Poliittiset eskatologiat

LAURI STARK

–

Oppi viimeisistä tapahtumista eli eskatologia on kaikkien uskotojen ydinmehua tavalla tai toisella. Kaikki lähtee jostakin ja tulee päätökseensä, joka voi olla vihoviimeinen raja tai uuden alku. Historialla on liike, jonka eteneminen nähdään eri tavoin. Pakanuus perustuu syklisyyteen, kaikki mikä on nyt ja huomenna oli myös eilen. Kristinuskossa kuin myös islamissa aika on suora, jolla jokainen hetki on ainutlaatuinen. Alkuun ei ole paluuta ja loppu on päätepysäkki, tai on ainakin tämän materiaalisen maailman suhteen.

Eskatologinen ajattelu ei ole kadonnut, vaikka onkin riisuttu metafyysisistä kehyksistään. Poliitiikka, joka on sekulaarissa lännessä syrjäyttänyt kristinuskon elämää määrittävänä tekijänä, sisältää omat maailmantulkintansa oppisuuntauksista riippuen. Ei ole merkitystä sillä, kuinka paljon yhteiskunta maallistuu. Uskonnolliset käsitteet eivät lakkaa olemasta, vaan ainoastaan muuttavat muotoaan eli turmeltuvat. Marx puhui vieraantumisesta, siinä missä viisaammat dogmaatikot olisivat puhuneet perisynnistä. Kun perimmäinen ongelma hahmotetaan maallisena, kehitellään sille myös yhtä tämänpuoleinen ratkaisu. Näin lupaus pelastuksesta, joka elää yksilön sydämessä, muuttuu kollektiiviseksi kangastukseksi. Se pakenee horisonttiin, eivätkä nääntyneet karavaanit sitä koskaan tavoita.

Jos tulevaisuudenutopiat ovat vasemmiston heiniä, haaveillaan myös oikealla, mutta menneestä. Näitä haaveita voisi kutsua regressiivisiksi utopioiksi, joissa myyttisellä menneisyydellä ei ole välttämättä sen enempää todellisuuspohjaa kuin houreilla tulevasta. Se etu menneellä tietysti on, että se on ollut. Niin vieras maa kuin se onkin, on sieltä perintönä edes kaikuja kun taas tulevaisuus pysyy mykkänä. Psykologisesti kyseessä kuitenkin on yksi ja sama ilmiö, utopismi vetoaa johonkin tosiasiassa vielä saavuttamattomaan. Neuvostokommunismi ei koskaan voinut täyttää lupauksiaan nyt, vaan siirsi upeaa huomista aina seuraavalle viikolle. Samaan tapaan voi rappeutuvan lännen kunnianpalautusta odottava muistuttaa itsellensä, että ainakin se kunnia joskus oli; ja jos jotain on ollut, se voi olla vastakin.

Sekulaari länsi on epäonnistunut siinä, missä se kovimmin halusi onnistua: ihmiskunnan vapahtamisessa ilman Jumalaa. Eteenpäin katsova henki ja lähes hurmahenkinen usko voittoon luonnosta vaihtuivat väsymykseksi, kuten on väistämätöntä kaikkien materiaalisten – siis rajallisten – pyyteiden suhteen. Edistysusko kestää vain niin kauan kuin uusia konkreettisia valloituksia tapahtuu. Mutta kuten imperiumeilla, jotka kukoistivat saadessaan laajentua, ehtyivät edistyksen voimavarat. Emme enää usko tulevaan, ainakaan maalliseen sellaiseen. Taide ja viihde maalaavat dystopian väreillä, kukaan ei odota parempaa huomista. Virallisessa liturgiassa uskoa vakuutetaan, mutta katteettomin sanoin. Epätoivoisimmat pakenevat harhoihin, kuka hedonismiin, kuka transhumansmiin. Vaikka kuinka peittäisimme korvamme tai haaveilisimme bioteknologisesta pelastuksesta ja avaruuden korpimaista, niin syvällisellä tasolla ymmärrämme olevamme hukassa.

Antievankeliumi on täällä, huonot uutiset ja tuhon sanoma. Poliittisesta suuntauksesta riippuu, mitä opinkappaletta sattuu kannattamaan. Vasemmiston ilmestyskirja on ilmastonmuutos, jonka apokalyptista viestiä resitoidaan uskonnollisella hartaudella. Greta Thunbergin kaltaiset hurmahahmot ovat kuin toisesta ajasta ja toisista tarinoista, he antavat äänen vasemmiston peloille. Eikä tämä ole kannanotto kyseisen ilmilön tieteelliseen paikkansapitävyyteen, ainoastaan huomio siihen kytkeytyvästä eskatologisuudesta. Sisältyyhän siihen myös lupaus pelastuksesta. Jos ja vain jos teemme tämän tai tuon, voimme pelastaa kaiken. Se, mitä tämä kaikki pitää sisällään, vaihtelee; yhdet puhuvat sivilisaation kuolemasta, toiset ihmiskunnan ja jotkut jopa elämän päättymisestä maapallolla. Panokset ovat korkeat ja ne ovat universaalit. Kukaan ei säästy viimeiseltä tuomiolta, eikä kukaan voi laistaa vastuustaan sen aikaansaamisessa.

