koska hän ei halunnut, koska globaalit eliitit eivät halunneet sen tapahtuvan. Kunhan ihmiset näkevät nykyisen puoluejärjestelmän valheiden läpi, he tajuavat että heidän itsemääräämisoikeutensa mitätöidään järjestemällisesti. Sen jälkeen radikaalit poliittisen ryhmittymiset käyvät mahdollisiksi.

Millaista hallintoa useimmat valkoiset haluavat? He haluavat sosiaalisesti konservatiivisen hyvinvointivaltion, valtion joka asettuu työväen- ja keskiluokkien puolelle eliittejä vastaan ja kansalaisten puolelle ulkomaalaisia vastaan. He haluavat sekataloutta, eivät puhdasta kapitalismia tai sosialismia.

Jopa Yhdysvalloissa, jossa libertaarinen taloustiede on virallinen oppi republikaanipoliitikkojen ja asiantuntijoiden keskuudessa, monet republikaanien äänestäjät vastustavat sosiaalisten turvaverkkojen purkamista. Eatwellin ja Goodwinin mukaan 73% Trumpin äänestäjistä vastustaa avustusohjelmiin ja sosiaaliturvaan kajoamista. He vastustivat sitä vielä jyrkemmin kuin jotkut Bernie Sandersin ja Hillary Clintonin äänestäjät (s. 264).

Mutta eliiteillä on mielessään hyvin eri tyyppinen järjestelmä. Jos kansa haluaa sosiaalisesti konservatiivisen hyvinvointivaltion, eliitit haluavat sosiaalisesti liberaalin, globalistisen oligarkian. Niinpä he haluavat purkaa kaikki esteet tieltään: tullimaksut, rajat, ammattiliitot, kansalliset identiteetit ja sidonnaisuudet, ja niin edelleen. Jonathan Bowden kutsuu tätä globaalia uusliberaalia järjestelmää ”vasemmistokapitalismiksi”, yhdistelmäksi vasemmistolaisia arvoja ja hyperkerrostunutta oligarkkista kapitalismia. [3]

Amerikkalaiset haluavat sosiaalisesti konservatiivisen hyvinvointivaltion. Mutta meidän ei koskaan anneta yksinkertaisesti äänestää sellaisesta. Republikaanit sanovat puolustavansa konservatiivisia arvoja, mutta käärivät ne samaan pakettiin uusliberaalin talouden kanssa. Demokraatit sanovat puolustavansa hyvinvointivaltiota, mutta käärivät sen samaan pakettiin sosiaalisen rappion kanssa.

Kun demokraatit pääsevät valtaan, he antavat eliiteille mitä ne tahtovat: lisää sosiaalista rappiota. Mutta he eivät kajoa uusliberaaliin talouspolitiikkaan, koska eliitit tahtovat sitäkin. Kun republikaanit ovat vallassa, he antavat verohelpotuksia oligarkeille mutteivät toteuta todella tärkeitä hankkeita kuten rajamuurin rakentamista, koska oligarkit eivät halua sellaista sen enempää kuin sosiaalisesti konservatiivista politiikkaakaan.

Ei siis ole väliä kuka on vallassa, eliitit saavat mitä haluavat ja kansa ei saa. Niinpä politiikka ja yhteiskunta ajautuvat yhä enemmän kohti vasemmistolaista oligarkiaa.

Tämänhetkinen edustuksellinen demokratia myös elää negatiivisista perusteluista. Amerikan demokraatit sanovat: ”Äänestäkää meitä, koska emme ole noita kamalia republikaaneja!” Republikaanit sanovat: ”Äänestäkää meitä, koska emme ole noita kamalia demokraatteja!” Poliitikkoja ei valita sen perusteella mitä he edustavat, tai edes sen perusteella keitä he ovat, vaan sen perusteella mitä he eivät ole. Tämä käytännössä antaa heille valtuudet tehdä mitä huvittaa valtaanpääsyn jälkeen, kunhan he poikkeavat riittävästi vihollisistaan. Ja, jonkin oudon yhteensattuman kautta, heistä on aina helpompaa myötäillä vallitsevaa sosiaalisen liberalismin ja globaalin oligarkian agendaa.

Kun Donald Trump valittiin, hän sai eliitit kauhistumaan. Mutta mitä hän on tehnyt presidenttinä ollessaan? Kaikkea mitä oligarkit rakastavat: tyypillistä republikaanipolitiikkaa. Mutta hän ei ole rakentanut rajamuuria. Se on erittäin kuvaavaa. Kyseessä on sama vanha kaava. Länsimainen liberaali demokratia antaa kansan valita kaikenlaista, paitsi sitä mitä me todella haluamme. Tämän kaavan paljastaminen edistää tuntuvasti poliittista hajaannusta ja kansallispopulismin nousua.

–

Aallolla ratsastaminen

Eatwellin ja Goodwinin kirjan kannessa on kuva suuresta aallosta, koska he uskovat kansallispopulismin olevan tulevaisuuden aalto. Itse asiassa he jopa ennustavat, luvussa nimeltä ”Jälkipopulismin hetki?”, ettei jälkipopulismin hetkeä tule.

Valtapuolueet kykenevät kilpailemaan kansallispopulismin kanssa vain omaksumalla kansallispopulistisen politiikan aineksia – kenties vesitettyinä ja vähän kevyempinä. Mutta se on erittäin tärkeä myönnytys, koska se tarkoittaa että globalismin hegemonia on ohi. Sen sijaan että keskusteltaisiin globalismin eri muodoista, nyt keskustellaan kansallispopulismin eri muodoista. Se antaa etnonationalisteille mahdollisuuden osallistua poliittisiin väittelyihin ja voittaa ne.

Miten tällä aallolla siis voi ratsastaa?

Ensiksi, mitä meillä on annetavana? Etnonationalisteilla on realistisin käsitys siitä, mitä kansat ja kansakunnat ovat, ja mikä saa ne kukoistamaan tai tuhoutumaan. Historian, yhteiskuntatieteiden ja viime kädessä biologian pohjalta me väitämme, että kansakuntia vahvistaa geneettinen ja kulttuurinen yhdenmukaisuus ja että niitä heikentää geneettinen ja kulttuurinen monimuotoisuus. [4]

Populismi tarkoittaa kansan itsevaltiutta. Kansallispopulismi tarkoittaa, että itsevaltias kansa muodostaa kansakunnan. Mutta mikä on kansakunta? Vastauksemme kuuluu, että kansakunta on ensisijaisesti yhteisen historian, kielen ja kulttuurin perustalta laajennettu perheyksikkö, ts. etninen ryhmä.

Kansakunnan toissijainen ainesosa koostuu ulkopuolisista, jotka on ”luonnollistettu”, eli heistä on tullut osa kansakuntaa avioitumisen ja kulttuurisen sulautumisen myötä. Etnonationalistien mielestä on ensisijaisesti kansakunnan oikeus päättää, ketkä voidaan luonnollistaa ja kuinka paljon heitä voi olla. Jos kansakunta haluaa selviytyä ja kasvaa ajan myötä, sen täytyy rajoittaa luonnollistaminen pieniin ihmisjoukkoihin, joiden tulee olla rodullisesti ja kulttuurisesti mahdollisimman samankaltaisia kuin kantaväestö.

Näin ollen me torjumme ”kansalaisnationalismin”, jonka mukaan kuka tahansa voi tulla osaksi kansakuntaa vain vannomalla sille uskollisuutta. Kansalaisnationalismi, joka kieltäytyy huomioimasta geneettisen ja kulttuurisen kirjavuuden tuhoisia vaikutuksia, on resepti vieraantumiselle ja konfliktille.

Lisäksi, ratsastaaksemme kansallispopulistisella aallolla meidän täytyy olla aitoja kansallispopulisteja. Se tarkoittaa, että meidän täytyy typistää ja hylätä tiettyjä tämänhetkisen etnonationalistisen liikkeen piirteitä, erityisesti joitakin elitismin muotoja ja markkinauskovainen liberalismi.

Etnonationalistisen liikkeen piirissä on paljon aidosti antipopulistisia ajatuksia. Monet meistä kavahtavat ajatusta kansan itsevaltiudesta ja väittävät, että itsevaltiuden pitäisi kuulua dynastioille, papistolle tai eliiteille. Toiset kavahtavat demokratiaa. Kaikki tällaiset ideat johtavat marginalisoitumiseen ja tappioon.

