Edistyksellinen maailmanlopun kultti

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Tarina on vanha ja moneen kertaan kerrottu. Karismaattinen johtaja kerää ympärilleen joukon yhteiskuntaan sopeutumattomia tai muuten elämänsä suunnan kadottaneita. Hän tarjoaa heille sosiaalista hyväksyntää ja henkisyyttä oravanpyörässä juoksemisen vaihtoehdoksi. Aluksi kaikki sujuu harmittomasti yhteisöllisyyden ja ihmeparannustilaisuuksien parissa. Sitten johtajasta alkaa paljastua outoja puolia. Ryhmän jäsenten elämää aletaan rajoittaa tiukoin säännöin ja eroa harkitsevia uhkaillaan. Uskovaiset eristäytyvät yhä tiukemmin ympäröivästä yhteiskunnasta ja alkavat pitää sitä uhkana olemassaololleen. Lopputuloksena on sekä sisään- että ulospäin suuntautuvaa väkivaltaa.

Ylen esittämä neliosainen dokumentti Jonestownin tragedia, joka on kokonaisuudessaan katsottavissa Areenasta, kertoo yhdestä lähihistorian kuuluisimmista vaarallisista lahkoista. Saarnamies Jim Jonesin vuonna 1955 perustama Kansan temppeli eroaa useimmista kaltaisistaan aiheuttamansa tuhon laajuudessa: sen tarina päättyi vuonna 1978 yli 900 jäsenen joukkoitsemurhaan Guyanan viidakkoon perustetussa kommuunissa. Oikeastaan kyse oli joukkomurhasta, sillä osa jäsenistä pakotettiin juomaan syanidilla terästettyä mehua. Dokumentti on piinallisen tarkka kuvaus Kansan temppelin vaiheista, ja sitä tukee runsas tallennemateriaali, sillä lahko kuvasi ja nauhoitti toimintaansa säntillisesti aina viimeisiin hetkiin saakka. Myös joukkoitsemurhan aikana tehtyä nauhoitetta kuullaan dokumentissa.

Vaikka asiaa ei erityisemmin pohdita, dokumentissa tulevat esiin myös Kansan temppelin kytkökset 1960- ja 70-lukujen yhdysvaltalaiseen politiikkaan. Siinä missä Charles Manson puhui rotusodasta ja Prosessikirkko ihaili natsismia, Kansan temppeli sopisi mainiosti nykyisen poliittisen korrektiuden raameihin. Lahkon oppi oli antirasistinen, se pyrki tietoisesti saamaan piiriinsä mahdollisimman monia etnisiä ryhmiä, ja jossakin vaiheessa mustien osuus sen jäsenistä oli noin 50%. Kansan temppeliin liittyi useita rodullisia sekapariskuntia, joita ei kumppaninvalintansa takia hyväksytty valkoisten eikä mustien keskuudessa. Jim Jones oli alkujaan eronnut Indianapolisin metodistiseurakunnasta, koska se ei ottanut mustia jäsenikseen. Hän halusi toteuttaa rodullista integraatiota henkilökohtaisesti ”sateenkaariperheessään” ja adoptoi vaimonsa kanssa mustia, korealaisia ja intiaanilapsia.

Kansan temppelin teologia oli alusta saakka politisoitua. Jones oli kääntynyt kommunistiksi 50-luvulla ja saarnasi seurakunnalleen ”apostolisen sosialismin” hyveistä. Hänen ennustustensa mukaan lähitulevaisuudessa seuraisi ydintuho, jonka jälkeen eloonjääneet valitut perustaisivat sosialistisen ihanneyhteiskunnan maan päälle. Lahkon joukkokokouksissa laulettiin usein ”Kansainvälistä”, ja Guyanaan perustettu yhteisö muistutti pikemminkin sosialistista kokeilua kuin hartaudenharjoittamiseen keskittynyttä uskonyhteisöä. Kokeilun päädyttyä umpikujaan Jones alkoi puhua ”vallankumouksellisesta itsemurhasta”, lopullisesta protestista Amerikan ”fasistista” järjestystä vastaan. Yksi dokumentissa haastatelluista entisistä lahkolaisista kertoo jääneensä henkiin, koska sai itsemurhapäivänä Jonesilta tehtäväksi viedä kirkon rahoja sisältävä matkalaukku Neuvostoliiton suurlähetystöön.

