Kansainvälisyyskasvatusta vai poliittista manipulaatiota?

TAPIO LINNA

–

Kouluissa, päiväkodeissa ja ylemmissä oppilaitoksissa harjoitetaan kansainvälisyyskasvatuksen tai globaalikasvatuksen nimellä kulkevaa indoktrinointia, joka ei olennaisesti poikkea edesmenneen Neuvostoliiton kasvatussisällöistä. Globaalikasvatuksen oppimateriaaleissa demonisoidaan laillisia Suomessa toimivia järjestöjä, jopa eräitä kansanedustajia, ja lietsotaan paheksuntaa maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen kriittisesti suhtautuvia kohtaan.

Tällaisia asioita nousee esille, kun tutustuu siihen valtavaan määrään oppimateriaaleja, joita valtio ja erilaiset yhteistyökumppaneiksi nostetut järjestöt ovat tuottaneet kouluja ja oppilaitoksia varten.

Käsitteenä kansainvälisyyskasvatus tai globaalikasvatus kuulostaa viattomalta, mutta käsitteen suojissa harjoitetaan voimakasta mielipiteiden ja asenteiden muokkausta, jonka tarkoituksena on sopeuttaa nuoria kansalaisia monikulttuuriseen yhteiskuntaan, jossa suomalaisuudella ei ole mitään erityisasemaa.

Kansainvälisyyskasvatus jakautuu viiteen teemaan: ihmisoikeus- ja tasa-arvokasvatus, kehityskasvatus, kulttuurikasvatus, rauhan- ja turvallisuuskasvatus sekä ympäristökasvatus. Poliittisesti valveutunut lukija havaitsee jo käytetyissä orwellilaisissa käsitteissä ilmenevän vasemmistolaisen eetoksen, mutta useimmille ihmisille nämä termit sinänsä eivät vielä anna aihetta epäilyyn.

–

Kansainvälisyyskasvatus tuli kouluihin 1970-luvulla

–

Kansainvälisyys- tai globaalikasvatusta perustellaan YK:n ihmisoikeuksien julistuksella vuodelta 1948, mutta sen varsinaisena lähtölaukauksena oli Unicefin 1974 laatima suositus. Ensimmäistä kertaa kansainvälisyyskasvatusta kokeiltiin Pirkkalassa kuitenkin jo syksyllä 1973 ja koekaniineina oli 400 ala- ja yläasteen sekä lukion oppilasta. Kokeiluun lapsena osallistunut Vihreiden entinen kansanedustaja Tuija Brax on jakanut kokemuksiaan Ulkoministeriön Kehitys-Utveckling -lehden numerossa 4/2004 (”Teema: Kohti maailman kansalaisuutta”).

Braxia vanhemmat oppilaat rakensivat pihalle slummeja, tunneilla opeteltiin afrikkalaisia lauluja ja käytäviä koristivat Unicefin julisteet, joista tuijotti pöhöttynyt, nälkää näkevä musta lapsi. Yläasteella oppilaat työstivät näytelmiä, julisteita ja artikkeleja perustarpeiden (kuten vesi) toteutumisesta eri maissa.

Brax muistaa ajan hengen: ”Koulussa meillä oli historian monisteita Neuvosto-Karjalasta. Piti esimerkiksi täyttää yhteiskunnan kehitysvaiheet harvainvallasta demokratian kautta k:lla alkavaan sanaan, siis kommunismiin.”

Kokeilu oli lapsille niin ahdistava ja syyllistävä, että lopulta he järjestivät mielenosoituksen kehitysmaiden puolesta.

Kansainvälisyyskasvatus vakiintui sittemmin hieman kehittyneemmässä muodossa koulujen opetusohjelmaan 1970-luvulla ja sitä on sen jälkeen uudistettu vähin erin.