Eatwellin ja Goodwinin mukaan ”useimmat kansallispopulisteja äänestävät haluavat lisää demokratiaa – lisää kansanäänestyksiä ja lisää myötätuntoisia ja kuuntelevia poliitikkoja, jotka antavat lisää valtaa kansalle ja vähemmän valtaa nykyisille taloudellis-poliittisille eliiteille” (s. xi-xii). Emme saa näitä ihmisiä puolellemme ehdottamalla paluuta Manun lakiin.

On perin helppoa tyrmätä liberaali demokratia, ottaen huomioon kuinka huonosti se tällä hetkellä toimii. Mutta niin kuin Alain de Benoist on huomauttanut, jos demokratiaa todella sovellettaisiin esimerkiksi kaupan ja maahanmuuton alueella, poliittinen tilanne olisi paljon parempi. [5] Jos ihmiset voisivat äänestää päivittäin älypuhelimillaan, poliittinen tilanne olisi parempi kuin edustuksellisessa demokratiassa. Tämä on vakavoittava totuus.

Esseessäni ”Notes on Populism, Elitism and Democracy” käytän Aristoteleen argumentteja väittääkseni, että etnovaltioon kuuluu vahva demokratian elementti. [6] Oikeuden mittapuu on kansan yhteinen hyvä, ja aito kansa on etninen ryhmä. Kansan yhteinen hyvä oikeuden mittapuuna tarkoittaa, että kansa on itsevaltias.

Kansan yhteinen hyvä on kuitenkin objektiivinen tosiasia. Sitä ei voi päättää vain sopimuksenvaraisesti. Näin ollen hallinnon pyrkimykset eivät luo yhteistä hyvää vaan löytävät sen. Koska enemmistön on mahdollista olla väärässä yhteisestä hyvästä, sitä ei voida määritellä pelkästään äänestämällä. Yhteisen hyvän voi saada selville vain rationaalisen tutkimisen kautta. Mutta jotkut ihmiset ovat rationaalisempia kuin toiset, ja kaikkein rationaalisimmat muodostavat pienen eliitin.

Mutta jos yhteisen hyvän määrittely jää vain harvojen tehtäväksi, on vaara että he ajavat omia intressejään kokonaisuuden kustannuksella. Niinpä yhteisen hyvän turvaamiseksi kansan tulee päästä ääneen.

Yhteistä hyvää palvelee siis todennäköisimmin hallinto, jossa on niin aristokraattisia (elitistisiä) ja populaareja (demokraattisia) elementtejä. Sellaisessa eliitit voivat ohjata massoja löytämään totuuden yhteisestä hyvästä, ja massat voivat estää eliittiä käyttämästä valtaansa yhteisen hyvän vastaisesti. Niin eliittien kuin massojen täytyy osallistua, jos haluamme aidosti populistisen hallinnon.

Oikeisto torjuu ajatuksen, jonka mukaan tasa-arvo on korkein poliittinen päämäärä. Jotkut oikeistolaiset jopa tekevät epätasa-arvosta ja hierarkiasta korkeimman hyvän. Vastaan heille kysymällä: millaisesta hierarkiasta? Oikeudenmukaisesta vai epäoikeudenmukaisesta? On sekä hyviä että huonoja hierarkioita. Epätasa-arvosta on olemassa hyviä ja huonoja, oikeudenmukaisia ja epäoikeudenmukaisia muotoja. Meidän tulisi puolustaa oikeudenmukaisuutta. Ei hierarkiaa sinänsä, vaan oikeudenmukaista hierarkiaa. Ei epätasa-arvoa sinänsä, vaan oikeidenmukaista epätasa-arvoa.

Ja jos keskitymme ensi sijassa oikeudenmukaisuuteen, demokratian puolesta voidaan sanoa paljonkin, jos se ymmärretään oikein. Etnonationalistit voivat saavuttaa melkein kaiken haluamansa vain tehostamalla demokratiaa. Mutta tekemällä epätasa-arvosta ja hierarkiasta fetissin emme pääse mihinkään.

Kansallispopulistien pitää myös aidosti kannattaa valtion taloudellista väliintuloa. Oikeistolaisilla on taipumus kannattaa vapaata talouspolitiikkaa, joka on haitaksi yhteiselle hyvälle eikä edusta kansan tahtoa – edes Yhdysvalloissa, maassa joka on kaikkein taipuvaisin vapaaseen kapitalismiin.

Taloustiede on oikea tieteenala, mutta useimmat ihmiset pitävät identiteettiä tärkeämpänä kuin taloudellista tehokkuutta. Väkemme uskoo, että kansallisen itsemääräämisoikeuden, ja samalla kukoistavien työväen- ja keskiluokkien, suojeleminen globalisaatiolta on tärkeämpää kuin vapaakauppa. Meidän on hyväksyttävä nämä mieltymykset. Kyse on poliittisista arvoista, joista taloustiede sellaisenaan ei voi päättää.

Voidaan epäilemättä sanoa paljon muutakin siitä, miten etnonationalistit voivat paremmin liittoutua kansallispopulismin kanssa. Ensiksi meidän täytyy ymmärtää sitä. Niinpä suosittelen painokkaasti Eatwellin ja Goodwinin National Populism -kirjaa kaikille liikkeemme älyköille. Se ei ole viimeinen sana käsittelemiinsä asioihin, mutta välttämätön ensiaskel kyllä.

Lisäksi meidän pitää mielestäni tajuta, että on koittamassa suuren arvaamattomuuden ja epätasapainon aika. Tällaiset ajat ovat hyvin resistantteja suurille suunnitelmille ja ihmisille, jotka uskovat tietävänsä miten kaikki menee. Esimerkiksi, kun Eatwell ja Goodwin kirjoittivat kirjansa, keltaliiviliikettä ei vielä ollut. Se tuli melkoisena yllätyksenä! Tosin kun katsoo Eatwellin ja Goodwinin esittämiä lukuja äärimmäisestä epäluottamuksesta hallintoa kohtaan Ranskassa, on järkeenkäypää että liike syntyi siellä.

Jos historia on täynnä yllätyksiä, mitä meidän on tehtävä? Tarkastellaan keltaliivejä. Kyseessä oli pitkälti spontaani, populistinen kansannousu. Sitä ei suunnitellut kukaan. Mutta tietyt asiat tekivät sen mahdolliseksi. Yksi niistä on se, että ranskalainen yhteiskunta on kansallispopulististen ajatusten kyllästämä. Ranskassa ei voi mennä minnekään kohtaamatta kansallispopulistista yhteiskuntakritiikkiä ja vaihtoehtoja vallitsevalle järjestelmälle. Jokainen ranskalainen tuntee globalisaation ja maahanmuuton ongelmat. Toinen syy on sosiaaliset verkostot, jotka antoivat ihmisille mahdollisuuden järjestäytyä, levittää nopeasti sanaa mielenosoituksista ja jatkaa niitä kuukausikaupalla.

Poliittisen muutoksen mahdollistavien ajatusten ja sosiaalisten verkostojen vaaliminen on uuden oikeiston metapolitiikan tehtävä. Juuri sitä me teemme nyt. Meidän täytyy tehdä enemmän samaa, mutta kiitos Eatwellin ja Goodwinin, voimme toimia tietoisina siitä, että ponnistelumme on linjassa syvään juurtuneiden ja pitkäaikaisten yhteiskunnallisten trendien kanssa. Takanamme nousee suuri hyökyaalto, joka saattaa viimein kantaa meidät määränpäähän.

–

Viitteet

[1] Roger Eatwell and Matthew Goodwin, National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy (London: Pelican, 2018).

[2] Greg Johnson, “The End of Globalization,” in Truth, Justice, & a Nice White Country (San Francisco: Counter-Currents, 2015).

[3] Jonathan Bowden, “The Essence of the Left,” Counter-Currents, August 26, 2016.

[4] See Greg Johnson, “What’s Wrong with Diversity?” and “Homogeneity” in The White Nationalist Manifesto (San Francisco: Counter-Currents, 2018).

[5] Alain de Benoist, The Problem of Democracy (London: Arktos, 2011).

[6] Greg Johnson, “Notes on Populism, Elitism, and Democracy,” in New Right vs. Old Right (San Francisco: Counter-Currents, 2013); “Introduction to Aristotle’s Politics,” in From Plato to Postmodernism (San Francisco: Counter-Currents, forthcoming).

–

Greg Johnson on yhdysvaltalainen filosofian tohtori ja Counter-Currents -verkkojulkaisun päätoimittaja.