Perttu Häkkinen in memoriam

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Perttu Häkkisen tapaturmainen kuolema viime sunnuntain vastaisena yönä oli merkittävä menetys. Hänen myötään Yleisradio menetti yhden näkyvimmistä ja arvostetuimmista toimittajistaan, mutta ennen kaikkea Häkkinen oli yksi harvoista aidosti puolueettomista journalisteista tämän hetken Suomessa.

Aikana, jolloin suuret mediatalot ovat ryhtyneet entistä avoimemmin poliittisen valtataistelun osapuoleksi ja vaihtoehtomediat keskittyvät pikemminkin vastustamaan niiden agendaa kuin todella haastamaan niitä, Häkkisen ennakkoluuloton ja innostunut mutta kaikkea kohtaan terveen skeptinen hahmo oli ihmisenkokoinen henkireikä. Kun ottaa vielä huomioon Häkkisen yleissivistyksen tason, josta valtaosa suomalaisista toimittajista voi vain haaveilla, suruaikaan on todella syytä.

Haastattelijana Häkkinen oli kohtaamistani paras. Hänen seurassaan tavanomainen haastatteluasetelma muuttui poikkeuksetta intoutuneeksi keskusteluksi kahden ajattelevan ihmisen välillä, ja temaattinen skaala venyi lähetysaikaan nähden huomattavan laajaksi. Haastateltavan kannalta ankeinta on vastailla mekaanisesti lukemattomia kertoja kuultuihin kysymyksiin, ja tällaisia valtaosa kaikista haastatteluista valitettavasti on. Häkkisen ollessa haastattelijana tällaisesta ei kuitenkaan ollut pelkoa.

Häkkinen haastatteli lähes kaikkien kuviteltavissa olevien maailmankatsomusten ja elämäntapojen edustajia, mutta suurinta mielenkiintoa hän tunsi reuna-alueita kohtaan. Hänen radio-ohjelmissaan oli vieraana okkultisteja, kommunisteja, natseja, kohujulkkiksia, skitsofreenikoita, rikollisia, maallikkosaarnaajia, meedioita… Mikä olennaisinta, hän ei haastatellut tällaisia hahmoja hauskoina kuriositeetteina, vaan otti heidät vakavasti ja yritti selvittää, mikä heissä herätti niin voimakkaita reaktioita. Häkkisen ja Vesa Iitin yhteistyönä kirjoittama suomalaisen esoterian historia Valonkantajat (2015) on gonzojournalistisesta otteestaan huolimatta ensimmäinen tosissaan tehty yleisesitys aiheesta.

Niinpä ei ole erityisen ihmeellistä, että Häkkinen osasi suhtautua asiallisesti myös minuun. Rocklehti Rumban haastattelussa hän sanoi, että häntä kiinnostavat ”voimakkaita, ei järkiperäisiä tunnekokemuksia herättävät ihmiset, kuten Hännikäinen, Tauski Peltonen ja Jari Sarasvuo.” Häkkisen etuna ammatissaan oli epäilemättä sekin, ettei hän ollut toimittajakoulujen kasvatti vaan itseoppinut. Tehtyään gradunsa Spinozan substanssiopin ontologiasta Rotterdamissa hän eli Suomessa rahattomana ja jonkin aikaa asunnottomanakin, ja toimittajan ura alkoi muutamasta kokeilumielessä lehdille tarjotusta jutusta. Samaisessa haastattelussa hän sanoi toimittajan olevan ”samanlainen ammatti kuin kokki tai huora: jos lopputuote on riittävän hyvä, se toimii mandaattina.”

Häkkinen kuului niihin toimittajiin, joihin tutustuin haastattelutilanteiden ulkopuolellakin. Kerran kun istuimme alkoholipitoista iltaa kahdestaan hänen asunnollaan, hän sanoi olevansa ”liberaali kipurajalle saakka”. Hän kertoi isoisänsä olleen fasisti ja IKL:n jäsen ja suvustaan löytyvän sekä lahtareita että punikkeja. Ristiriitainen sukutausta saattoikin olla osasyynä hänen poliittiseen passiivisuuteensa, joka ei ollut niinkään välinpitämättömyyttä kuin individualismia. Hän sanoutui irti kaikista uskonnollisista ja poliittisista aatesuunnista ja oli liian vapaa henki asemoituakseen vasemmisto-oikeisto -akselille. Tämä ei kuitenkaan tappanut hänen mielenkiintoaan politiikan ilmiöitä kohtaan.

Omissa sosiaalisissa ympyröissään Häkkinen varmasti joutui jatkuvasti vastailemaan typeriin ja tivaaviin kysymyksiin. Hänen kiinnostuksensa kohteisiin kuului nimittäin myös niin sanottu äärioikeisto, jonka edustajia hän haastatteli samalla uteliaan kunnioittavalla asenteella kuin kaikkia muitakin. Tällainen neutraalius on anteeksiantamatonta niille, joiden mielestä toimittajan velvollisuus on muuttaa haastattelu jonkinlaiseksi kuulusteluksi tai esittää tuomitsevia välihuomautuksia, jos haastateltava edustaa vääränlaista maailmankatsomusta.

Tällä hetkellä Perttu Häkkistä kaivataan yhtä kipeästi kahtiajakautuneen kulttuurikentän molemmilla laidoilla. Se on ymmärrettävää, sillä kaipaamme muutakin kuin poliittista taisteluhenkeä ja vahvistusta omille näkemyksillemme. Aika ajoin haluamme katsoa todellisuuden ristiriitaisuuksia sellaisenaan, kohdata outoja ja vaarallisiakin ilmiöitä, viehättyä sellaisesta jota emme edes ymmärrä. Tätä tarvetta palvellessaan Häkkinen oli paitsi erinomainen journalisti, myös taiteilijasielu.

Häkkisen kaltaista hahmoa, joka toimittajantyön ohella kunnostautui myös elektronisen musiikin tekijänä ja reportaasikirjailijana, on mahdoton esitellä kattavasti yhdessä nekrologissa, enkä edes yritä. Päätän nämä muistosanat linkkaamalla muutaman hänen tekemänsä radio-ohjelman, jotka kiinnostanevat erityisesti Sarastuksen lukijoita:

Allekirjoittaneen haastattelu Suomalainen mies -haastattelusarjassa:

https://areena.yle.fi/1-1517625

Mitä äärioikeisto haluaa? Haastattelussa Sarastuksen toimituskunnan Jarkko Pesonen:

https://areena.yle.fi/1-1824808

Julius Evola, Alt-Right ja traditionalismi. Keskustelua Julius Evolasta Anton Montin ja italialaisesta futurismista Marja Härmänmaan kanssa.

https://areena.yle.fi/1-3994009

Näissä merkeissä toivotan hyvää matkaa tälle omalaatuiselle ja monilahjakkaalle miehelle, sekä voimia hänen omaisilleen.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.