SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Rolf Peter Sieferle ja aikakausien vaihtuminen (Osa 2)

MICHAEL WALKER   (suomentanut Heikki Luoto)

Sarastus julkaisee kahdessa osassa yhdysvaltalaisen Michael Walkerin esseen saksalaisen Rolf Peter Sieferlen ajattelusta ja hänen teoksestaan ”Epochenwechsel” (1994). Kirjoituksen ensimmäinen osa löytyy täältä. Sieferlen viimeiseksi jäänyt kirja ”Finis Germania” (2017) ilmestyy alkuvuodesta 2019 Kiuas Kustannuksen julkaisemana, ja siitä on aiemmin ilmestynyt Sarastuksessa katkelma ”Auschwitzin opetus”.

Elämme kulttuurissa, joka pitää ihmisyksilön elämää kaikkea muuta arvokkaampana. Yksittäisen ihmisen elämän pitkittäminen on tärkein tavoite. Tämän vuoksi ihmiselle ei suoda mahdollisuutta voittaa kuolemanpelkonsa. Sieferlen noudattaman vanhan analyysin mukaan heikot sivilisaatiot, jotka perustuvat esimerkiksi hedonistiseen individualismiin, ovat tuomittuja jäämään barbaarien jalkoihin. Rikkauksien houkuttelemat barbaarit tuhoavat dekandentin yhteiskunnan helposti. Tämä visio on ollut melko yleinen taantumuksellisissa ja nationalistisissa narratiiveissa, mutta omaperäisenä ajattelijana Sieferle menee pidemmälle. Pyrkiessään ilmeiseen päämääräänsä, jossa tyytyväinen ihminen olisi viimeinen ihminen, hedonistinen universalismi on kehittänyt halun hävittää barbaarit, ei sotilaallisilla toimilla vaan yhdenmukaistamisen ja universalismin avulla.

Tämän pyrkimyksen voivat kuitenkin tehdä tyhjäksi länsimaiden menestyksen ekologiset seuraukset: mitä laajemmin mahdolliset barbaarit kesytetään, sitä helpommin he menestyvät teknologian ja tietämyksen (esimerkiksi sairaanhoidon ja tartuntojen ehkäisyn) ansiosta ja pyrkivät suoran valloittamisen sijaan saavuttamaan länsimaisen elintason. Ei-valkoinen maailma ei käy sotaa niinkään viidakkoveitsin tai pommein, vaan pikemminkin ”oikeudenmukaisuuden vaatimuksin” ja syntyvyyden avulla. Jokainen ”maailmankansalainen” mieluummin ostaa auton omilla rahoillaan kuin ryöstää sen joltakulta. Mutta maailma ei kestä tällaista rasitusta. Maailman ekologia luhistuu päästäen valloilleen katastrofin, joka puolestaan tuhoaa hedonistisen universalismin, joka tällä hetkellä toimii globaalien aineellisten pyrkimysten käyttövoimana. Vanha järjestys pikemminkin vallataan kuin kaadetaan. Sieferle lainaa Matthias Horxia: ”Kuinka läpikotaisin pehmeä yhteiskunta kykenisi ratkaisemaan tulevaisuuden kovia ongelmia?” (s. 233).

Neljännessä luvussa Sieferle panee merkille globalisaation ”hivuttautumiseksi” kutsumansa kehityskulun, joka on asteittain hahmottumassa. Globalisaation aikakaudella kansalliset taloudet ovat tulleet osaksi maailmanmarkkinoita.

Maailmanmarkkinat eivät enää ole seuraus kansallisten talouksien vuorovaikutuksesta, vaan päinvastoin: yksittäiset kansalliset taloudet ovat seurausta maailmanlaajuisten markkinoiden sisäisistä vaihteluista. (s. 253)

Taloudet ovat ylikansallisia ja entistä vapaampia kansallisista rajoituksista. Globaalissa taloudessa menestyvä yritys on niukka yritys, jolla on kevyt hallinto ja supistettu työvoima. Työvoimavaltaiset liiketoiminnan osat ulkoistetaan. Sieferle pitää yhtenä aikamme kahdesta merkittävimmästä kehityskulusta (joista toinen on ekologinen katastrofi) luonnollisten ja kansallisten rajojen romahtamista, joka on haastanut länsimaissa humanistiset arvot.

Luultavasti juuri Sieferlen kylmäpäinen analyysi massamaahanmuutosta ja sen loogisista seurauksista on aiheuttanut eniten tyrmistystä universalistisen järjestelmän tukijoissa. Sieferle on alati valmis havaitsemaan ristiriitoja ajatuksissa tai ideologioissa ja painottaa erityisesti sitä, että työntekijöistään, sairaistaan ja eläkeläisistään huolta pitävä hyvinvointivaltio ei kestä miljoonien ihmisten maahanmuuttoa. Jos kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, ei ole loogisesti perusteltua eikä oikeudenmukaista ajatella, että Berliinissä kadunlakaisijan pitäisi ansaita enemmän rahaa ja etuja kuin Intiassa. Jos länsimaissa asuminen on periaatteellinen ”ihmisoikeus”, yksittäiselle henkilölle myönnetyn maahantulo-oikeuden (miljoonille on jo myönnetty tämä oikeus) perusteella olisi johdonmukaista myöntää se myös seuraavalle maahanmuuttajalle. Tämän logiikan järkevyys kyseenalaistuu, kun miljoonien (Kenties 500 miljoonan? Sekin on vain pieni osa Afrikan väestöstä.) ihmisten annetaan muuttaa vauraille alueille. Joko rationaalisuuden ja lännen tai nykyisen humanistisen konsensuksen on annettava periksi.

Merkittävää on se, että tietääkseeni kukaan Sieferlen ajatuksia kommentoinut ei ole ilmaissut näkemystään Sieferlen havaitsemasta ristiriidasta, vaan he ovat ohittaneet sen vaieten. Sieferle toteaa, että kansantalouden omavaraisen perustan romahtaminen on heikentänyt mahdollisuutta luoda kansallinen sosiaalivaltio. Pääoma on jo kauan sitten paennut yksittäisestä valtiosta ja muuttunut isänmaattomaksi vaeltajaksi. Sieferlen mielestä uusliberalismi ja kansallissosialismi ovat toistensa ääripäitä, joiden välille realistinen (realpolitisch) tulevaisuuden yhteiskunta olisi pystytettävä – ei moraalisessa vaan järkevässä ja realistisessa merkityksessä.

Sieferle ei jätä huomiotta tai vähättele kriisiä, joka on ollut päähänpinttymä enimmäkseen niille, jotka ylistävät tämän kriisin perimmäistä syytä eli humanistista kulttuuria tai vähintäänkin hyväksyvät sen. Kuudennessa luvussa Sieferle esittää, että viimeisin aikakaudenvaihdokseen johtanut historiallinen muutos ei ollut Neuvostoliiton romahdus, jonka hän katsoo vain vahvistavan ja ilmentävän pitkän aikavälin suuntausta (aivan niin kuin padon romahduskaan ei ole analyyttisestä tai teknisestä näkökulmasta itsessään merkittävä tapahtuma, vaan lähinnä ensimmäinen peruuttamaton näkyvä romahdus, johon johtaneet rakenteelliset viat ilmenevät jo paljon aikaisemmin). Toisin kuin dogmaattiset oikeistolaiset, Sieferle on täysin yhtä mieltä radikaaleimpien kansainvälisten ekologien kanssa siitä, että aikakauden merkkitapahtuma oli Rooman klubin vuonna 1972 julkaisema raportti Kasvun rajat. Sieferlen mukaan se oli alkusysäys poliittiselle ja julkiselle tietoisuudelle kriisistä, jota oli ennustettu ja josta oli varoiteltu vuosikausia. Sieferle kirjoittaa silmiinpistävän radikaalisti:

Ajatus uhkaavasta ympäristökriisistä on antanut kuoliniskun liberaalien globaalille modernisointihankkeelle juuri silloin kun monet ajattelivat tuon hankkeen saaneen lopullisen voiton. (s. 330, 331)

Humanistisen surmanajon ytimessä on Sieferlen mukaan se, että viime vuosisadan lopun luonto ei enää näyttäydy meille ehtymättömänä, ikuisena ja muuttumattomana, vaan enneminkin se on taitamattomissa käsissä rikkoutuva ”hauras kone”, jota kuvaa hyvin metafora ”Avaruusalus Maa”. Sieferle huomauttaa, että useimmat ympäristökysymyksiä käsittelevät kirjoitukset ja selonteot asettavat ”ihmisen” pohdinnan keskipisteeseen. Hän painottaa, ettei ympäristökysymyksessä ole olemassa mitään abstraktia ”ihmistä”. Tämä on mielestäni perustavaa laatua oleva tärkeä huomio. ”Ihmisen” käsite on epätodellinen, abstrakti ja rakenteeltaan ideologinen. Se ei liity yhteiskuntajärjestelmään eikä elintasoon, ei kulttuuriseen eikä taloudelliseen asemaan tai odotuksiin.