Jim Jones (vas.) ja San Franciscon kuvernööri George Moscone kättelevät vuonna 1977.

Huomionarvoista on Jonesin 70-luvulla saama suosio edistyksellisissä piireissä. Tätä puolta on käsitellyt Daniel J. Flynn viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Cult City. Jim Jones, Harvey Milk, and 10 Days that Shook San Francisco. Jones siirtyi 70-luvun alussa kannattajineen San Franciscoon, koska tavoitteli laajempaa näkyvyyttä Kansan temppelille. Hän saikin solmittua läheiset suhteet kaupungin demokraattipuolueeseen ja värvättyä paljon kannattajia kaupungin vilkkaista vastakulttuuripiireistä, joissa mikä tahansa perinteisiä arvoja haastava meni läpi. Jonesin on väitetty edistäneen merkittävästi George Mosconen nousua kaupungin pormestariksi, ja demokraattipiireissä häntä ylistettiin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sankariksi ja rodullisen tasa-arvon ristiretkeläisiksi.

Jonesin huomattavimpiin liittolaisiin San Franciscossa kuului demokraattipuolueen aktivisti Harvey Milk, josta kuolemansa jälkeen tuli homokulttuurin pyhimys. Daniel Flynnin mukaan Milk oli laskelmoiva poliittinen peluri, joka hyödynsi radikaalia retoriikkaa silloin kun siitä oli hänelle etua. Hän näki Jonesissa hyödyllisen liittolaisen, koska Jones sympatisoi homoliikettä ja tämän saarnatilaisuudet vetivät väkeä. Jones lähetti omia kannattajiaan avustajiksi Milkin poliittisiin kampanjoihin, Milk puolestaan kävi puhumassa lukuisissa Kansan temppelin tilaisuuksissa ja ylisti lahkoa lehtikolumneissaan. Lisäksi hän auttoi Jonesia luomaan yhteyksiä demokraattien korkeampaan johtoon, muiden muassa Jimmy Carterin varapresidentti Walter Mondaleen. Moni menestynyt demokraattipoliitikko vieraili ystävällisessä hengessä Kansan temppelin päämajassa tai ylisti Jonesia julkisesti, heidän joukossaan Kalifornian nykyistä edeltävä kuvernööri Jerry Brown ja maahanmuuttomyönteisistä kannoistaan tunnettu senaattori Dianne Feinstein.

Kun tietoja Kansan temppelissä harjoitetusta sadistisesta kurinpidosta ja Jonesin psykoottisesta käytöksestä alkoi tihkua julkisuuteen, kulttijohtaja siirtyi seuraajiensa kanssa Guyanaan. Etelä-Amerikan valtio viehätti häntä eristyneen sijaintinsa, etnisen kirjavuutensa ja vasemmalle kallistuvan hallintonsa takia. Sieltä hän piti edelleen yhteyttä Harvey Milkiin ja muihin tukijoihinsa. Kun kupla lopullisesti puhkesi vuonna 1978, tapaus oli Amerikan vasemmistolaisille ja liberaaleille niin kiusallinen, että Jones yritettiin kaikin keinoin leimata ”fundamentalistikristityksi” ja ”fasistiksi”. Tämä onnistuikin, sillä useimmat Kansan temppelin vaiheisiin tarkemmin perehtymättömät luulevat edelleen sen olleen jokin Westboro Baptist Churchin kaltainen joukko. Monelle voi tulla yllätyksenä tieto, että Jones saattoi esiintyessään kehottaa käyttämään Raamatun sivuja vessapaperina ja kutsui itseään ”eläväksi Jumalaksi”.

Olisi tietenkin typerää pitää Kansan temppeliä jonkinlaisena vasemmistoaatteiden johdonmukaisena lopputuotteena. Mutta nuo aatteet kyllä tarjosivat sille hedelmällisen kasvuympäristön. Siinä ilmapiirissä, joka 1960-70-lukujen Yhdysvalloissa vallitsi, kaikki edistykselliseltä näyttävä nieltiin purematta, koska siihen haluttiin uskoa. Homoja puolustava sosialistinen antirasisti ei yksinkertaisesti voinut olla paha. Kukaan tai mikään ei tuntunut liian sekopäiseltä edistämään oikeaa asiaa.

Jones myös osasi hyödyntää vastaavanlaista äärioikeiston mörköä, johon nykyäänkin uskotaan. Hän maalasi kannattajineen salaa rasistisia graffiteja kirkkonsa seinään ”todisteeksi” pahojen valkoisten kiihkoilijoiden harjoittamasta vainosta. Hän jopa lavasti itseään vastaan tehdyn murhayrityksen ja polttopulloiskun kirkkoa vastaan. Uhriasema toi Jonesille uskottavuutta ja tehosti kannattajille suunnattua viestiä, että Kansan temppeli oli vihollisten ympäröimä.

Hyvällä julkisella imagolla ja uhriaseman korostamisella onnistuttiin myös peittämään se, ettei Kansan temppelin toteuttama monikulttuurinen unelma toiminutkaan niin kitkattomasti. Yhteisön jäsenet syyttelivät toisiaan rasistisista asenteista, mikä johti väkivaltaisiinkin välienselvittelyihin. Mustat pitivät liikkeeseen tulleita koulutettuja valkoisia ylimielisinä, valkoiset puolestaan turhautuivat mustien puutteelliseen ymmärrykseen sosialismin teoriasta. Kaikki tämä tuntuu kovin tutulta kun seuraa, miten nykyajan tiedostavaisto käy toistensa kurkkuun epäsensitiivisten sanavalintojen takia.

Kansan temppeli oli irvokas pienoisversio monikulttuurisesta yhteiskunnasta, jossa sisäiset ristiriidat, kyyninen omanvoitonpyynti ja yleinen todellisuudentajuttomuus peitetään salailulla ja uhkakuvien maalailulla. Sellaisen järjestelmän käyttövoimana ovat ihmisten hyväuskoisuus, pelko ja henkilökohtaiset pyyteet.

Cult City -kirjan kirjoittaja Daniel Flynn on sanonut haluavansa kohdistaa syyttävän sormen poliitikkoihin, aktivisteihin ja toimittajiin, jotka ensin auttoivat Jonesia ja sitten pesivät kätensä koko jutusta. Jones ei olisi saanut niin laajaa kannattajakuntaa ilman näkyviä julkisuuden henkilöitä, jotka ryhtyivät Jonesin yhteistyökumppaneiksi edistääkseen omaa uraansa ja vasemmistolaista politiikkaa. Heidän avullaan Jones sai valtavasti julkisuutta, keräsi suuren omaisuuden ja aiheutti lopulta lähes tuhannen ihmisen kuoleman. Kansan temppeli on esimerkki siitä, mihin tällainen ”kaikki käy” -asenne pahimmillaan johtaa, eikä siitä ole näemmä opittu paljoakaan. Oman aikamme journalistit tarjoavat vetoapua väkivaltaiselle Antifa-liikkeelle ja esittävät kotoutumisen esikuvana maahanmuuttajia, jotka paljastuvat myöhemmin pedofiiliringin vetäjiksi. Oikeinajattelevien joukossa törkeimmistäkin teoista voidaan vaieta vuosien ajan, jos tekijä on hyvien puolella. Hyödylliset idiootit ovat ehtymätön luonnonvara.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot” (2018). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.