SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Lehdistön maa

TIMO HÄNNIKÄINEN

Äskettäisessä televisiohaastattelussa tekniikan tohtori Eero Paloheimo sanoi, että sananvapaudesta puhuttaessa pitäisi erottaa toisistaan sen kaksi ulottuvuutta: median sananvapaus ja yksittäisen ihmisen sananvapaus. Ensin mainittua media puolustaa itse raivokkaasti, vaikkei siihen kohdistu mitään konkreettista uhkaa, ja suurin osa julkisesta sananvapauskeskustelusta koskee sitä. Yksittäisen ihmisen sananvapautta, olipa kyse kansanedustajasta, taiteilijasta tai Facebookissa aktiivisesta tavallisesta kaduntallaajasta, media harvemmin asettuu puolustamaan. Päin vastoin, tiedotusvälineet ovat kärkkäitä laatimaan kohu-uutisia jokaisesta korrektiusrajat ylittävästä lausunnosta tai kommentista ja toimimaan sallitun puheen rajat määrittävänä tapaintuomarina.

Kun Helsingin Sanomat tervehtii valtiovierailulle saapuvaa Donald Trumpia suurin mainostauluin, joissa presidentti toivotetaan tervetulleeksi ”vapaan lehdistön maahan”, kyseessä on ennen kaikkea keskisormennäyttö kaikille kiihotuspykälien perusteella tuomituille, median nostamien kohujen takia työpaikkansa menettäneille ja ylipäätään sille yhä kasvavalle enemmistölle, joka pitää valtavirtaista mediaa ja sen käyttämiä asiantuntijoita puolueellisina. Yhdysvalloissa, jonne viesti on suunnattu, juuri tavallisen kansalaisen sananvapautta on perinteisesti pidetty loukkaamattomana ja se on pultattu perustuslakiin. First Amendment eli perustuslain ensimmäinen lisäys tarkoittaa, ettei kongressi voi lakiteitse rajoittaa kansalaisten sananvapautta. Niinpä esimerkiksi vihapuhelait, joiden puolesta New York Timesin kaltaiset sanomalehdet ovat liputtaneet, eivät ole menneet maassa läpi.

Yhdysvalloissa voi siis perustuslain suojeluksessa kiittää Jumalaa 9/11-iskuista, kiistää holokaustin tai väittää AIDSin olevan hallituksen juoni mustan rodun tuhoamiseksi. Sakko- ja vankeustuomiot kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ovat tuntemattomia. Viimeisin takaisku vihapuhelainsäädäntöä kaipaaville tuli noin vuosi sitten, kun Yhdysvaltain korkein oikeus päätti niin sanotussa Matal vs. Tam -jutussa yksimielisesti, että loukkaavia ajatuksia voidaan esittää eikä perustuslain ensimmäinen lisäys tunne asiassa poikkeuksia.

Helsingin Sanomien käsitys sananvapaudesta on erilainen. Sananvapaus on sille ensisijaisesti lehdistön sananvapautta, jota yksityisen ihmisen sananvapaus uhkaa. Tämän sananvapauden vaarana eivät ole pelkästään toimittajille lähetetyt solvaus- ja uhkausviestit, vaan myös valemediat, joiksi lehti kutsuu kaikkia uutissivustoja, jotka ovat keskittyneet sen maailmankuvalle vastakkaisen informaation levittämiseen. Niinpä Hesari on uutisoinut myönteiseen sävyyn kaikista oikeuspäätöksistä, joiden katsotaan suojelevan perinteistä mediaa ”valemedioiden” ja yksityisten kansalaisten sanankäytöltä. ”Vihapuheesta” annetuille juridisille tai sosiaalisille sanktioille se on pääkirjoitussivuillaan nyökytellyt hyväksyvästi Helena Erosen ja Sebastian Tynkkysen tapauksissa.

Helsingin Sanomien tukema mielenosoitus Senaatintorilla 15.7.2018.

Asetelman tekee entistä pulmallisemmaksi se, että Helsingin Sanomat ei ole tiedon välittäjä vaan poliittisen valtataistelun yksi osapuoli. Viime vuosina se on ollut sitä entistä avoimemmin tarjotessaan vetoapua suuriin joukkotapahtumiin, joiden sanoma on ollut liberaalia arvomaailmaa puolustava tai nationalististen liikkeiden vastainen. Kun Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen syksyllä 2016 pitämän mielenosoituksen yhteydessä tapahtui pahoinpitely, jonka seurauksena saamaansa kallovammaan nuori narkomaani Jimi Karttunen myöhemmin kuoli, Hesari kiirehti julkaisemaan uutiskuvia tapahtumapaikalle tuoduista muistokynttilöistä. Samalla lehden uutispäällikkö Jussi Pullinen kirjoitti, että Suomessa vallitsee ”korvia huumaava hiljaisuus” natsistista katuväkivaltaa kohtaan. Uutisointi poiki joukkomielenosoituksia, joihin osallistui myös korkeinta valtiojohtoa ja sinfoniaorkesteri. Helsinki Pride -tapahtumaa mainostettiin etusivulla ja pääkirjoituksessa, ja äskettäistä Helsinki Calling -mielenilmausta lehti markkinoi päivittäin, vaikka osanottajamäärä jäikin lopulta vaatimattomaksi.

Hesari samanaikaisesti sekä myöntää että kiistää asenteellisuutensa. Se puolustaa oikeuttaan ottaa kantaa, mutta katsoo, että kansalaisten pitäisi samalla luottaa siihen nimenomaan puolueettomana tiedonvälittäjänä. Tämä kaksilla rattailla ajo tuskin onnistuu loputtomiin, sillä pettymys ideologiseen junttaukseen alkaa jo olla laajaa. Kun tilaajamäärä putoaa riittävän alas, Hesari ei voi enää vakuuttavasti esittää ristiriitaista rooliaan tiedonvälittäjänä, poliisina, lain säätäjänä ja tulkitsijana, moraalinvartijana, syyttäjänä, tuomarina ja rangaistuksen toimeenpanijana. Kenties se on alkanut valmistautua tähän tilanteeseen profiloitumalla puhdasveriseksi liberaalijulkaisuksi ja vetoamalla yhä suoremmin niin sanotun punavihreän kuplan asujaimistoon. Äärivasemmistolle on annettu temmellyskentäksi Nyt-liite ja osa pääjulkaisun kolumnipaikoista, ovathan he kaikissa olennaisissa kysymyksissä samoilla linjoilla porvarillisten arvoliberaalien kanssa ja kykenevät vetoamaan osaan nuorisosta. Vastineeksi panoksestaan he voivat levittää ideologista jargoniaan (”toksisen maskuliinisuuden performointi”, ”mikroaggressiot”, jne.) yleiseen journalistiseen kielenkäyttöön.

Maamme suurin päivälehti on, jatkuvista valitusvirsistään huolimatta, todellakin vapaa. Vihapostin lähettäjillä ei ole todellista valtaa kaventaa kohteidensa julkista liikkumavaraa. Solvauksia käyttävät yleensä ne, joilla ei muita aseita ole, eikä niillä toistaiseksi ole ollutkaan käytännön vaikutusta. Vai onko rasismin ja ”äärinationalismin” vastaisen kirjoittelun määrä Hesarissa romahtanut? Onko lehti joutunut yleisön vihamielisten reaktioiden pelossa palkkaamaan vaikkapa Perussuomalaisia kannattavia kolumnisteja?

Tämä vapaus on tosin vapautta oman kuplan rajoissa. Tyypillisellä hesarilaisella ei ole työkavereita tai muita tuttavia, jotka tarjoaisivat heille toisenlaisia näkökulmia eurokriisiin tai kertoisivat millaista elämä maahanmuuttajalähiössä käytännön tasolla on. Sellaiset ihmiset on jo ajat sitten potkittu pois toimituksesta, kuten Kari Suomalainen, tai joutuneet Facebookissa toimittajan estolistalle. Niinpä toimittaja ei voi juuri muuta kuin lisätä liberaalin tai vasemmistolaisen eetoksensa äänenvoimakkuutta, mutta toisaalta sitä ei kukaan estä häntä tekemästä.

On siis turha odottaa, että Hesari korottaisi ääntään niiden puolesta, joita raahataan näytösoikeudenkäynteihin uskonrauhan rikkomisesta tai kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Tai niiden, jotka joutuvat somelynkkausten tai puolirikollisten ”antifasistien” häirinnän kohteeksi. Vain silloin, kun juopunut, katkeroitunut karvalakkiväki syytää törkyä toimittajien sähköpostilaatikkoon, on kansallisen hätätilan paikka. Mikään ei ruoki journalistin moraalista närkästystä ja loukattua ylpeyttä kuin kalvava tietoisuus siitä, ettei häneen enää luoteta yhtä laajalti kuin ennen.

Viisainta tässä tilanteessa lienee vain odottaa Helsingin Sanomien lopullista putoamista jalustaltaan, tulemista siksi yhdenlaisen arvomaailman edustajaksi mitä se on. Silloin vapautuu tilaa toisenlaisia näkökulmia edustaville kilpailijoille, ja Suomesta voi tulla vapaan lehdistön maa eikä pelkästään lehdistön maa. Yhden lehden hegemonia on epäterve ja muissa länsimaissa melkein tavaton, eikä sitä ainakaan kannata ehdoin tahdoin tukea. Eli Hesarin tilaus kannattaa perua ellei vielä ole tehnyt sitä, eikä sen digitaalisesta sisällöstä pidä maksaa. Tieto voi olla rahanarvoista, mutta propagandan pitäisi reiluuden nimissä olla ilmaista.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: