Tarvitsemme uuden eliitin

Z MAN   (suomentanut Jarno Alander)

–

Perinteisten William Buckleyn kaltaisten konservatiivien valkoiselle keskiluokalle tekemistä tempuista mahdollisesti katalin on heidän ehdollistamisensa varauksettomaan ihailuun rikkaita ihmisiä kohtaan. Konservatiivit saivat hyvin vähän aikaiseksi, mutta eräässä asiassa he onnistuivat häkellyttävän hyvin, nimittäin valkoisen keskiluokan hypnotisoimisessa olemaan aina valmiina vaistonvaraisesti ja raivokkaasti puolustamaan raha- ja valtaeliitin etuoikeuksia. Näihin päiviin asti, kaikkein rotutietoisinkin valkoinen suuttuu edelleen hieman nähdessään vaikkapa Alexandria Ocasio-Cortezin ja Liz Warrenin kiihottavan yleisöään rikkaita vastaan.

Tämä ei tietenkään ollut sattumaa. Vanhan liiton konservatismin mahdollistaneet upporikkaat tukijat käyttivät liikettä suojautuakseen vasemmistolta kylmän sodan aikana. Kyse ei ole siitä, että vasemmisto olisi muodostanut todellisen uhan Amerikan raharikkaille – ovathan amerikkalaisen vasemmiston johtohahmot perinteisesti aina olleet peräisin rikkaista ja vaikutusvaltaisista suvuista. Vasemmistolaisuus on Amerikassa aina ollut varakkaiden päiväuni. Pikemminkin kyse on siitä, että vasemmisto asetti rikkaille runsaasti vaatimuksia, seikka jonka näemme tänään esimerkiksi vasemmiston ja suuryrityksen liittoumassa.

Konservatismilla rikkaat muunsivat keskiluokan omiksi puolustusvoimikseen jotka eivät vaatineet heiltä mitään. 1980-luvulle tultaessa Buckleyn kommunisminvastaisuus oli muuttunut puhtaaksi rikkaiden ihmisten palvonnaksi. Elokuvat kuten Wall Street tai suosittu tv-sarja Perhe on paras käyvät hyvin esimerkeistä: niiden sankarihahmot ovat puhtaita materialisteja, vailla minkäänlaista velvollisuudentuntoa kanssaihmisiään kohtaan. Rikastuminen keinoja kaihtamatta oli yhteiskunnallinen hyve itsessään.

Tällainen näkemys konservatismista on täydellisessä ristiriidassa käsitteen perinteisen sisällön kanssa. Itse asiassa Buckley-konservatismilla ei todellisuudessa ollut mitään tekemistä oikean konservatismin kanssa. Joseph de Maistresta aina Russell Kirkiin, todelliset konservatiivit hyväksyivät, että yhteiskunnalla on aina hallitseva eliitti. Jotta yhteiskunta voi toimia, eliitin on oltava näkyvä ja sitoutunut hallitsemansa yhteiskunnan hyvinvointiin. Konservatismin johtava ajatus on aina ollut velvollisuudentunto.

Mitä Buckley sitten sanoikaan tai kirjoitti nuoruudessaan, saavuttaessaan vaikutusvaltansa lakipisteen hänen liikkeestään oli tullut jotain jota kukaan todellinen konservatiivi ei olisi tunnistanut: puhdasta materialismin ja yksilökeskeisyyden ihannointia, joka ei asettanut eliitille mitään vaatimuksia. Se vapautti yhteiskunnan rikkaat ja vaikutusvaltaiset velvollisuuksistaan ja julisti välinpitämättömyyden hyveeksi heidän osaltaan. Nyt tuo välinpitämättömyys on happamoitunut halveksunnaksi, jollaista emme ole nähneet sitten Ranskan vallankumouksen.

Perinteisen amerikkalaisen konservatismin raunioissa piileskelee yhä muutamia hylkiöitä jotka toistelevat samaa valhetta. He esittelevät Meduusan päätä jolla on Ocasio-Cortezin kasvot, saadakseen yhä harvenevat rivinsä uskomaan, että suurin vihollinen on sosialismi. Että meidän on viimeiseen mieheen puolustettava niin kovin haavoittuvaisia miljardöörejä, ettei vasemmisto pääse nostamaan heidän veroastettaan. Tämä on kuvottava esitys joka saa jokaisen kunnon miehen mielen mustumaan ja kädet puristumaan nyrkeiksi.

