SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Liikkeen ja ajan demonit

TIMO HÄNNIKÄINEN

(Kirjoitus on alun perin ilmestynyt Timo Hännikäisen esseekokoelmassa ”Medusan kasvot” [Hexen Press, 2018].)

Koko historiansa ajan kauhu on ollut lajityyppinä englanninkielisen kulttuuripiirin hallitsema. Tämä pätee varsinkin kirjallisuuteen; mykkäelokuvan kaudella Hollywood ei ollut vielä saavuttanut myöhempää johtoasemaansa kauhun saralla, vaan lajityypin merkittävimmät klassikot synnytti saksalaisen elokuvan ekspressionistinen aalto. Mutta kauhukirjallisuus rakentui alusta saakka englantilaisen goottilaisen romaanin varaan, ja sen modernimmat suurnimet Poesta ja Lovecraftista Stephen Kingiin ja Clive Barkeriin ovat järjestään brittejä ja yhdysvaltalaisia. 1900-luvun aikana kauhukirjallisuutta on alettu kirjoittaa laajalti lähestulkoon kaikkialla, mutta miltei poikkeuksetta se ponnistaa angloamerikkalaisten raivaamalta maaperältä.

Olen monesti ihmetellyt, miksei Euroopan itäinen puolisko ole tuottanut enempää kauhukirjallisuutta. Tosielämän kauhujen varanto on siellä läheinen ja miltei ehtymätön: verenhimoisia hallitsijoita, vieraita valloitusarmeijoita, vakiintuneen yhteiskuntaelämän romahduksia, tukahduttavaa totalitarismia ja silmittömiä keskinäisiä välienselvittelyjä aina 1990-luvulle saakka. Romanialaissyntyinen esseisti ja aforistikko E. M. Cioran, jonka synnyinmaata ovat taajaan hallinneet tosielämän vampyyrit ja poliittiset Draculat, kirjoitti: ”Kotimaani ei ole koskaan oppinut mitä onnellisuus tarkoittaa eikä koskaan ole tuottanut ainuttakaan psykoanalyytikkoa.” Kenties kauhulle hedelmällisempi kasvualusta on yltäkylläisyyden tuottama ahdistus. Euroopan läntisestä, ilmastoidusta ja aseptisestä puoliskosta Cioran kirjoitti: ”Siellä missä rauha, hygienia ja joutilaisuus riehuvat, psykoosit moninkeraistuvat…”

Oli miten oli, itäinen Eurooppa on tuottanut ainakin yhden kauhukirjailijan, jossa on ainesta alansa klassikoksi. Puolalaista Stefan Grabinskia (1887-1936) ei Suomessa tunne juuri kukaan, mutta hänen novellituotantoaan on viime vuosina englanninnettu ahkerasti. Elinaikanaan Grabinski oli kotimaassaankin ylenkatsottu kuriositeetti. Hänen tragediansa oli kirjoittaa maassa, joka ei ottanut yliluonnollista fiktiota vakavasti. Grabinskin aikana puolalaisen kirjallisuuden valtavirta suosi nuoren kansakunnan traagista menneisyyttä luotaavia historiallisia romaaneja, eikä Grabinski edes ammentanut aiheitaan puolalaisesta kansanperinteestä vaan pikemminkin läntisestä symbolismista. Grabinskin ensimmäiset novellikokoelmat herättivät 1910- ja 20-lukujen vaihteessa jonkin verran myönteistä huomiota, mutta myöhempi irtaantuminen lyhyestä muodosta ja entistä tiiviimpi keskittyminen okkultismin ja mystiikan parista nousevaan aihepiiriin karkotti lopullisesti niin kriitikot kuin yleisön. Hän kuoli keuhkotautiin unohdettuna, katkerana väärinymmärrettynä.

Vasta 1950-luvulta lähtien Grabinskin tuotantoon alettiin kiinnittää huomiota. Hänen parhaita novellejaan julkaistiin uusina valikoimina, ja mitä todennäköisimmin ne innoittivat Puolan nuoria elokuvantekijöitä, erityisesti myöhemmin länteen loikannutta Roman Polanskia, jonka elokuvista varsinkin Inho ja Vuokralainen hyödyntävät kauhuun sekoittuvaa absurdia huumoria, Grabinskin tavaramerkkiä. Nykyään Grabinski on Puolassa klassikko, ja vuotta 2012 kirjallinen Puola juhli hänen muistovuotenaan.

Puolan Edgar Allan Poen” titteli on harhaanjohtava, sillä Poen kauhu on epämääräistä ja kouristuksenomaista. Poen henkilöiden demonit ovat henkilökohtaisia, kuolemaan ja suruun kytkeytyviä. Poe oli gotiikan perillinen suoraan alenevassa polvessa, mutta Grabinskin kauhu on selvästi modernia: älyllistä, täsmällistä, uteliaan tutkivaa. Sen tyyssijoja eivät ole rapistuneet kartanot, vaan rautatiet, paloasemat ja sähkölaitokset. Jotkut Grabinskin novelleista lähestyvät tieteiskirjallisuuden sfääriä, ja yksi hänen tuotantonsa kiihkeimmistä ihailijoista oli puolalaisen scifin suurmies Stanislaw Lem. Mutta tieteiskirjallisuuden utooppisuutta ja dystooppisuutta hänen maailmankuvastaan ei löydy. Siinä missä tieteiskirjallisuus ihastelee ihmisen kekseliäisyyttä ja samalla varoittelee sen vaaroista, kauhukirjallisuus nauraa kolkosti ihmislajin pyrinnöille. Ihminen on täyttymättömine haaveineen ja mielipuolisine päähänpinttymineen aina sama, ja maailma pysyy hänelle jos ei käsittämättömänä, niin ainakin syvästi epätyydyttävänä.

Usein Grabinskin henkilöiden levottomuuden lähde ei ole maailman kaoottisuus vaan juurikin sen järjestyneisyys ja mitattavuus. Tämä ilmenee erityisesti hänen tunnetussa novellikokoelmassaan Demon ruchu (”Liikkeen demoni”, 1919). Kirjan kaikki tarinat käsittelevät junia ja rautateitä, tuolloisen modernisaation keskeisiä symboleita. Grabinski kirjoittaa niiden matkustajiksi eksentrikkoja, joille liikkeestä ja nopeudesta on kehittynyt pakkomielle.

Eräs tällainen hahmo on Szygon, niminovellin päähenkilö, joka matkustaa junissa päämäärättömästi ja on tyytymätön niiden epätäydellisyyteen. Juna on tälle puhtaan liikkeen palvojalle lapsellinen kompromissi, koska se on sidottu raiteiden määräämiin reitteihin ja maan vetovoimaan. Se on lisännyt matkanteon nopeutta, mutta kahlinnut sen aikatauluihin ja reittikarttoihin. Erityisesti Szygon halveksii konduktöörejä ja muita rautateiden työntekijöitä, jotka tyytyvät tähän kompromissiin ja ovat kiinnostuneita vain palkastaan.

Eräänä yönä vaunuosastossa Szygon antautuu keskusteluun rautatievirkailijan kanssa. Virkailija on pragmatisti ja positivisti, joka kommentoi nokkelan sarkastisesti Szygonin ideoita ”absoluuttisesta liikkeestä”. Hän on poroporvarillisuuden filosofi, jonka kaikki mielenkiinto keskittyy ennalta määrätyn tavoitteen mahdollisimman tehokkaaseen saavuttamiseen – matkustajien viemiseen yhä nopeammin ja nopeammin paikasta A paikkaan B. Virkailijan puheet saavat Szygonin raivon valtaan, jolloin tarina siirtyy surrealismin piiriin: hänen yrittäessään käydä käsiksi virkailijaan tämä kutistuu miniatyyrihahmoksi, joka lopulta katoaa avaimenreikään. Välikohtaus päättyy absurdiin veritekoon.

Joidenkin yksilöiden persoonallisuuden junan nopea ja tasaiseksi valettu liike muuttaa täysin. Novelli ”Vaunuosastossa” esittelee Godziemban, velton ja nukkavierun pikkuvirkamiehen, joka junaan astuessaan muuttuu dynaamiseksi tahtoihmiseksi. Junan liike vaikuttaa häneen kuin ”addiktin suoneen ruiskutettu morfiini”. Novellissa näyttämölle astuu myös erotiikka, jota käsitellessään Grabinski on ajankohdan huomioon ottaen poikkeuksellisen suora. Junamatka (tai mikään muukaan) ei ole Grabinskille yhdynnän symboli, vaan ilmentää itsessään seksuaaliviettiä. Matkan aikana Godziemba viettelee matkakumppaninsa vaimon ja surmaa mustasukkaisen aviomiehen. Tuoreet rakastavaiset päättävät jäädä junasta seuraavalla asemalla ja aloittaa yhteisen elämän, mutta asemalaiturille astuessaan Godziemba joutuu jälleen tavanomaisen arkuutensa ja alistuneisuutensa valtaan. Hän tajuaa olevansa paitsi pelkuri, myös murhaaja, ja luikkii pakoon väkijoukon sekaan.

Makaabereissa pikku tarinoissaan Grabinski kuvaa teknistyvässä ympäristössä sikiävää psykologista ristiriitaa. Moderni elämä antaa lupauksen elinvoimasta, mutta pettää sen kerta toisensa jälkeen, mikä syöksee yliherkät yksilöt hulluuteen. Edistys eli elinympäristön standardisoiminen ja ajallis-paikallisten siteiden höltyminen kutistaa maailman, tekee siitä yllätyksettömän. Matka ja seikkailu ovat mahdollisia ainoastaan mielessä, ja mielen muuttuessa ulkoiseksi todellisuudeksi seuraukset ovat usein kauhistuttavat. ”Liikkeen demoni” ja ”Vaunuosastossa” ovat varhaisia kuvauksia road rage -tyyppisistä ilmiöistä, joissa teknologian tuomien mahdollisuuksien äärimmilleen kiihdyttämä ja turhauttama mieli ottaa vallan ja alkaa toimia ympäristön säännöistä piittaamatta.

Grabinskilainen henkilöhahmo on piinattu, mutta häntä eivät piinaa menneisyytensä tragediat tai sokeat mielettömät jumalat. Hänen kirouksensa on pyrkimys yksilöllisyyteen yksilöllisyyttä lupaavassa mutta sen mahdottomaksi tekevässä ympäristössä. Hanke johtaa väistämättä jakaantuneeseen minuuteen. Vannoutuneimmassakin originellissa asuu mukavuutta ja käytännöllisyyttä rakastava pikkuporvari, joka välittää asioista niiden tuoman hyödyn vuoksi ja pelkistää neronleimaukset ympäristön, ”ajan hengen”, rodun tai yhteiskuntaluokan tuotteiksi. Yksilöllisyyttä tavoitteleva minuus on pakostakin rakennettu ja keinotekoinen, sillä suvereeni ja koskematon minuus voi olla vain sepitettä. Syntyy siis kaksi minuutta, jotka alati vahtivat toisiaan ja kamppailevat keskenään.

Tätä kaksijakoisuutta Grabinski kuvaa oivallisesti myöhemmissä novelleissaan ”Karsastus” ja ”Saturnin Sektor”. Ensin mainittu on variaatio kaksoisolennon teemasta ja muistuttaa monella tavoin Poen novellia ”William Wilson”, jossa päähenkilöä suuresti muistuttava mies ilmaantuu hänen elämänsä kaikkiin käännekohtiin pilaamaan hänen suunnitelmansa. Grabinskin kertojalla on tuttava nimeltä Jozef Brzechwa, joka on hänen täydellinen vastakohtansa. Brzechwa pitää kaikkea omaperäisyyttä ja yksilöllisyyttä taikauskona ja tyrmää viileillä analyyseillään kertojan ihailemat taideteokset ja tieteelliset keksinnöt. Kertoja kuvailee vastakappalettaan pelottavan ja luotaantyöntävän näköiseksi, mistä viimeistään käy ilmi, ettei kyseessä ole todellinen kaksoisolento vaan kertojan itsessään hylkimien puolten projektio. Brzechwa sanoo uskovansa, että ”kukin meistä sisältää monia yksilöitä, jotka tappelevat keskenään ’sieluksi’ kutsumastamme hyödyttömästä hylkytavarasta.”

Brzechwan silkka olemassaolo ajaa kertojan hulluuden partaalle, ja viimein hän aiheuttaa välillisesti Brzechwan kuoleman kaksintaistelussa. Tämän jälkeen kertoja huomaa alkaneensa reagoida, käyttäytyä ja ajoittain jopa ajatella aivan Brzechwan tavoin. Hän vastustaa muutosta eristäytymällä ulkomaailmasta omaan kotiinsa, mutta aina kun hän on saanut vanhan minänsä palautettua, seinän takaa kuuluva outo meteli tuo Brzechwan piirteet takaisin. Kertoja repii seinän auki, ja sen takaa paljastuu pölyinen hämähäkinseittien peittämä huone, jonka keskellä seisoo Brzechwa itse. Brzechwa kävelee kertojan läpi sulautuen kokonaan tämän ruumiiseen, ja kertoja kuulee oman naurunsa kaikuvan talossa.

Saturnin Sektor” -novellin päähenkilö on kotikutoinen filosofi, joka on ottanut tehtäväkseen todistaa ajan olevan pelkkä illuusio. Lehdissä alkaa ilmestyä artikkeleita, joissa nimetön kirjoittaja tyrmää filosofin teesit. Filosofi uskoo itse ajan tulleen lihaksi ja kirjoittaneen artikkelit, ja alkaa kuumeisesti selvittää kirjoittajan henkilöllisyyttä. Ajasta on tullut filosofille yhä mahtavampi vastustaja: se ei enää esiinny päivien tai tuntien hahmossa, vaan on jakautunut yhä pienempiin yksiköihin, matemaattisiin abstraktioihin joita voidaan mekaanisesti mitata. Artikkelien kirjoittajaksi paljastuu paikallinen kelloseppä, jonka päähenkilö surmaa tikarilla. Murha paljastuu kuitenkin itsemurhaksi – filosofi ja kelloseppä ovat aina olleet yksi ja sama. Kuoleman jälkeen kaupungin kellot pysähtyvät.

Grabinskin eksyneiden hahmojen kaipaamat luovuttamaton yksilöllisyys ja historian ulkopuolelle astuminen ovat fiktioita ja voivat toteutua vain fiktiossa. Tämä havainto saa ”Alue” -novellin päähenkilön, runoilija Wrzesmianin, uskomaan että mikä tahansa kuvitelma sisältää myös toteutumisen mahdollisuuden:

Kukaan ei ajattele turhaan; oudoinkaan ajatus ei katoa hedelmättömänä,” hänellä oli tapana toistaa kerta toisensa jälkeen ystävä- ja tuttavapiirilleen.

Wrzesmian turhautuu kuitenkin jopa kieleen ilmaisuvälineenä, lopettaa kirjoittamisen ja alkaa tavoitella pelkkää puhdasta mielikuvitusta, jonka toteutumat reaalimaailmassa olisivat yhtä vapaita luonnonlaeista kuin fiktio itse. Hän on päättänyt taiteilijan ikuisen kamppailun yksinäisyyden ja yhteiskuntaelämän välillä, ja käyttää tästä lähin inspiraationsa lähteenä vain omaa mieltään. Luomistyössään hän ei tarvitse enää mitään ulkomaailmaan suuntautuvaa – ei kustantajaa, kirjapainoa, ei edes kirjaimia ja sanoja. Tuloksena syntyy kuitenkin vihamielisiä, vampiristisia olentoja, jotka ovat katkeria lihaa ja verta olevalle luojalleen.

Grabinskin novellituotanto kuvaa modernin aikakauden ihmisen tragikoomista pyristelyä kahden harhakuvitelman välissä. Yksi on lapsekas kuvitelma yksilön täydellisestä omaehtoisuudesta, toinen koostuu tylyn mekanistisista malleista joihin koko maailma väkisin ahdetaan. Se avaa näkökulman 1900-luvulta alkaneeseen kehitykseen, jossa heiluriliike on käynyt atomisaatioon saakka yksilökeskeisten järjestelmien ja yksilön rusentavien totalitarismien välillä.

Deterministisiä ajatuskulkuja vastaan kapinoinut Grabinski näyttää hylkäävän kummankin ääripään. Hänen tuotantoaan hallitsee käsitys mielen voimasta ja sisäisistä varannoista. Yksilön sisäisen elämän vimma ja arvaamattomuus horjuttavat vakavasti tukahduttavintakin ulkoista järjestystä. Toisaalta sisäinen elämä ei ole mitään sellaista, jota yksilö voisi tahdollaan hallita. Ajatukset, kuvitelmat, unet ja pakkomielteet alkavat elää lähteestään riippumatonta elämää. Ne ovat tahdon vastarinnan ulottumattomissa, koska niiden käyttövoimana on alitajunta. Ne voivat myös ylittää ihmisen kestokyvyn, koska ne kumpuavat hänen pimeimmistä paikoistaan.

Stefan Grabinskin novellien suomennetut nimet ja katkelmat perustuvat Miroslaw Lipinskin eglannintamiin valikoimiin The Dark Domain (2012) ja The Motion Demon (2014).

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot” (2018). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: