Kaksi jättiläistä

STEVE SAILER   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Mitä Intian ja Kiinan menneisyys kertoo niiden tulevaisuudesta?

Vuoden 2018 nopeat edistysaskeleet ihmisrotujen tutkimuksessa, joita esitellään Harvardin yliopiston geneetikko David Reichin menestyskirjassa Who We Are and How We Got Here, avaavat uudelleen tämän kaltaisia vanhoja kysymyksiä.

Sijoittajien ja muiden tämän vuosituhannen jäljellä olevasta osasta kiinnostuneiden näkökulmasta harva asia on tärkeämpi kuin noiden kahden jättivaltion kohtalo. Niiden tulevaisuuden ennustaminen edellyttää niiden menneisyyden tuntemista. Lisäksi on syytä huomioida länsimaisten intellektuellien erilaiset ennakkoluulot Kiinaa ja Intiaa kohtaan.

Tämän hetken länsimaalaisista Kiina, vaikka se epäilemättä onkin menestynyt epätavallisen hyvin viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana, vaikuttaa vähän epämuodikkaalta. Kiinaan ei kohdistu juurikaan vihamielistä hysteriaa, vaikka valtaapitäjät kiivailevat väestöltään yhdeksän kertaa pienemmän Venäjän tuottamasta vaatimattomasta haasteesta. Mutta Kiinasta ei myöskään intoilla.

Monimuotoisuutta palvovan jälkimodernin jälkinationalismin aikana Kiina on vanhanaikainen. Se on homogeeninen, nationalistinen ja modernistinen. Kiina näyttää nojaavan 1950-luvun utilitaristisiin arvoihin.

Esimerkiksi Kiinan korkeakoulujärjestelmä ei ole koko maailman mittakaavassa kilpailukykyinen, mutta Kiina näyttää onnistuvan hyvin massojen peruskoulutuksessa. Kiinalaisten korkeita tuloksia kansainvälisissä 15-vuotiaiden PISA-testeissä ei pidä arvioida sellaisinaan, mutta todennäköisesti Kiina lähestyy ensimmäisen maailman standardeja siinä, miten se luo mahdollisuuksien tasa-arvoa asianmukaisella koulutuksella.

Sensuurin ja kielimuurin takia kiinalaiset eivät ole kovin hyvin edustettuina englanninkielisessä kyberavaruudessa. Mutta todellisessa ellämässä kiinalaiset rakentavat kaikenlaista, kuten romahtamattomia siltoja, ja työllistävät kymmeniä miljoonia tehdastyöläisiä valmistamalla tuotteita.

Keskimäärin kiinalaisilla näyttää olevan hyvät kädentaidot, mikä usein saa amerikkalaiset intellektuellit tuntemaan olonsa epämukavaksi. Mutta ainakin kiinalaiset prolet siellä jossakin valmistavat tuotteita halvalla, joten amerikkalaiset älyköt eivät paheksu heitä yhtä paljon kuin amerikkalaisia kauppiaita.

Suuri osa amerikkalaisesta luokkavihasta kumpuaa älymystön epäilyksestä, että putkimiehet ja koneasentajat käyttävät taianomaista kognitiivista kykyään tarkastella kolmiulotteisia fyysisiä kappaleita ja ymmärtää niiden viat voidakseen laskuttaa ylihintaa niiden korjaamisesta. Niinpä amerikkalaiset toimitusjohtajat olettavat, että on vain reilua ulkoistaa teollisuustyöpaikat matalapalkkaiseen Kiinaan. Silloin Yhdysvaltojen korkeakoulutetuilla on varaa heittää tehdasvalmisteiset romunsa pois niiden rikkouduttua ja ostaa uusia tilalle, eikä heidän tarvitse nöyrtyä myöntämään sivistystasoltaan alempiarvoisille korjausmiehille, etteivät he ymmärrä mikä heidän rakkineissaan on vikana.

David Reichin tutkimusaineistossa ei vielä ole paljon muinaisten kiinalaisten DNA:ta (Kiinan hallitus pyrkii varaamaan oikeuden korkeateknologiseen haudanryöstöön omille tutkijoilleen), mutta perusasiat ovat selvillä. Mahtavalla han-kiinalaisten etnisellä ryhmällä, jota Reich luonnehtii ”maailman ainoaksi kansanryhmäksi, jonka koko on yli 1,2 miljardia”, on juurensa kahdessa erillisessä kansassa: Keltaisenjoen hirssinviljelijöissä ja Jangtsejoen riisinviljelijöissä.

Mutta viimeisten noin 5000 vuoden aikana alkuperäiset kansat ovat pitkälti sulautuneet yhdeksi han-populaatioksi, ja jäljellä on vain pohjoisesta etelään ulottuva liukumo.

Miksi näin on? Kiinalaiset harvemmin asettivat tarkkoja kastirajoituksia avioitumiselle; keisari nimitti maan parhaat poikamiehet, mandariinivirkamiehet, hallitsemaan kaukana heidän sukujensa asuinsijoista sijaitsevia alueita vähentääkseen nepotismia. Lisäksi Kiinaa oli siunattu erinomaisilla jokikuljetusmahdollisuuksilla itä-länsi -akselilla, joita vahvisti vanha 1800 kilometriä pitkä pohjoisesta etelään ulottuva kanava.

Kaikki tämä auttoi muodostamaan geneettisesti melko yhdenmukaisen kansakunnan.

Tämä kiinalainen monimuotoisuuden puute on epämuodikasta, ja kuitenkin se näyttää vahvistavan kiinalaisten kykyä saada asioita aikaan.

Vastaavasti Intia näyttää sopivan paremmin älymystön tämänhetkisiin mieltymyksiin. Intia vaikuttaa jälkimodernilta ja jälkinationalistiselta, vaikka se lienee pikemminkin esimoderni ja esinationalistinen.

Intia edustaa monimuotoisuutta, joka on toinen sana epätasa-arvoisuudelle. Intia on eräänlainen niemimaanlaajuinen versio demokraattien hallitsemasta amerikkalaisesta kaupungista, sellaisesta kuin vaikkapa Baltimore, jossa Johns Hopkinsin yliopiston kaltaiset maailmanluokan lahjakkuuden ilmentymät sijaitsevat vieri vieressä toivottomien sosiaalisten ongelmien kanssa.

Intia käyttää suuren määrän resurssejaan korkeakoulutukseen ja päästää samalla peruskoulutuksensa retuperälle. Kaksi Intian osavaltiota teki PISA-testin vuonna 2009, ja molemmat saivat Saharan eteläpuolista Afrikkaa vastaavat tulokset, pohjoinen osavaltio vielä huonommat kuin eteläinen naapurinsa. Matematiikassa intialaiset kahdeksasluokkalaiset olivat samaa tasoa kuin eteläkorealaiset kolmasluokkalaiset.

Pääministeri Modin johtama valtapuolue edustaa kovaäänistä hindunationalismia, joka on epämuodikasta lännessä. Se yrittää saattaa voimaan vanhanaikaisen isänmaallisen mielipiteenmuokkauksen, kuten kansallislaulun soittamisen elokuvanäytöksissä, jollaista toteutettiin länsimaissa vuosisata sitten.

Onnea hindunationalisteille yrityksessään. On helppo nähdä, miksi he niin kovasti yrittävät juurruttaa samankaltaisen kansallisylpeyden, jonka kiinalaiset saavuttivat heittämällä ulkomaalaiset paholaiset väkivalloin ulos. Intian infrastruktuuri on edelleen surkealla tolalla, esimerkkinä kunnollisen viemäröinnin häpeällinen puute.

Mutta se on amerikkalaisen eliitin näkökulmasta pieni hinta kansalliskiihkon yläpuolelle nousemisesta.

Toinen täkäläisiä kommentaattoreita miellyttävä piirre on se, etteivät intialaiset ole niin mekaanisen miellyttäviä, eivät ainakaan papillisen bramiinikastin edustajat, joiden kanssa länsimaiset intellektuellit pääosin ovat vuorovaikutuksessa.

Lisäksi intialaiset ovat usein verbaalisesti notkeampia kuin kiinalaiset, ja taitavampia korkean tason abstraktissa ajattelussa, jota nykyaikainen tietojenkäsittely ja oikeustiede edellyttävät. Bramiinien vuosituhantinen mietiskelyperinne ei juurikaan vaurastuttanut Intiaa, mutta jostakin syystä se loi intialaisille valmiudet tienata omaisuuksia 2000-luvun Yhdysvalloissa.

Reichin DNA-tutkimukset paljastavat intialaisten olevan rodullisesti juuri niin räikeän monimuotoisia kuin päältä päin näyttääkin. Reich kirjoittaa:

Kävelylenkki minkä tahansa intialaisen kaupungin kadulla tekee selväksi, kuinka monimuotoisia intialaiset ovat. Ihonväri vaihtelee tummasta vaaleaan. Joidenkin kasvonpiirteet muistuttavat eurooppalaisia, toisilla ne ovat lähempänä kiinalaisia.

Intialaiset koostuvat karkeasti ottaen kolmesta ryhmästä, joita voidaan verrata niihin, jotka kansoittivat Euroopan viime jääkaudella. Ensin tulivat metsästäjä-keräilijät, sitten dravidakieliä puhuvat viljelijät Hedelmällisen puolikuun alueelta Lähi-idästä (he olivat enemmän turkkilaisia kuin eurooppalaisia, enemmän iranilaisia kuin intialaisia). Lopulta arojen paimentolaiskulttuureja edustavat jamnat, jotka olivat suunnilleen samoja kuin 1800-luvun rasististen saksalaislegendojen arjalaiset, tunkeutuivat molemmille laajoille niemimaille.

(Oletettavasti neljäs muuttoaalto toi mukanaan riisinviljelyn Itä-Aasiasta, mutta sitä Reich ei käsittele.)

Mutta Intiassa, toisin kuin Euroopassa, arjalaiset valloittajat rakensivat lopulta ällistyttävän yksityiskohtaisen kastijärjestelmän, joka jakoi niemimaan tuhansiin sisäsiittoisiin jateihin. Vaikka Euroopan keskiaikaisella kolmen säädyn järjestelmällä (papisto, aatelisto ja kansa) saattoi olla syvempiä yhteyksiä hindulaisuuden neljään pääkastiin, Euroopassa ei kuitenkaan ollut mitään jatien eli alakastien verkostoa muistuttavaa.

Keitä ovat bramiinit?

He polveutuvat luultavasti arjalaisista valloittajista, jotka peukaloivat intialaista kulttuuria pitääkseen jälkeläisensä hierarkian huipulla vuosituhansia. Reichin tärkein apulainen, Nick Patterson, löysi kuusi yhä olemassaolevaa bramiinijatia, jotka kantoivat suuria annoksia arojen valloittajien perimää.

Vastaavasti, Reichin, Pattersonin ja 90 muun geneetikon tekemä uusi tutkimus osoitti:

Vahvimpia merkkejä arojen perimästä löytyi kahdelta ryhmältä, jotka edustivat perinteistä pappisluokkaa ja joiden odotettiin vaalivan muinaisia sanskriitinkielisiä kirjoituksia.

Reich kirjoittaa:

Indoeurooppalaisen kielen ja kulttuurin vaalijoilla oli suhteessa enemmän arojen paimentolaisten perimää, ja koska kastilaitos kykenee poikkeuksellisen hyvin pitämään yllä perimää ja sosiaalisia rooleja sukupolvesta toiseen, muinaisten pohjoisintialaisten alarakenne on löydettävissä nykyisistä bramiineista tuhansien vuosienkin jälkeen.

Toisin sanoen, jotkut eurooppalaisten oppineiden rotuteorioista ovat osoittautuneet osittain paikkansapitäviksi. Niinpä Reichin paljastukset antavat ymmärtää, että vanhojen länsimaisten viisaiden näkemykset Kiinasta ja Intiasta pitäisi uudelleenarvioida, koska niistä on yllättäen tullut taas relevantteja.

Suunnilleen Marco Polon ajoista saakka Kiina on vetänyt puoleensa lännen edistysmielisiä uudistajia. Yksi eurooppalaisen keskusta-vasemmiston tärkeimmistä pyrkimyksistä oli purkaa feodaaliylimystön etuoikeudet valtion virkoihin, jotta älykkäät kansanihmiset kuten he itse voisivat kohota sosiaalisesti palvelemalla kuningasta.

Kiinaan menneet jesuiittalähetyssaarnaajat kuten Matteo Ricci kertoivat kotiin lähettämissään kirjeissä Kiinan meritokraattisista virkamieskokeista, joilla seulottiin parhaat byrokraatit. Varhaisen valistuksen ruumiillistuma Voltaire luki jesuiittoja ja sanoi usein Kiinan vastaavan hänen ihannettaan deistisestä maltillisuudesta.

Joosef II, Itävallan valistunut itsevaltias, piti Kiinassa vallitsevaa perinnöllisen monarkian ja asiantuntijavallan yhdistelmää mallina pyrkimykselleen häätää aatelisto imperiuminsa hallinnosta vaarantamatta omaa valtaansa. Hänen avullaan Itävallasta tuli yksi Euroopan parhaiten hallinnoiduista valtioista.

Mutta varhaisen maltillisen valistuksen menettäessä viehätysvoimaansa ja Rousseaun siirtyessä kuohuttavampiin pohdintoihin, Intia alkoi kiihottaa eurooppalaisen oikeiston mielikuvitusta. Puolustaessaan eurooppalaisten aristokraattien perinnöllisiä etuoikeuksia he alkoivat ihailla perinnöllisintä kuviteltavissa olevaa yhteiskuntaa.

Edmund Burke käytti seitsemän vuotta Kalkutan kenraalikuvernööri Warren Hastingsin syyttelyyn intialaisten sortamisesta. Burke piti Hastingsia tulokkaana, joka rapautti Intian ikivanhaa ja ihailtavaa arvojärjestyksille perustuvaa järjestelmää.

Edward Jonesin vuonna 1786 esittämä sensaatiomainen väite, että sanskriitti polveutui samasta tuntemattomasta muinaiskielestä kuin useimmat Euroopan vanhat ja uudet kielet, kiihdytti pohjoiseurooppalaista älymystöä romanttisen nationalismin tullessa muotiin.

Jonesin päätelmä, että pohjoiseurooppalaiset polveutuivat merkittäviltä osin samasta soturirodusta joka oli valloittanut Iranin ja Intian, innosti oppineita, jotka olivat aiemmin luulleet esi-isiensä kadonneen ajan ja lukutaidottomuuden hämäriin. Saksalaiset ajattelijat olivat pitkään saaneet sietää heprealaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten ylistystä voimatta sanoa omista esi-isistään juuri muuta kuin sen, mitä Tacituksen Germaniasta saattoi raapia kokoon.

Intia-villitys levisi saksalaisten älykköjen keskuudessa, sellaisten kuin Arthur Schopenhauer, joka toi hindulaisen ja buddhalaisen ajattelun saksalaiseen filosofiaan. Schopenhauer selitti:

Korkeatasoisimmat sivilisaatiot ja kulttuurit, muinaisia hinduja ja egyptiläisiä lukuunottamatta, löytyvät yksinomaan valkoisten rotujen keskuudesta. Jopa monilla tummilla kansoilla hallitseva kasti tai rotu on vaaleaihoisempi kuin muut ja on näin ollen ilmeisesti tullut muualta, esimerkkinä bramiinit, inkat ja etelämeren saarten hallitsijat. Tämä johtuu siitä tosiseikasta, että välttämättömyys on keksintöjen äiti, sillä noiden varhain pohjoiseen muuttaneiden ja siellä asteittain valkoisiksi muttuneiden heimojen täytyi kehittää kaikki älylliset kykynsä ja keksiä kaikki taidemuotonsa kamppaillessaan ilmasto-olojen tuottamia monimuotoisia puutteita ja kärsimyksiä vastaan. Näin heidän täytyi tehdä korvatakseen luonnon niukkuus, ja tuloksena syntyi heidän korkea sivilisaationsa.

Ranskalainen aristokraatti Arthur de Gobineau, joka uskoi itsensä ja muiden aatelisten polveutuvan Rooman valtakunnan tuhonneista germaanisista barbaareista, kehitti arjalaisen rotuteorian, joka nykynäkökulmasta vaikuttaa omituisen indosentriseltä arkkirasistin keksimäksi. Gobineaulla oli realistinen käsitys arjalaisten vaatimattomasta panoksesta Kreikan ja Rooman sivilisaatioihin, mutta hän laski kaikki Intian saavutukset arjalaisten valloittajien ansioksi. Lisäksi Kiina ja Egypti olivat hänen mukaansa intialaisen sivilisaation vesoja.

Gobineaun väitteet sisältävät joitakin kiitettäviä ulottuvuuksia. Monille länsimaalaisille Intia on jonkinlainen historiallinen musta aukko, osaksi sen takia että intialaiset itse karttoivat historiansa ylöskirjaamista. Eurooppalaisille Intia on vain paikka, jossa Aleksanteri Suuri itki, koska hänellä ei ollut enää mitään valloitettavaa. Niinpä Gobineaun fantasia, jossa Intia oli Egyptin ja Kiinan perusta, oli ainakin erilainen.

Todellisuudessa Intia laahasi hiukan jäljessä sivilisaation kehityksessä, koska maanviljelys ei voinut päästä alkuun ennen kuin Lähi-idän viljalajikkeet muokattiin sopiviksi Intian monsuuni-ilmastoon. Eivätkä maanviljelystä tuoneet Intiaan arjalaiset paimentolaiset, vaan heidän pienikokoisemmat ja tummapintaisemmat edeltäjänsä, jotka perustivat Indusjoen laakson sivilisaation (nykyisessä Pakistanissa) hyvän aikaa ennen kuin arjalaiset saapuivat pohjoisesta.

Myöhemmin saksalaiset teoreetikot, kuten Richard Wagnerin vävy Houston Stewart Chamberlain, palvoivat intialaista ajatteluperinnettä vielä avoimemmin. Arvostellessaan Chamberlainin teoksen The Foundations of the Nineteenth Century Teddy Roosevelt huomioi:

Chamberlainin vihamielisyys kattaa laajan skaalan. Hän inhoaa juutalaisia, darwinisteja, roomalaiskatolista kirkkoa, eteläeurooppalaisia, perulaisia, seemiläisiä ja koko joukkoa kirjailijoita ja historioitsijoita. Tähän jokseenkin ristiriitaiseen antipatioiden koosteen rinnalle hän asettaa huomattavasti pienemmän valikoiman mieltymyksiä, jotka ulottuvat kuvitteellisista alkukantaisista teutoneista ja arjalaisista Immanuel Kantiin sekä intialaiseen teologiaan, metafysiikkaan ja filosofiaan…

Muita arjalaisintoilijoita olivat teosofi Madame Blavatsky ja sotarikollisena hirtetty natsifilosofi Alfred Rosenberg. Tämän tradition vaikutusvaltaisin edustaja on nykyään luultavasti Friedrich Nietzsche, joka ylisti äärettömän sardoniseen tyyliinsä hindulaista eugeniikkaa Epäjumalten hämärässä:

Pohditaanpa toista metodia ihmissuvun ”kehittämiseksi”, tietynlaisen rodun tai ihmistyypin jalostamista. Suurenmoisimman esimerkin tästä tarjoaa intialainen moraali, joka on säädetty uskonnossa ”Manun laiksi”. Sen tarkoituksena on tuottaa vähintään neljä rotua saman yhteiskunnan sisällä: pappien, soturien, kauppiaiden ja maanviljelijöiden, ja viimeisenä palvelijoiden eli sudrien… Kuinka surkea onkaan Uusi Testamentti Manuun verrattuna, kuinka tympeältä se haisee!

Nietzschen on rehabilitoinut postmoderni akateeminen vasemmisto, ja hänen vallantahdon käsitteensä kuuluu olennaisena osana sadomasokistisen filosofi Michel Foucault’n ajatteluun.

Intialainen elokuvayleisö näyttää jakavan arjalaismieliset käsitykset vanhojen eurooppalaisten filosofien kanssa, sillä useimmat Bollywood-tähdet edustavat vaaleampia ja pidempiä pohjoisintialaisia, joilla on enemmän arojen perimää.

Toisaalta, onko nykyään olemassa objektiivisia todisteita siitä, että pohjoisen arjalaiset ovat ylivertaisia dravidalaisiin eteläintialaisiin verrattuina?

Vaikka Intia onkin selvästi edistynyt taloudellisesti hylättyään fabianilaisen sosialismin vuonna 1991, lyhyemmät ja tummemmat eteläintialaiset näyttävät olevan kehityksen kärjessä. Parhaiten menestyvät Intian osat, kuten kapitalistinen Bangalore ja vasemmistolainen Kerala, sijaitsevat yleensä vähemmän arjalaisessa etelässä. ”Syvän pohjoisen” osavaltiot, kuten Uttar Pradesh, ovat juuttuneet köyhyyteen.

Eräs intialainen lukija kirjoitti minulle vuonna 2004:

Kiinalla on eräs suunnaton etu Intiaan verrattuna: suhteellinen homogeenisyys. Kiinassa ei ole merkittäviä rodullisia eroja rikkaiden ja köyhien välillä. He ovat samaa kansaa. Intiassa voi nähdä värirajan luokkien välissä koko pituudeltaan. Tietenkään nämä rajat eivät ole selkeitä kuten musta ja valkoinen, ja ne ovat myös osin limittyneitä, mutta yleiset linjat voi kuka tahansa havaita. Se, ettei kiinalaisilla ole 4000 vuotta vanhoja kastiennakkoluuloja, antaa heille etulyöntiaseman.

–

Steve Sailer on amerikkalainen journalisti ja elokuvakriitikko. Häneltä ovat aiemmin ilmestyneet Sarastuksessa kirjoitukset ”Afrikka kuilun partaalla” ja ”Luokkien sota”. Oheinen artikkeli on ilmestynyt alun perin Taki’s Magazinessa 23.8.2018.