Tämä valkoiselle keskiluokalle tehty karmea silmäkääntötemppu on Amerikan imperiumin alamäen pääasiallisia syitä. Kylmän sodan päätyttyä valtavat resurssit, jotka oli käytetty kommunismia vastaan taistelemiseen, oltaisiin voitu ohjata pitkään huomiotta jääneiden ongelmien korjaamiseen kotona. Sen sijaan valkoinen keskiluokka ryhtyi pitkiin merkityksettömän kulutuksen orgioihin, ja samalla syntyi uusi huippurikkaiden oligarkkien luokka, jota sen luonut yhteiskunta ei millään tapaa rajoittanut.

Tosiasia on, että jos Amerikalla olisi paremmat raharikkaat, jotka tuntisivat velvollisuutensa muuta kansaa kohtaan, nykyistä toisinajattelevaa oikeistoa ei olisi olemassa. Jopa asettamalla roturealismin syrjään ja yksinkertaisesti toteuttamalla tavallisten amerikkalaisten näkökulmasta järkevää talous- ja maahanmuuttopolitiikkaa, eliitti olisi voinut estää Donald Trumpin nousun. Amerikan politiikan keskipiste olisi jossain nykyistä republikaanipuoluetta oikealla, ja politiikassa väiteltäisiin parhaista tavoista suojella rajojamme ja käydä kauppaa muun maailman kanssa.

Sen sijaan meillä on poliittisia puolueita jotka halveksuvat omia äänestäjiään, joita rahoittavat kansaa halveksuvat miljardöörit. Tietenkään tämä halveksunnan kulttuuri ei ole pelkästään amerikkalainen ilmiö. Se on levinnyt kaikkialle länsimaihin ja kaikkien amerikkalaisen imperiumin alusmaiden rahaeliitit ovat saaneet tartunnan. Tämä artikkeli miljardööreistä, jotka pettävät lupauksensa rahoittaa Notre Damen uudelleenrakennus, on täydellinen esimerkki. Nämä ihmiset elävät hetkestä toiseen kuin hemmotellut lapset, välittämättä mistään tai kenestäkään.

Talouselämässä vararikoksi kutsutaan tilannetta, jossa yritys ei enää kykene rahoittamaan toimintaansa, jolloin sen toiminnot joko järjestellään uudelleen tai lopetetaan. Yrityksen aikaisempi johto irtisanotaan ja tilalle tuodaan osaavammat ihmiset, jotka osaavat joko tehdä tulosta tai ajaa toiminnot hallitusti alas. Valtion tapauksessa vastaava tilanne on vallankumous, jossa hallitsevasta eliitistä hankkiudutaan eroon, ja tilalle luodaan uusi joka tervehdyttää kansakunnan. Sekä konkursseissa että vallankumouksissa on kyse uudesta alusta.

Tämä on nykytilanne kaikkialla länsimaissa, mutta erityisesti Amerikassa. Nykyiset eliittimme ovat läpimätiä. Heitä ei voi pelastaa eikä parantaa. On turhaa pyytää heitä luopumaan korruptiostaan tai vedota heidän inhimillisyyteensä, ainakaan ennen kuin he seisovat mestauslavalla. He ovat ihmisiä, jotka määrittelevät itsensä kaiken sen vastakohdaksi, joka tekee kotimaista ja kansakunnista mahdollisia. Jotta länsimaiden kansat voivat jälleen tuntea itsensä, muuttaa pelkät asuttamansa alueet jälleen kotimaiksi, on nykyiset eliittimme korvatta uusilla.

Mikä valtio voi säilyttää vapautensa, ellei sen hallitsijoita toisinaan muistuteta kansan taistelutahdosta? Kansa tarttukoon aseisiin… mitä merkitsee muutaman elämän menetys vuosisadassa tai kahdessa? Vapauden puuta on kasteltava aika ajoin patrioottien ja tyrannien verellä. Se on sen luontainen lannoite.

(Thomas Jefferson, Pariisi 1787)

–

Z Man on yhdysvaltalainen blogisti. Hänen bloginsa löytyy täältä.