Ranskan uusi oikeisto on toistuvasti arvostellut ihmisoikeuksien puitteissa ymmärrettyä ”ihmisen” abstraktia käsitettä. Mutta tässä asiassa homo sapiens on mielestäni universaali biologinen laji, ei mikään abstraktio. Tutsikylän asukas, amerikkalainen vanki, rodustaan ja kulttuuritaustastaan riippumatta jokainen kaltoinkohtelun tai kidutuksen uhriksi joutuva, sairaudesta tai ruumiinrasituksista kärsivä, kokee jotakin lajillemme yhteistä. Mielihyvän, tuskan, puutteen ja tyytyväisyyden tuntemukset eivät ole abstakteja, vaan ”ihminen” on abstraktio kulttuurin alueella, joskin biologia voi vaikuttaa kulttuuriin tai jopa määrittää sitä. Juuri siellä ”ihmisen” käsite muuttuu abstraktioksi, eikä tiettyjen fyysisten oikeuksien alueella, riippumatta siitä pitäisikö tällaisten oikeuksien olla voimassa vai ei.

Biologisesti ihmiset ovat eläimiä, jotka tekevät kaikkensa selviytyäkseen yksilöinä, koska heidät on kaikkien nisäkkäiden tavoin ohjelmoitu tekemään niin. Mutta ihmisten odotukset liittyvät kulttuuriin ja ympäristöön. He käsittävät ajan, historian ja kohtalon – toisin sanoen ihmiset ovat muutakin kuin eläimiä. Juuri yleismaailmallinen kasvun järjestelmä ja globalistien armoton humanismi ovat luoneet kuvitteellisen ”ihmisen”, joka syntyi varustettuna ”luovuttamattomilla ihmisoikeuksilla”, ja jonka toiveet ja vaatimukset ovat samat kuin ”vaurausalueiden” etuoikeutetuilla ja hyvin ravituilla asukkailla. Yksinkertaisemmin sanottuna länsimailla, tai vaihtoehtoisesti kansainvälisellä kapitalismilla, on valtava vastuu ympäristökriiseistä, koska kapitalismille on luonteenomaista voittojen optimointi ja kasvattaminen globaalissa ympäristössä. Näin länsimaat ovat väistämättä kasvattaneet ihmislajin odotuksia korkeammalle kuin maailman ekosysteemi kykenee niitä toteuttamaan. Garret Hardinin näkemys on vastaavanlainen:

Jokainen, joka haluaa piirtää rajan (Grenze ziehen – saksankielinen sanaleikki joka tarkoittaa viivan piirtämistä tai rajan vetämistä), joutuu ristiriitaan humanitaarisen universalismin periaatteen kanssa, sillä ensimmäinen poiskäännytetty maahanmuuttaja voisi väittää, että hänen tapauksensa eroaa vain (…) sattumanvaraisesti viimeisen vastaanotetun maahanmuuttajan tapauksesta. (…) Koska tällainen logiikka pätee jokaiseen maahanmuuttajaan, poliittisesti määriteltyjä maahanmuuttorajoituksia ei voida johtaa universalistisista periaatteista. Näin päädytään loogisen ongelman, joka vastaa rakenteellisesti Garret Hardinin Tragedy of the Commonsia (yhteismaan ongelmaa). Tiedämme nyt, että tällaisiin haasteisiin ei ole olemassa yksinkertaisia ratkaisuja, koska on vaikeaa päästä irti tutuista ja luotetuista ennakkoluuloista, jotta ongelma voitaisiin ratkaista järkevästi ja kiihkottomasti. (s. 418, 419)

Sieferle ei usko abstraktiin ”ihmiseen” abstraktin ”luonnon” tuhoajana, eikä myöskään paljon puhuttuun esiteolliseen harmoniaan ja syntiinlankeemusta edeltäneeseen ”ihmisen” ja ”luonnon” ja vuorovaikutukseen. Eräässä kohtaa ”Die Umweltkrise” -lukua Sieferlen väite muuttuu virheelliseksi. Hän huomauttaa, että laajemmasta näkökulmasta katsoen (olettaen, että homo sapiensin ilmestymistä on edeltänyt miljoonien vuosien evoluutio) lajien joukkotuho ei ole mitenkään tavatonta (useimmat tutkijat puhuvat menneisyyden viidestä suuresta massasukupuutosta sekä meneillään olevasta kuudennesta, jonka aiheuttaa ihminen) ja ”luonnon näkökulmasta ei ole olemassa ’luonnon tuhoutumista’, vaan pikemminkin luonnonolot käyvät läpi muodonmuutoksen.” (s. 336)