–

Kansainvälisyyskasvatus ja vuoden 2010 ohjelma

–

Kansainvälisyyskasvatuksen yleisiä suuntaviivoja asetettiin Euroopan Neuvoston 1993 antamassa suosituksessa sekä vuoden 2002 Maastrichtin kansainvälisyyskasvatuksen julistuksessa. Näihin vedotaan opetushallituksen vuonna 2007 julkistamassa kansainvälisyyskasvatus 2010 -ohjelmassa, joka puolestaan perustuu opetusministeriön asettaman kansainvälisyyskasvatusta pohtineen työryhmän linjauksiin vuodelta 2005. Työryhmän oli asettanut Matti Vanhasen (Kesk) hallitus opetusministerinään Tuula Haatainen (SDP).

Vanhasen punamultahallitus oli laatimassa tuolloin Suomelle ensimmäistä maahanmuuttopoliittista ohjelmaa, jossa tavoitteeksi asetettiin työperäisen maahanmuuton helpottaminen ja lisääminen. Sama hallitus oli julkistanut myös tärkeän periaatepäätöksen “suvaitsevaisuuden lisäämiseksi” ja “rasismin ehkäisemiseksi”. Opetusministeriön työryhmän raportissa viitataankin näihin toimiin. Kansainvälisyyskasvatus nostetaan raportissa koko yhteiskunnan kattavaksi projektiksi, jonka piiriin eivät pelkästään kuulu koulut ja päiväkodit, vaan myös korkeammat oppilaitokset ja tutkijayhteisöt, kansalaisjärjestöt ja media. Kansainvälisyyskasvatusta harjoittaville järjestöille vaaditaan ohjelmassa tukea ja yhteistyötä, yliopistoissa “kansainvälisyyskasvatuksen periaatteet – globaalin tasa-arvon ja monikulttuuristuvien yhteiskuntien näkökulmat – tulee integroida kaikkien tieteenalojen huippututkimukseen” (sic) ja “mediaa ja uusmedioita” “kannustetaan…sellaiseen sisältötuotantoon, joka esittelee maailmaa monipuolisesti ja vastuullisesti (sic) ja joka perustuu kansainvälisyyskasvatuksen arvopohjalle (sic)”. Työryhmän raportin sisältö on lähes sellaisenaan kopioitu myös vuoden 2010 ohjelmaan.

–

Näennäinen neutraalisuus

–

Kansainvälisyyskasvatus näyttäytyy poliittisesti neutraalina, mutta vain siksi, että sen taustalla vaikuttavat tahot ovat pyrkineet naamioimaan sen sellaiseksi; kansainvälisyyskasvatuksen tavoitteissa puhutaan ympäripyöreästi siitä, kuinka “jokainen meistä on kytköksissä maailmanlaajuisiin kysymyksiin” ja kuinka kansainvälisyyskasvatus “rohkaisee globaalin oikeudenmukaisuuden edistämiseen”. Tavoitteista puhuttaessa käytetään myös epämääräisiä ja monitulkintaisia käsitteitä kuten “maailmankansalaisuus” ja “kulttuurien kohtaaminen ja vuoropuhelu”.

Niin kauan kuin keskustelua käydään tällaisella epämääräisellä tasolla, epäilijöidenkään on vaikea löytää pahaa sanottavaa kansainvälisyyskasvatuksesta. Toki olemme kytköksissä maailmanlaajuisiin kysymyksiin. Kukapa ei haluaisi edistää oikeudenmukaisuutta. Useimmat vanhemmat näkisivät lapsensa mielellään “maailmankansalaisina”, jotka puhuvat sujuvasti monia kieliä ja sukkuloivat maailman metropoleissa kuin kotinurkillaan. Kulttuurien kohtaamisestakaan on vaikea sanoa pahaa sanaa, vaikkei siitä osaa oikein sanoa, mistä on kysymys. Kulttuuri-, rauhan- ja ympäristökasvatus kuulostavat nekin ihan viattomalta puuhastelulta. Ihmisoikeus- ja tasa-arvokasvatusta kukaan ei taas julkisesti uskalla kyseenalaistaa.

–

Kansainvälisyyskasvatuksen todellinen luonne paljastuu oppimateriaaleissa

–

Kansainvälisyyskasvatuksen tueksi kouluja varten on tuotettu runsaasti erilaisia aineistoja, joissa välittyy kansainvälisyyskasvatuksen todellinen luonne. Niiden kaikkien pääsanomana on esittää monikulttuurinen yhteiskunta luonnollisena ja väistämättömänä kehityssuuntana, osoittaa maahanmuuttokritiikki virheellisiin käsityksiin perustuvaksi ja nationalismi karkeaksi rasismiksi sekä kyseenalaistaa suomalainen identiteetti ja suomalaisuus. Näissä materiaaleissa vastustavia kantoja esitellään olkinukkeargumentein ja omia kantoja puolustellaan vetoamalla Suomen allekirjoittamiin kansainvälisiin sopimuksiin.

Lukioita ja ammattikouluja varten on kehitysmaatutkimuksen parissa toimivien naisten pyörittämä Kulttuurikameleontit ry yhdessä Suomen antropologisen seuran kanssa tuottanut Toisella katsomalla – maahanmuuttajista maahan muuttajiin -nimisen kirjan Ulkoministeriön ja Alfred Kordelinin säätiön tuella. Kirja on malliesimerkki nuorille tarkoitetusta monikulttuurisuuspropagandasta.

Kuvaavasti rasismia käsittelevässä luvussa esitellään ensin kyseenalaisin väittein perustellen rasismin määritelmä, minkä jälkeen kuitenkin määritellään lähes kaikki toiminta, joka ei edistä monikulttuurisuutta tai maahanmuuttajien asemaa, “rasismia vahvistavaksi”.

Rasismiksi kutsutaan syrjivää toimintaa ihonvärin, uskonnon, syntyperän, kulttuurin tai ”ulkomaalaisuuden” takia. Taustalla ovat rotuopit ja ideologia, jonka mukaan tietyn kulttuurin tai kansanryhmän edustajat ovat toiseen verrattuna alempiarvoisia ja vähemmän kehittyneitä. Uskomukset elävät edelleen huolimatta siitä, että tiede on kyseenalaistanut vanhat rotuopit jo vuosikymmeniä sitten.
(Toisella katsomalla, s. 77)

Rasismi ei ole aina näkyvää tai tarkoituksellista. Joskus ihminen voi sanoa vastustavansa rasismia, mutta omalla toiminnallaan vahvistaa rasistista ilmapiiriä tarkoittamatta sitä suoranaisesti. Esimerkiksi välinpitämättömyys ja passiivisuus äärioikeistolaista toimintaa kohtaan tai viattomalta vaikuttava toisen nimittely syntyperän takia koulussa vahvistavat rasismia. Yhteiskunnassa voi myös olla näkymättömiä rasistisia rakenteita tai toimintatapoja, jotka johtavat eriarvoisuuteen. Esimerkkinä ovat koulutusjärjestelmän käytännöt, jotka sulkevat ulkomaalaisilta pääsyn koulutukseen.
(Toisella katsomalla, s. 78)

ONKO MAAHANMUUTTOKRIITTISYYS RASISMIA?

En ole rasisti, mutta… -lauseella alkavat monet kriittiset maahanmuuttopolitiikkaa ja monikulttuurisuutta arvostelevat puheenvuorot. Näitä näkemyksiä kutsutaan maahanmuuttokriittisiksi, eivätkä ne tietenkään kaikki ole rasistisia. Politiikkaa saa ja pitää arvostella, koskipa se maahanmuuttoa tai terveydenhuollon tilaa. Joskus on kuitenkin vaikea erottaa maahanmuuttokriittisyyttä suoranaisesti rasistisesta puhetavasta. Maahanmuuttokriittisyys lähenee rasistisia asenteita tai vahvistaa rasistista ilmapiiriä, jos keskitytään pelkästään ongelmiin ja uhkakuviin, käytetään negatiivisia yleistyksiä ja esitetään epäkunnioittavia kommentteja.
(Toisella katsomalla, s. 81)

Tämän jälkeen kirja syyllistää kantaväestön nimeämällä rasismin liki kaikkien maahanmuuttajien kokemien ongelmien syyksi.

Rasismi vaikuttaa koko yhteiskuntaan horjuttamalla rauhaa, tuottamalla epätasa-arvoa, sosiaalisia ongelmia ja vahvistamalla ennakkoluuloja sekä vihaa.Rasismi vaikuttaa erityisesti sen kohteeksi joutuneisiin eli usein maahanmuuttajiin. Jos maahanmuuttajat nähdään vain ongelmana ja jos heihin suhtaudutaan vihamielisesti, heidän voi olla vaikea löytää paikkaansa yhteiskunnassa. Tällöin työttömyystilastot, koulunkeskeytykset, ongelmat perheissä, mielenterveysongelmat, syrjäytyminen ja ulkopuolisuuden tunne voivat kasvaa. Rasismi voi laukaista kohteissaan myös häiriökäyttäytymistä, jos negatiiviset kokemukset purkautuvat esimerkiksi väkivaltana tai itsetuhoisena käyttäytymisenä
(Toisella katsomalla, s. 80)

Luvun lopussa kirjoittaja palaa vielä rasismin määrittelyn ja tunnistamisen vaikeuteen ja esittää “tutkijoihin” vetoamalla, että rasismin kohteeksi joutuneiden tulisi antaa määritellä rasismi ja rasistiset teot.

Rasismia on vaikea määritellä tyhjentävästi, ja näkemyserot rasismi-sanan merkityksestä hankaloittavat samalla myös keskustelua maahanmuutosta. Rasismia on vaikea vastustaa, jos sitä ei osata tunnistaa ja nimetä. Rasismin tutkijoiden mukaan sen sijaan, että ainoastaan keskustellaan siitä, mikä on rasismia ja mikä ei, voitaisiin keskittyä keskustelemaan siitä, onko jokin toiminta tai keskustelu epäkunnioittavaa ja ihmisarvoa loukkaavaa ja mikä vaikutus sillä on yksilöihin. Rasismia kohdanneilta voisi myös kysyä, mitkä asiat he kokevat rasistisina.
(Toisella katsomalla, s. 81)

Kirjassa kerrotaan myös Itä-Euroopan romaniväestöstä ja “niistä rakenteellisista syistä”, jotka johtavat heidät kerjäämään. Artikkelin sanoma on tietenkin se, että romanien suhteellisesti ottaen heikompi sosio-ekonominen asema johtuu olosuhteista ja etenkin syrjinnästä. Syrjintä on usein tarjottu syy jonkun vähemmistöryhmän suhteellisesti heikommalle asemalle yhteiskunnassa, mutta sen selitysvoimaa merkittävästi heikentää se, että jostakin syystä syrjintä syrjäyttää jotkut vähemmistöt, kun taas joihinkin vähemmistöihin se ei vaikuta lainkaan (itäaaasialaiset) tai sitten sen näyttää vaikuttavan lähinnä voimaannuttavasti (juutalaiset).

–

Avoin hyökkäys suomalaisuutta ja nationalismia vastaan

–

Ala-asteikäisille kansainvälisyyskasvatusta varten tuotettu oppimateriaali on näennäisen viatonta; niissä painotetaan kiusaamattomuutta ja syrjimättömyyttä sekä hyväksymään erilaisuutta. Näillä sinänsä hyvien tavoitteiden kautta kuitenkin ehdollistetaan lapsia hyväksymään monikulttuurisen ja -etnisen yhteiskunnan reunaehdot. Yläasteella oppimateriaali on suorasukaisempaa.

Yläasteikäisille tarkoitettu antisemitismin ja rasismin vastainen oppimateriaali edustaa avointa hyökkäystä suomalaisuutta ja nationalismia vastaan. Anne Frank Housen, Rauhankasvatusliiton ja Helsingin yliopiston tuottamassa kahdessa vihkosessa valheet, puolitotuudet, olkinukkeargumentit ja poliittinen kiihotus saavat tukea toinen toisiltaan.

Ensimmäinen vihkonen keskittyy antisemitismiin ja holokaustiin ja toinen enemmänkin maahanmuuttoon. Keskityn tässä toisen vihkosen (Ennakkoluuloja – minullako?) sisältöön. Sen sivuilla pyritään ensin kyseenalaistamaan suomalaisuus ja suomalainen identiteetti, minkä jälkeen maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastaisuus määritellään perustuvan “epätieteelliseen” rasismiin ja jopa täysin irrationaalisiin ja mahdollisesti psykopatologisiin vaikuttimiin. Sen jälkeen tekstissä nimetään viholliset eli Suomessa vaikuttavat “rasistiset” tahot ja kehotetaan lapsia miettimään sopivia keinoja toimia näitä vastaan.

Suomalaisuus on aina ollut monimuotoista. Suomalainen voi olla ihonväriltään, uskonnoltaan, syntymämaaltaan tai äidinkieleltään hyvin monenlainen.
(Ennakkoluuloja – minullako? s. 6)

Tällä usein toistetulla puolitotuudella taivutellaan koululaisia hyväksymään yhä lisääntyvä maahanmuutto ja monikulttuurisuus.

RASISMI TÄNÄ PÄIVÄNÄ
Ihmiset näyttävät erilaisilta ja heillä on erilaiset tavat ja elämäntyyli. Ulkonäkö ja elämäntavat eivät kuitenkaan määrittele henkilön persoonallisuutta ja kykyjä. Mitä pidemmälle ihmisgeenien tutkimus on edennyt, sitä selvemmäksi on käynyt, että mitään selviä ihmisrotuja ei ole olemassa. On vain geneettisen muuntelun maantieteellinen jatkumo: lämpimässä ilmastossa iho tummenee.
(Ennakkoluuloja – minullako? s. 9)

Jälleen puolitotuuksia. Johdantona myös tyypillinen olkinukkeargumentti: Kukaan ei ole koskaan vakavissaan väittänyt, että Ulkonäkö ja elämäntavat määrittelisivät henkilön kykyjä ja persoonallisuutta. Ulkoiset piirteet eli fenotyyppi ilmentää eroja genotyypissä eli geneettisessä perimässä, mutta se ei sinänsä vielä määritä kenenkään kykyjä tai persoonallisuutta. Ihmisrotujen olemassaolo taas on paljolti määrittelykysymys. Ihmisistä puhuttaessa tutkijayhteisö kuitenkin välttelee sanan “rotu” käyttöä enimmäkseen poliittisista syistä. Viimeinen virke ehkä kuvaa kirjoittajien tietämättömyyttä biologiasta ja evoluutiosta: lämmin ilmasto ei tietenkään tummenna kenenkään ihoa, vaan auringon ultraviolettisäteily. Virkkeestä saa lisäksi sen käsityksen, että etnisissä ja rodullisissa eroissa olisi kysymys vain ihonväristä.

Syntipukkiajattelua esiintyy myös nykyisessä Euroopassa. Juutalaiset, romanit, muslimit ja maahanmuuttajat nähdään usein syyllisinä ongelmiin. Taloudellisessa laskusuhdanteessa, työttömyyden lisääntyessä ja sosiaalisen pahoinvoinnin kasvaessa tarvitaan selityksiä ja haetaan syyllisiä. Selitykseksi kelpaa lähes mikä tahansa.
(Ennakkoluuloja – minullako? s. 11)

Tämä argumentti pyrkii patologisoimaan poliittisen mielipiteen jonkinlaiseksi mielenterveyden ongelmaksi, jossa itse monikulttuurisuudella ja -etnisyydellä ei ole mitään yhteyttä ongelmiin. Kyse on myös olkinukkeargumentistä siinä mielessä, että se väittää maahanmuuttokriitikkojen ja nationalistien pitävän maahanmuuttajia syypäinä taloudellisiiin laskusuhdanteisiin, työttömyyteen ja sosiaaliseen pahoinvointiin. Työttömyyden osalta näin toki voi joissakin tapauksessa ollakin, sillä maahanmuuttajat kilpailevat usein samoista työpaikoista kantaväestön heikoimmin koulutetun väestönosan kanssa. Sosiaalinen pahoinvointi taas liittyy usein laajemmin monikulttuurisen ja -etnisen yhteiskunnan sisäiseen dynamiikkaan, ilman että se liittyisi johonkin yksittäiseen kansanryhmään.

ÄÄRIOIKEISTO SUOMESSA
Äärioikeistolaisuuden keskeiseksi tunnuspiirteeksi voidaan määritellä tiukka, poissulkeva nationalismi, tyyliin “Suomi suomalaisille, muut ulos”. Tämä on selkeästi ristiriidassa yhdenvertaisuuteen tähtäävän yhteiskunnallisen ajattelun kanssa. Tällaista äärikansallista linjaa edustavat Suomessa selvimmin Suomen vastarintaliike ja Suomen Sisu -nimiset järjestöt. Sisulaisia, entisiä tai nykyisiä, on myös kansanedustajina.(Ennakkoluuloja – minullako? s. 13)

Edes 1970-luvun mustimpina vuosina koululaitoksen käyttöön ei hyväksytty materiaaleja, joissa olisi osoitettu yksittäisiä järjestöjä vihollisiksi. Kansainvälisyyskasvatus tunnistettiin silloin vielä vasemmistolaiseksi projektiksi ja monet ihmiset näkivät sen kytkeytyvän äärivasemmiston muuhun toimintaan yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi. Nykypäivän kansainvälisyyskasvatuksen poliittista lähtökohtaa on vaikeampi havaita, koska se nivoutuu tiukasti vallitsevaan liberaalin hegemoniaan.

Vaikuttamisen tapoja
Lukekaa alla olevat esimerkit. Kerätkää lista erilaisista kansalaisvaikuttamisen muodoista ja keskustelkaa luokassa, mitkä ovat kunkin vahvuudet ja heikkoudet.
1. Tahdon-kampanjan keräämästä tasa-arvoista avioliittolakia kannattavasta aloitteesta tuli vuonna 2014 ensimmäinen eduskunnan hyväksymä kansalaisaloite. Kuvassa nuoret osallistuvat kampanjaan liittyvään flash mob -tempaukseen, joka tarkoittaa ennalta sovittu, yllättävää ryhmäesitystä julkisella paikalla.
2. Vuonna 2015 järjestettiin ympäri Suomea mielenosoituksia avoimen ja monikulttuurisen Suomen puolesta. Ajatus mielenosoituksista levisi Facebookissa vastareaktiona maahanmuuttovastaisen poliitikon kirjoitukseen.
(Ennakkoluuloja – minullako? s. 19)

Näin pitkälle ollaan siis tultu, että koululaitoksen käyttöön hyväksytyssä kirjassa nuoria ohjataan aktiiviseen toimintaan tiettyä poliittista kantaa vastaan. Tavoite on asetettu ylhäältä, oppilaita pyydetään vain miettimään erilaisia toimintastrategioita sen toteuttamiseksi.

–

Valta ja vastuu

–

Suomessa opettajalla on vielä toistaiseksi aika autonominen asema. Hän voi itse päättää miten hän toteuttaa opetusohjelmaa ja mitä materiaaleja hän mahdollisesti käyttää siinä apunaan. Monikulttuurisuuteen vähemmän innostuneestikin suhtautuva opettaja saattaa kuitenkin kiireen keskellä mennä siitä mistä aita on matalin ja turvautua opetuksessaan runsaana tarjolla olevaan propagandamateriaaliin.

Vanhemmilla on myös mahdollisuus vaikuttaa opetussisältöihin. Kysymys on vain siitä, haluavatko he tätä oikeutta käyttää. Kuuluisa konservatiivifilosofi Edmund Burke totesikin aikoinaan osuvasti, että “pahan voittoon riittää se, että hyvät ihmiset eivät tee mitään.”

–

Kirjoitus on alkujaan julkaistu 9.2.2016 Tapio Linnan blogissa.

–

–

Tapio Linna (s. 1966) on helsinkiläinen filosofian maisteri, bloggaaja ja vapaa kirjoittaja. Hänen bloginsa löytyy osoitteesta http://www.tapiolinna.com.