Oikealla odotetaan tuomiota yhtä lailla, mutta toisenlaisissa sävyissä. Uhkakuva ei ole niinkään elämän loppu kuin oman kodin tuho. Se, mistä kannetaan huolta, on jotain partikulaaria ja käsinkosketeltavaa. Variaatioita ennustuksissa on paljon, lopputulokset ovat kaikkea länsimaisen hegemonian päättymisen ja koko valkoisen rodun kuoleman väliltä. Yhteistä kaikille on kuitenkin tunne, joka kumpuaa perheen rikkoutumisesta. Suku, jonka on aina tuntenut ja jonka tapoja uskollisesti noudattanut. Mutta nyt vanhemmat ovat poissa, eivätkä enää kerro mitä pitäisi tehdä. Lapsikatras on pieni ja sen kohtalo epävarma. Kaikilla muilla ja muun värisillä perheillä nähdään voittoisa tulevaisuus, vaan ei omilla. Veljet ovat kääntyneet toinen toisiaan vastaan, viha ja kauna sävyttävät elämää. Kuitenkin, vielä on kaikuja paremmista ajoista. Sanotaan, ”muistatko kun…?” Että vaikeuksista huolimatta olimme yhtä, että riidat eivät paisuneet vihaksi. Olimme köyhempiä, mutta onnellisempia. Siten elää pieni toivo, josko asiat voisivat olla niin kuin ne olivat joskus. Ehkä perhe voi palata yhteen ja elää, kuten ennen vanhaan. Muistatkos vielä?

Ei ole välttämättä mielekästä riidellä siitä, kumpi katsanto on oikeassa. Vasemmisto voi vedota tieteeseen, kuten se on omahyväisesti tehnyt vähintään dialektisen materialismin synnystä asti. Mutta kuten edellä olen havainnollistanut, heidän koko suhtautumistapansa on vain jumalanpelkoa ilman Jumalaa; siis jotakin, jota G. K. Chesterton kutsuisi hulluksi tulleeksi kristityksi hyveeksi. Oikeiston argumentti on enemmän intuitiivinen ja mahdoton perustella eksaktein termein, siksi me vetoamme myyttiin. Kuitenkaan eivät äänenpainomme ole usein yhtään vähemmän epätoivoisia, ja lisäksi ne ovat hehkuvan raivon ja kostonhimon täyteisiä. Toinen puoli nähdään vain eliminoitavana syöpäläisenä, ikään kuin puhdistava väkivalta voisi palauttaa myyttisen menneisyyden. Mutta toistaiseksi ei yksikään utopia ole realisoitunut, ei pääkallovuorien päälle eikä vapaan seksin innoittamana. Regressiivistä tai progressiivista, kangastus pakenee. Se pakenee, vaikka juoksisimme kuinka kovaa tai tappaisimme jokaisen kanssajuoksijamme.

Eri uhkakuvat eivät sulje toisiaan pois. Ilmastonmuutos ja luonnonvarojen ehtyminen eivät ole vain salaliittoja, liittyi niihin kuinka paljon kieroilua tai poliittista kähmintää tahansa. Samaan tapaan eivät kansallinen taikka rodullinen rappio ole leikin asioita, on kansojen nimissä sorrettu ja murhattu kuinka paljon hyvänsä. Ajattelemme liian mustavalkoisesti, päähämme ei tunnu mahtuvan kuin yksi asia ja yksi vihollinen kerrallaan. Vasemmalla huomioidaan ympäristöön liittyviä huolia, mutta kansalliset sivuutetaan. Ja mikä pahinta, he suovat vähemmistöille oikeuden intresseihinsä samalla kun kieltävät sen omiltaan. Oikealla nähdään kansalliset ja rodulliset ristiriidat selkeästi, mutta ympäristökysymysten suhteen ollaan yleisesti näköalattomia. Pahimmillaan koko kysymys vain kielletään.

Ristiriita on tietysti sovittamaton, sillä ongelma on yhtä aikaa globaali ja paikallinen. Väestönkasvu on afrikkalainen ongelma, liikakulutus pitkälti länsimainen. Kaikki kumuloituu yhdeksi suureksi sopaksi. On meidän etumme ja on heidän etunsa, on kaikkien edut. Ei ole takeita eikä juuri mahdollisuuksia tämän vyyhdin rauhanomaiseen ratkaisuun. Ketkä ovat voittajia ja miltä he näyttävät, sitä ei kukaan tiedä. Sen kuitenkin tiedämme tai luulemme tietävämme, että loppu on lähellä. Että status quo ja vaurastuva maailma ovat tulossa päätepisteeseensä. Tuhon odotus yhdistää niin vasemmistoa kuin oikeistoa, kenties koko ihmiskuntaa. Nostalgia on kaikkialla, parempaan menneeseen katsoo lopulta jokainen. Yksille se voi olla 30-luvun isänmaallinen Suomi ja toisille 80-luvun hyvinvointi-Suomi. Edes vasemmisto ei jaksa enää haaveilla huomisesta, korkeintaan hallusinoida testosteronin puutteessaan.

Minulla ei ole juuri vastauksia. Sovittamattomia asioita ei voida ratkaista, niiden kanssa voi ainoastaan yrittää tulla toimeen. Näen eskatologisen ilmapiirimme perversiona kristillisistä asenteista, mikä on tietysti maallistumisen väistämätön seuraus. Jos maapallo on kaikki, sen tuho on loppu. Jos oma kansa on kaikki, myös sen tuho on loppu. Kristittynä näkökulmani on aina jossain määrin ulkopuolinen. Olen maailmassa, vaan en tästä maailmasta. Valtakunnat nousevat ja kaatuvat, niin myös sivilisaatiot. Luonnononnettomuudet tulevat ja menevät, ihmisestä riippumatta; ennemmin tai myöhemmin kotimaamme on taas oleva pelkkää jäätä. Elämä kuitenkin jatkuu. Taistelu taistellaan, vaikka häviö olisi varma. Puu istutetaan, vaikka sen varjossa ei koskaan pääse istumaan. Itse asiassa puu istutetaan, vaikka tanner kuluisi liekeissä heti huomenna. Sitä on toivo.

–

–

Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.