Sieferlen kokemuksella, tietämyksellä ja älykkyydellä varustetun pitäisi olla tietoinen ensinnäkin siitä, että lajien joukkotuho ei ole missään nimessä ollut planeettamme tähänastisessa historiassa yleinen tapahtuma, joka voitaisiin merkitä eläintieteellisen historiaan. Toisekseen, puhuttaessa ympäristön tuhoutumisesta viitataan ihmisen ja / tai muiden elämänmuotojen kokemaan laadullisen ympäristön tuhoon, eikä ympäristöön siinä mielessä, että planeettamme ja siihen kuuluva elollinen tai eloton ympäristö sijaitsee tietyssä aurinkokunnassa ja kiertää tiettyä tähteä. Ympäristötuhon vähättely ”luonnonolojen muodonmuutoksena” on arvoton latteus (ei kai kukaan väitä aineen itsessään häviävän, kun ympäristö tai siinä elävä laji tuhoutuu?) ja jättää täysin huomiotta sen, että arvolatautunut sana ”kehitys” tarkoittaa tuhoteollisuutta, joka muuttaa elävää materiaa kuolleeksi materiaksi. Ja juuri tässä ilmiössä, jota Sieferle niin omavaltaisesti kutsuu ”muodonmuutokseksi”, on kasvupolitiikan radikaalin kritiikin ydin, sillä kasvu muuntaa elävän aineen elottomaksi. Sieferle on korvannut globalistien käyttämän tekopyhän ”kehityksen” käsitteen omalla yhtä petollisella ja eufemistisella ”muodonmuutoksellaan”. Jos Sieferle jättää huomiotta ympäristönsuojelijoiden päähuolenaiheen (kuoleman monokulttuurin jarruttamisen), hän jättää samalla huomiotta voiman joka ajaa hänen arvostelemaansa globaalia järjestelmää ja josta tuon järjestelmän epäilijät, kriitikot ja vastustajat ovat tietoisia.

Sieferle ei kuitenkaan väitä, ettei ympäristökriisiä ole. Epochenwechselin 56-sivuinen kuudes luku on nimeltään ”Ympäristöpolitiikan rintamat”. Kummallinen otsikko korostaa Sieferlen näkemystä, jonka mukaan ympäristöpolitiikka on tärkeä poliittisen taistelun osa. Hän pitää ympäristökriisiä ja sen kulttuurista kehystä haasteena loputtomaan kasvuun uskovalle humanistiselle internationalismille. Kriisiytymispisteen saavuttanut kulttuuri on laajeneva teollinen järjestelmä, jossa toimittajien ja poliitikkojen valtava enemmistö on hyväksynyt ”kasvun” tavoitteeksi.

Rolf Peter Sieferle (1949-2016)

Käy selväksi, minkä takia Sieferle pitää Kasvun rajat -raporttia mullistavana. Ei sen luonnon tulevaisuutta koskevan sanoman vuoksi, vaan sen mitä raportti kertoo globaalista kapitalismista poliittisena ihanteena. Hänen kritiikkinsä ei ole kovin kaukana vasemmistolaisuudesta, joka kaappasi vihreän liikkeen vuosikymmeniä sitten ja on keskittynyt kritisoimaan yksinomaan länsimaita, mutta ei homo sapiensia lajina. Sieferle kuitenkin irtaantuu perinteisestä vihervasemmistolaisesta kritiikistä siinä, että hän myöntää väestöräjähdyksen haasteen. Itse asiassa väestöräjähdys on avain hänen käsitykseensä yhteiskuntien kohtaamista ympäristöhaasteista. Maailma ei voi hyväksyä rajoittamatonta väestönkasvua ja ylläpitää hyvinvointikeskittymien kansalaisten nykyistä hedonismia. Se on fyysisesti mahdotonta. Kasvun kannattajien perususkomus on ilmiselvästi mahdoton. Globalismi on loputtoman optimismin projekti, jossa uskotaan ihmiskunnan kykyihin selviytyä kaikista mahdollisista ympäristöhaasteista. Tämä kasvun ja laajenemisen kulttuuri on itsetuhoinen hanke. Se on ”itsetuhoisessa ristiriidassa luonnollisen ympäristön kanssa” (s. 337).

Tämän kulttuurin keskeinen ominaisuus on nopeus. Nopeudella on tietenkin tärkeä rooli luonnon kehityksessä ja kiertokulussa, ja kulutusprosessin nopeutuminen on biologiselta kannalta ympäristölle haitallinen prosessi. En tiedä ovatko muut ekologisista aiheista kirjoittaneet korostaneet tätä, eivät ainakaan Richard Katzin vuonna 1934 julkaistun Drei Gesichter Luzifers -teoksen (”Luciferin kolmet kasvot”) jälkeen. Sieferlen analyysissä on myös näkökohta, johon ovat saattaneet vaikuttaa ”uuden oikeiston” ajattelijat: ihmiset ovat luoneet globaalin kasvujärjestelmän myötä maailmanlaajuisen monokulttuurin, joka on evoluution kannalta ”vaarallinen menettely” (s. 338). Jos maailmanlaajuinen monokulttuuri on ”vaarallinen”, kenelle tai mille se on vaarallinen? Sieferle on itse hylännyt abstraktit ”luonnon” ja ”ihmisen” käsitteet ja lisäksi perustelematta väittänyt homo sapiensin kykenevän selviytymään kaikista aiheuttamistaan ongelmista. Niin tai näin, jos ympäristöä arvioitaisiin sääennustajan tapaan, Sieferle ennustaisi ”navakkaa tuulta”: globaalisti koko ajan kasvava väestö, elintasokilpailu, resurssien ja energianlähteiden hupeneminen eivät ole ratkaistavissa pelkillä teknisillä innovaatioilla. Synkässä realismissaan Sieferle katsoo lainausmerkkeihin panemansa ”kestävän kehityksen” ”epäilemättä johtavan metaboliselle tasolle [tämä on oletettavasti tiedemies Sieferlen hauska termi elintasolle!], joka on kiistattomasti teollistuneiden maiden nykytason alapuolella. ”(s. 341)

Sieferle ei mainitse muita elämänmuotoja, joten näyttää siltä, että ainoastaan ihmisellä on väliä. Sieferlen koko lähestymistapa on ihmiskeskeinen. Hänellä ei selvästikään ole ymmärrystä syväekologialle. Ihmisten kehottamista toimintansa muuttamiseen luonnon pelastamiseksi Sieferle sanoo ivallisesti yhtä tehokkaaksi kuin rukoilemista. Hän väittää ympäristökriisiä vapaan markkinatalouden kriisiksi. Tämä heijastelee marxilaista teoriaa ja on virheellinen väite, ainakin jos sillä tarkoitetaan vapaan markkinatalouden kriisin syitä. Ei ole näyttöä siitä, että suunnitelmataloudet hallitsisivat ympäristöasioita paremmin – pikemminkin päinvastoin – mutta kenties Sieferle tarkoittaa, että ympäristökriisi on vapaan markkinatalouden kriisi, koska se on suurin ongelma vapaan markkinatalouden kannalta. Kummassakin tapauksessa ratkaisu on ”olennaisilta osin kollektiivinen ja yleinen, eli siis poliittinen.”

Sieferle väittää perustellusti, ettei ympäristön laatu ole henkilökohtainen valintakysymys, vaikka itse lisäisinkin, että kyse ei ole pelkästään henkilökohtaisesta valinnasta. Kykenemme yksilöinä varsin hyvin pilaamaan tai parantamaan ympäristöä. Tästä huolimatta kriisi on kärjistynyt niin pahaksi, että sen ratkaisemiseksi tarvitaan lujia poliittisia toimia. Luonnon ehtoihin sopeutuminen vaatii voimakasta tahtoa, mikä on räikeässä ristiriidassa minkä tahansa vapaan markkinatalousjärjestelmän kanssa. Annan esimerkin ympäristöasioita hoitavan keskushallinnon välttämättömyydestä. Ystäväni oli johtajana nahankäsittelylaitoksessa, joka saastutti paikallisen joen myrkyillä, jotka olisi voitu suodattaa pois, tosin suurin kustannuksin. Suodattimet olivat lain mukaan pakollisia, mutta mitkään nahankäsittelylaitokset eivät piitanneet siitä. Johtaja kertoi, ettei yritys uskaltanut ottaa käyttöön kalliita suodattimia ilman varmuutta siitä, että myös kilpailijat luopuisivat hintaedustaan. Kysyin häneltä: ”Mitä sanoisit, jos hallitus valvoisi suodattimia vaativan lain noudattamista ja määräisi ankaria rangaistuksia lain rikkojille?” ”Se olisi erinomaista, eikä haittaisi minua ollenkaan. Kukaan ei halua jokien saastuvan, mutta emme voi antaa kilpailuetua muille. Hallinto on rehellisesti sanoen liian heikko panemaan lakia täytäntöön, koska korruptoituneet paikallisviranomaiset katsovat rikkomuksia läpi sormien.” Sama väite tasavertaisista kilpailuedellytyksistä voidaan luonnollisesti esittää ja on esitettykin Euroopan ulkopuolella tuotetuista tavaroista, jotka eivät ole eurooppalaisten ympäristöstandardien mukaisia. Vilpillistä kilpailua voidaan torjua joko kansainvälisiä säädöksiä noudattamalla tai määräämällä tuontitulleja ”epäreilun kilpailun” estämiseksi.

Sieferle kritisoi vakuuttavasti nykyisten sosialistien suunnitelmia, joilla he pyrkivät lopettamaan tai ainakin pysäyttämään ympäristön tilan heikkenemisen. Myös nykyvasemmiston poliittiseen ohjelmaan kuuluva tavoite suuremmasta tai maksimaalisesta yksilönvapaudesta on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, että pyritään rajoittamaan yrittäjien liikkumavaraa ympäristöasioissa. Tämä kritiikki ei ole uutta ja se on esitetty useita kertoja ennen Sieferleä. Omaperäisemmäksi Sieferlen kritiikki muuttuu hänen todetessaan, että vasemmistolainen analyysi johtaa väistämättä uhrien ja rikollisten erotteluun (esimerkkinä Britannian Labourin äskettäinen iskulause “For the many, not the few”). Sosialististen uudistusten kannattajat samaistuvat ”moniin”, jotka hyötyvät ehdotetuista valtiollisista toimenpiteistä, kun taas hämärästi määriteltyjä ”harvoja” voidaan aina syyttää vääryyksistä tai epäonnistumisista. On tunnetusti epäselvää, ketkä ovat ”harvoja” ja ketkä ”monia”. Erityisesti tämä pätee ympäristön pilaantumiseen. Sieferle sanoo, että yrittäessään erottaa monet ”uhrit” ”harvoista” roistoista, joutuu sokkeloon, jossa on vaikea selvittää minkä suuruinen on kenenkin vastuu mistäkin ympäristötuhoista. Viime kädessä suuri osa vahingoista ei aiheudu kysyntään vastaavasta tuotannosta, vaan kulutuksesta. Sieferle on oikeassa vastustaessaan vasemmistolle perin tyypillistä yritystä siirtää vastuu sameasti määritellylle vähemmistölle ja osoittaessaan monen sorretun ”uhrin” oman vastuullisuuden.

Ekologiaa virallisesti edustavien vihreiden epärealistisuus näkyy heidän ”selvässä kuuroudessaan” Kasvun rajat -raportin keskeisille teemoille eli Malthusille ja väestöräjähdykselle. Jos haetaan syyllisiä ylikansoitukseen, ensisijainen vastuu on niillä, jotka hankkivat lapsia kykenemättä ruokkimaan heitä. Tämä lähtökohta on käännetty päinvastaiseksi Rooman klubin raportin julkaisemisen jälkeen. Nykyisin syynä katsotaan olevan ”harvojen ahneus” ja ”resurssien epäoikeudenmukainen jakautuminen”. Tämä on suuri ja vaikutusvaltainen valhe, johon uskotaan laajalti länsimaisissa yhteiskunnissa. Kansainvälinen humanismi korostaa (Sieferle yllättäen vaikenee tästä seikasta) valkoisten kansojen kulttuurista ja rodullista syyllisyyttä, joka tekee ei-valkoisesta väestönkasvusta tabun.

Tästä tabusta vapautuneelle ratkaisu on selvä: kehitysavun tulisi olla kiinteästi sidoksissa syntyvyyden laskemiseen. Suurta syntyvyyttään rajoittamattomilta mailta pitäisi evätä kaikki avustukset ja antaa heidän selviytyä itse aiheuttamistaan ongelmista. Jos he eivät kykene siihen, luonto tekee sen heidän puolestaan.

Tästä päästään siihen, mitä Sieferle pitää vaihtoehtona ”ekologiselle diktatuurille”, jota aikakautemme kriisi väistämättä vaatii. Vaihtoehto voisi olla rajoittamisstrategia vapaan markkinatalousjärjestelmän puitteissa. Tämä järjestelmä on tekninen ja osittain jo käytössä. Monet järvet ja joet ovat saastumisen vuoksi uimakelvottomia, joten vaurailla alueilla on rakennettu ulkouimaloita vaihtoehdoksi. Kehitys kulkee entistä enemmän kohti ”täysin suljettuja, teknisesti uudelleenrakennettuja alueita, joiden fysikaalisia ominaisuuksia valvotaan täydellisesti” (s. 365). Tämä suuntaus, yhdistettynä näennäisen virtuaaliluonnon rakentamiseen, näyttää edenneen merkittävästi Sieferlen kirjan ilmestymisen jälkeen, kun taas maailman aito luonnonympäristö pilaantuu edelleen. Sieferle ei ota kantaa siihen, olisiko jokin vaihtoehto tehokkaampi tai todennäköisemmin vakiintuva jos ja kun ympäristön pilaantuminen sitä vaatii.

On siis ainakin kaksi poliittista ratkaisumallia, mutta synkkä skeptikko jatkaa:

Epäilijän näkökulmasta kummallakaan vaihtoehdolla ei kyetä hallitsemaan ongelmaa. (…) Ympäristöteema vaikuttaa edelleen hyvin ”vasemmistolaiselta”, koska sosialismin perinteen jatkajat pitävät sitä esillä, kun taas poliittinen ”oikeisto” noudattaa useimmiten strategiaa, jossa vähätellään ympäristön merkitystä poliittisena kysymyksenä.

Mutta pian kysymystä on mahdotonta sivuuttaa. ”Ympäristön tuhoutuminen on kuitenkin entistä enemmän osa ongelmaa, johon voidaan reagoida monella tavoin. . . ” (s. 376) Sieferle toteaa, että nykyajatteluun merkittävästi vaikuttaneiden 1700-luvun optimistien tavoin ympäristönsuojelijat uskovat, että ”ihminen” edistyy jatkuvasti, tai ainakin hänen pitäisi edistyä. Sieferlen mukaan tällaisen lähtökohdan omaksumiseen ei ole mitään loogista pakkoa, sillä se ei ole rationaalinen premissi vaan ideologinen toive. Voisimme sen sijaan valmistautua ihmisen onnellisuuden vähenemiseen.

Sieferle pohtii, voisiko yhteiskunta välttämättömien ympäristönsuojelutoimenpiteiden seurauksena luopua ”oikeudesta onneen”. Ympäristöpolitiikan voima nojaa sen realismiin (s. 375). ”Ei ole mitään syytä uskoa”, Sieferle toteaa synkästi, ”että ympäristökriisin seurauksia hoitava aktiivinen ympäristöpolitiikka noudattaisi humaania universalismia.”(s. 377) Sieferle on varsin taitava järkyttämään lukijoitaan kätketyn uhkaavilla ilmauksilla. Hän päättelee, että monitahoinen ”monikulttuurinen” maailma on paremmin valmistautunut ympäristön ja yhteiskunnan mullistuksiin kuin globaali sivilisaatio, joka kohtalokkaasti lupaa maailmankansalaisille enemmän kuin maailma kykenee heille tarjoamaan. Vaikka nykyisen universalistisen dogmin kaupustelijat toisin väittävät, ei ole itsestäänselvää, että ympäristökatastrofin seuraukset pitäisi jakaa tasaisesti tai edes oikeudenmukaisesti.

Maailmanlaajuisen diktatuurin ja liberaalieliitin eristäytymisen lisäksi Sieferle esittää kolmannen vaihtoehdon, jossa vetäydytään alueellisesti ja sosiaalisesti omavaraisiin ryhmiin. (Käytän tietoisesti sanaa ”vetäytyminen”; Sieferlen mielestä kaikkiin ratkaisuihin sisältyy vetäytymistä tai uhrauksia.) Hän kutsuu sitä ”reaktiiviseksi ympäristöpolitiikaksi” (reaktive Umweltpolitik) erotuksena valtavirtaisesti oikeutettuna pidetystä ”kausaalisesta ympäristöpolitiikasta” (kausale Umweltpolitik), jossa pyritään oikeudenmukaisempaan resurssien jakautumiseen maailmanlaajuisen niukkuuden vallitessa. Reaktiivinen politiikka ei yrittäisi olla oikeudenmukaista siinä mielessä kuin sen käsittävät universaaliin tasa-arvoiseen ”ihmiseen” uskovat, joiden mukaan jokainen ihminen on sisäsyntyisesti samanarvoinen kuin kaikki muutkin.

Jos ympäristökriisin diagnoosi otetaan vakavasti, reaktiivinen ympäristöpolitiikka on yhtä tehotonta kuin yritykset torjua tai hallita teollisen järjestelmän kriisiä. Kuitenkin ”omalla” alueella hajautettu ”pieni on kaunista” -suuntaus voi helpottaa siirtymistä edistyksettömään tilaan (stationäre Zustand) lisäämällä maailman kulttuurista moninaisuutta ja vähintäänkin torjumalla yleistä kulttuurin yhdenmukaistumista. (s. 383 – 384)

Varoitus yhdenmukaistumisesta tuo mieleen erään aiemman katkelman: ”Mitä nykyaikaisemmaksi maailma muuttuu, sitä enemmän se menettää värikkyyttään, sitä yhtenäisemmäksi ja sovinnaisemmaksi se tulee.” (186) Reaktiivinen ympäristöpolitiikka tuntuu olevan Sieferlen suosima vaihtoehto. Kerrankin hän ei pysty peittelemään mieltymyksiään ja toiveitaan.

Mutta vaikka kirja epäilemättä sisältää kaipuuta partikularismiin sekä utopioiden, onnellisuushaaveiden, uskonnon ja ihanteiden epäilyä, se sopii luettavaksi myös niille, jotka ovat riittävän romanttisia elättelemään tällaisia haaveita. On jälleen korostettava, että Epochenwechsel on älyllinen päänavaus, ei ohjelma eikä kehotus minkäänlaiseen toimintaan tai toimimatta jättämiseen. Se on täynnä oivalluksia ja omaperäisiä ilmaisuja. Se kuuluu tiukasti saksalaisen filosofian perinteeseen, vaikka saksalaista valtamediaa hallitsevilla ei ole aikaa, eikä valitettavasti ehkä älyäkään, lukea ja ymmärtää sitä. Syvempi perehtyminen Sieferlen väitteisiin ja havaintoihin laajentaisi tämän kirja-arvion omaksi kirjakseen.

Luultavasti tämän merkittävän teoksen tärkein viesti on se, että profeetta Sieferle julistaa ”universalistisen maailman lopun olevan lähellä”. Ensin marxismi saarnasi historian loppua proletariaatin nimissä ja sitten kapitalismi saarnasi sitä vapaiden yksilöiden nimissä, mutta loppua ei ole. Myyrä jatkaa kolon kaivamista. Sieferle uskoo, että ihmisen historian ainoa katkeamaton linja on ”teknologian peruuttamaton kehitys” (s. 406), mutta kuten monet hänen väitteistään, tämäkin on kyseenalaistettavissa. Rooman imperiumi ylpeili ojitus – ja jätehuoltojärjestelmällään, joka lakkasi olemasta jo 400-luvulla ja palautettiin vasta 1700-luvulla. Nykyinen ”universaali ihminen” on riippuvainen yhdestä asiasta: kasvusta.

Jatkuva talouskasvu ja elintaso ovat välttämättömiä osatekijöitä egalitaaris-universaalissa ohjelmassa, joka vain niiden avulla voi tasoittaa elämäntapojen väliset erot ja tehdä ”yksilön” ja ”ihmisen” kaltaiset abstraktiot lihaksi. Aito universalismi seisoo ja kaatuu materiaalisen edistyksen mahdollisuuden mukana. (s. 410)

Sieferle katsoo ympäristökatastrofin jakaantuvan kolmeen osaan: kulttuurinen (jotakin Samuel P. Huntingtonin ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksen” kaltaista); väestörakenteellinen, joka jatkaa teknisen kehityksen murentamista ja ehdyttää rajalliset resurssit; kolmas maailma (joka ei usein käytetyn ”alikehittyneet maat” -ilmauksen tavoin kerro pakkomielteestä kehitykseen ja kasvuun, joka on globaalin kapitalismin ydin). Läntisten teollisuusyhteiskuntien suuri harha (joka vaikuttaa myös useimpiin niitä arvosteleviin protestiliikkeisiin) muodostuu siitä, että se ei halua kohdata tätä tosiasiaa tai ainakin jättää huomiotta siitä aiheutuvat vakavat seuraukset. (s. 412)

17. syyskuuta 2016 Rolf Peter Sieferle teki itsemurhan. Vihamielisessä lehdistössä kerrottiin hänen olleen kuolemassa syöpään tai sokeutumassa vähitellen. Hänet tunteneet ovat kiistäneet nämä väitteet. On myös arveltu hänen kärsineen masennuksesta ja eristäytyneen, mikä myös on kumottu. Kenties avain hänen ratkaisustaan löytyy erään hänet kahdesti tavanneen henkilön huomiosta, jonka mukaan Sieferle oli pettynyt siihen, ettei hänen kirjojaan otettu vakavasti tai ainakaan niistä ei keskusteltu julkisesti. Ihmiset eivät tarttuneet hänen esseidensä teemoihin, he vain reagoivat pavlovilaisella tavalla ilmauksiin tai termeihin, jotka rikkoivat liberaalin konsensuksen ”kirjoittamattomia sääntöjä”.

Sieferlestä verkossa käytyjen keskustelujen perusteella näyttää siltä, että hänen arvostelijansa ja jopa puolustajansa ovat pikemminkin keskittyneet hänen kirjoitustensa ”skandaalimaisuuteen” ja ”provokatiivisuuteen” kuin niiden varsinaisiin teemoihin. (Tämä tuo selvästi mieleeni Heideggerin.) Heillä ei näytä olevan aikaa tarttua monimutkaisiin teemoihin, jotka Sieferle on taidokkaasti avannut keskustelua varten. Valtamedian vaikenemistakin masentavampaa on, että hänen teoksensa näyttävät olevan liian vaikeita ammattitoimittajien vakavasti käsiteltäviksi. Heidän ammattitaidottomuutensa vaikuttaa yhä selvemmältä. Kenties Sieferlen itsemurhan varsinainen syy olikin vihollisten kyvyttömyys ruotia julkisesti hänen kirjoituksiaan tai ystävien kyvyttömyys esitellä hänen ajatuksiaan.

Kirjoitus on alun perin ilmestynyt Counter-Currentsissa 25.5.2018

%d bloggers like this: