Humanismin paheet, osa 6: Alfaurosten olympialaiset

TENHO KIISKINEN

–

“Tappaisinko itseni vai lähtisinkö töihin?” lienee maailman yleisin itselle esitetty kysymys. Sadat miljoonat ihmiset heräävät joka aamu lähteäkseen työhön, jota he vihaavat, koska heillä ei ole vaihtoehtoa. Raada tai näe nälkää. Kattavan sosiaaliturvan valtiot mahdollistavat lorvailun, mutta harva jättäytyy almujen varaan omasta tahdostaan. Pulma ei ole vain köyhyyden näköalattomuudessa ja unelmien kuolemassa. Työtön alkaa ennen pitkää pitää itseään jätteenä, eikä hän tule pettymään odottaessaan muilta laiskasti peiteltyä halveksuntaa. Me kaikki haluamme arvostusta. Suomalainen keskiluokka on koko lyhyen olemassaolonsa ajan hirttäytynyt työidentiteettiinsä, sillä se on aina ollut kyvytön kunnioittamaan itseään – ja siksi myös muita. Aineellinen hyvinvointi ei koskaan onnistunut kitkemään köyhyyden lajeista pahinta, henkistä.

Edellä mainittu on tutkimuksista tuttua, mutta ani harva viisaskaan kirja uskaltautuu sanallistamaan kaikkein ilmeisintä totuutta. Tämä totuus on tietenkin itsetuntomme heikkoudessa. Juuri kukaan ei kunnioita itseään. Itsetuntomme puute ratkaisee suhtautumisemme taloudelliseen kilpailuun ja statuskamppailuun. Seuraukset ovat olleet karmaisevia sekä sosiaalisesti että ekologisesti. Maapallo on sairastunut ihmisruttoon, homo rapiensiin, joka tukahduttaa ympäristönsä ihmislihaan ja romuun, joka on luotu pelkästä mukavuudenhalusta. Kansankielellä sanoen: me hukumme paskaan.

Minulla ei ole ratkaisua ongelmaan. Järjestelmä on ihmisen tavoin pysyvästi valuvikainen. Poliittiset keinot ovat parhaimmillaankin selviytymiskeinoja pysyvässä epäjärjestyksessä, joka on itsessään pahansuopa ihmisen vimmalle hallita kaikkea. Aivomme hylkivät tätä tosiasiaa yhtä voimakkaasti kuin ne pyrkivät vaipumaan takaisin uneen lyhyistä kirkasnäköisyyden hetkistä. Me rakastamme pakoamme joutaviin marakattinäytelmiimme, romantiikan, edistyksen ja tarkoituksen haaveisiin. Onneksi sosiaalidarwinistinen kamppailu ei merkitse aivan kaikkea. Sen tuhovoima on sitä pienempi, mitä heikompia sen ylipapit ovat. Tämä ei voi tarkoittaa muuta kuin kurinpalautusta eliitille.

Miksi olemme päätyneet nykyiseen alennustilaamme ja miksi humanistit eivät koskaan sano poikkipuolista sanaa rikkaiden miesten mellastukselle, vaan jättävät kaiken halveksumansa työväestön harteille? Vastaukset löytyvät kilpailun sosiobiologisesta alkuperästä ja aikamme humanistien leimallisesta paheesta, joka selittää vaikenemisen. Hyvät ihmiset ihailevat kultapossukerhoa. Pohjimmiltaan he kaikki uskovat voittajien oikeuteen “toteuttaa itseään” luonnollisen järjestyksen mukaisesti.

–

Miksi sääntöjä ei voi muuttaa, vaikka kaikki pelaajat haluavat sitä?

–

”Heikot sortuu elon tiellä… ja näin voittaa aito arjalainen!” Sitaatti ei ole katkelma juopunutta nettiuhoa, vaan peräisin takavuosien formulaselostaja Matti Kyllöseltä. Puhuttelevaa kyllä, Kyllösestä ei tehnyt vastenmielistä hahmoa niinkään äärioikeistolainen retoriikka, vaan hänen kaikessa yliampuva vulgaariutensa. Hyperporvari Kyllönen palvoi lihapiirakka suussa Mammonaa. Epäilemättä hän kuolasi varikkotyttöjen rinnoille siinä missä naapurin Penakin. Tuskin löytyi niin pientä herraa, jota hän ei olisi rientänyt mielistelemään TV-kameroiden edessä. Tukko riihikuivaa merkitsi voittajaa, vaikka sen omistaja ei olisi lukenut elämässään ainoatakaan kirjaa. Kyllösen ura huuhdottiin pöntöstä alas luultavasti siksi, että hän oli liian ruskeakielinen jopa Mainostelevision johdolle. Hän ei makeilunhalussaan ymmärtänyt, ettei konttauskäskyä tule ottaa kirjaimellisesti. Päälle taputtaminen nolostuttaa isoja poikia, jos pelin säännöt lausutaan ääneen lapsen suoruudella. Alistuminen on riittävää, kun pahoinvointisi ja alemmuudentuntosi näkyy ulospäin. Onni on alistamista – silloin kun se ei ole alistumista.

Meidän ei pitäisi tuomita Kyllöstä vain siksi, että nilviäiset inhottavat meitä. Hänhän teki kaiken oikein, joskin liian hyvin. Aikamme tuottaa mattikyllösiä, joita eliitti tarvitsee. Sivistysihmisinä itseään pitävät humanistit halveksuvat Kyllösen muistoa, mutta he eivät poikkea hänestä niin kuin paljon kuin haluaisivat ajatella. Humanistit ylpeilevät taidollaan erottaa sosiaalinen ja biologinen – ja he ovat oikeassa. Ongelma ei ole itse taidossa vaan sen soveltamisessa. On kunniakasta puolustaa heikkoa siellä, missä pedot pitävät juhlia. Mutta humanisti sanoo yhtä ja tekee toista. Syvällä sisimmässään hän ei ainoastaan usko vahvimman voittoon, vaan on vieläpä vakuuttunut yksilöiden luonnollisesta järjestyksestä, joka johtaa sosiaalidarwinistisen paradoksin mukaisesti aina kyvykkäimpien yksilöiden menestymiseen. Riippumatta hallinnosta, talousjärjestelmästä ja yksilöiden sosioekonomisista lähtökohdista.

Ristiriita ei ole tietenkään tosielämässä näin yksiselitteinen, mutta pidän sen olemassaoloa täysin kiistattomana, sillä humanistit vaikenevat säännönmukaisesti kaikesta, mikä saattaisi jarruttaa taloudellisen polarisaation rattaita. He eivät tee tätä siksi, että he liputtaisivat avoimesti globalisaation kielteisten piirteiden puolesta tai etteivät he ymmärtäisi järjestelmän puutteita. He vaikenevat, koska he ovat ihastuneita kilpailun voittajiin. Hullaantuminen alfauroksiin pakottaa kääntämään aggression muualle – koko hullunmyllyn maksumiehiin. Te ette näe vekkihamefeministiä puoluepampun tai roistoliikemiehen kimpussa vaan kainalossa. Ja kuten olen usein kirjoittanut, pieni- ja keskituloiset valkoiset heteromiehet ovat tälle psyykelle avointa riistaa, sillä he eivät saa sukkia pyörimään jaloissa.

Köyhimpiä reuhkarastoja lukuun ottamatta punavihreät naiset ovat sydänjuuriaan myöten oman elämänsä kyllösiä. Jos he esittävät rikkaalle miehelle moitteensanan, se johtuu vain siitä, etteivät he saa tätä parisuhteeseen. Kilpailuyhteiskunnan todellisen kriitikon löytäminen humanistileiristä on kuin etsisi raitista sirkuskääpiötä. Heitä on varmasti olemassa, mutta työ ei maksa vaivaa. Poroporvarien ja humanistien jakama asenne menestyjiin johtuu viime kädessä siitä, ettei kukaan voi uskoa menestykseen, johon ei samalla liity taloudellista nousua. Uskolle ei ole vaihtoehtoa, sillä raha on länsimaisessa ajattelussa ainoa voima, jota postmodernismi ei ole kyennyt suhteellistamaan. Tämä taas johtuu siitä, ettei biologinen tajumme salli meidän ajattelevan menestystä muuna kuin rikastumisena. Mikäli asia olisi toisin, olisivat myös kilpailun säännöt neuvoteltavissa – ja me löytäisimme itsemme jälleen uuden ongelman edestä. Tulemme nyt kilpailun sosiobiologiseen uskottavuuskriisiin.

Maailma on täynnä tunnettuja vaihtoehtoja huohottavan kilpailun arkiselle helvetille. Voimme helposti kuvitella alfaurosten olympialaiset, joissa maailman wahlroosit ja sorosit kisailevat ympäristö- ja ihmisystävällisissä puitteissa keskittyen esimerkiksi shakkiin, pokeriin ja muihin älyä ja rohkeutta mittaaviin taktisiin peleihin. Lajeista kerätty kokonaispistemäärä ratkaisisi kunkin alfauroksen sijan arvoasteikolla. Voittajalle ojennettaisiin diplomi tai vielä ekologisemmin pelkkä kaarnanpala, jossa lukisi ”Sinä olet maailman suurin alfauros. Allekirjoitus: koko ihmiskunta”. Ja niin edelleen. Kaikille on selvää, että tällainen sinänsä erinomainen järjestely kaatuisi samaan uskottavuusongelmaan kuin kaikki muutkin vaihtoehdot.

Tunnustus paperilapulla ei merkitsisi mitään, sillä maailman jokainen soros tietää, että valta on lopulta vain valtaa. Se ei ole muiden sydämessään siunaamaa arvostusta tai yhteisöllistä kunnioitusta. Todellinen valta on vapautta olla se hirviö, joksi luonto sinut tarkoitti. Se on julmurin huvittelua, kohtuuttomuutta ja halua nähdä toiseen sattuvan. Se on valtaa viedä mieheltä kaikki, mikä on hänelle tärkeää ja rakasta – ja heittää se sitten pois käytettynä ja häpäistynä. Suurin osa pahasta, jonka ihminen tuo maailmaan, tehdään vain siksi että niin voidaan tehdä. Kaikkein raadollisimpien tekojen alhaisuudessa on jotakin viettelevää ja niin arkisen tuttua, ettemme juuri jaksa vaivata päätämme koko asialla. Ehkäpä alkukantainen voimannäyttö vie meidät psyykkisesti takaisin lapsuuteemme, jonka nöyryytykset olemme aina halunneet päästä kostamaan. Tutut lapset vain vaihdetaan tuntemattomiin aikuisiin. Nuoren naisen lämpö ja kartano uima-altaalla lisäävät motivaatiota, mutta ne ovat silti vain kunniamerkkejä onnistuneesta kostosta.

–

Todellinen biologinen alempiarvoisuus ja työttömän kameleonttimainen ihmisyys

–

Jos haluat päästä näkemään, mitä todellinen biologinen alempiarvoisuus on, unohda erityisluokkien vähemmistökansalaiset, narkomaanit, lukivikaiset väkivaltarikolliset ja lukemattomilla vaivoilla kirotut syöpälapset. Nämä tapaukset ovat aina monien sattumien summia, eivätkä ne kerro olosuhdetekijöistään riisuttuina mitään. Järjestä sen sijaan itsesi peruskoulun limudiskon valvojaksi. Jos sinulla on onnea, löydät tanssilattialta lievästi kehitysvammaisen pojan, joka on uskaltautunut illanviettoon sisarusten varoituksista huolimatta. Katso, kuinka hänen raajansa heiluvat musiikin tahdissa, koko keho vatkaa ja joraa kuin tulessa. Katso ja huomaa, sillä kaikki hänessä on kömpelöä, jotenkin väärin ja vinksahtanutta, aivan kuin lintuparka olisi jo kohdussa tölskitty ja lingottu kivisin nyrkein niin muotopuoleksi, että koko rääpäleen pystyssä pysyminen tuntuu ihmeeltä. Terveet tytöt kyllä huomaavat tämän, vaistomainen ymmärrys heijastuu kasvoilta milloin ivallisena hymynä, milloin säälinä. Hyi, hyi, huutaa myös kiltin tytön takaraivo, tämä siemen on liian heikkolaatuista. Vilkaise vielä pojan kasvoihin, jos kykenet. Hän yritti hauskanpidolla unohtaa hetkeksi sen, minkä muistaa koko ajan: olisi kaikkien kannalta parempi, jos häntä ei olisi olemassa. Luonto ja Jumala vihaavat häntä. Naisopettaja lohduttaa hakemalla kerran tanssiin, mutta se ei ole sama asia. Tällaisen tapauksen todistaminen musertaa sydämen. Tiedän tämän kokemuksesta.

Kehitysvammaisen pojan kohtalo on sidottu hänen lähtökohtaansa, mutta moni työtön tietää myös, miltä tuntuu jäädä yksin tanssilattialla – ja päästä takaisin radalle. Työtön on juhlapuheissa tukea tarvitseva epäonnistuja, jonka elämäntilanne ei määritä tätä ihmisenä. Tosielämässä työttömän asemasta ei ole kuitenkaan epäselvyyttä. Hän on jotakin pedofiilin kuolan ja rikkaruohon välillä. Työelämään kohoaminen merkitsee työttömälle käsittämätöntä arvonnousua. Hän on nyt niin kuin me muut: luvan kanssa ali-ihminen. Työmuurahainen tietää olevansa kyvyiltään keskinkertainen ja olemukseltaan mitätön, milloin tahansa korvattavissa, mutta hänellä on oikeus järsiä leivänkänttyä, tuottaa uusia orjia ja itkeä itsensä uneen. Mikäli muurahainen on onnekas, hän ehtii vuosikymmenten raatamisen jälkeen asua hetken omassa keossaan ja alkoholisoitua ennen kuolemaansa ja lopullista unohdustaan. Surkeudessakin on ilonsa ja lohtunsa. Oikein hyvällä tuurilla hän saa kokea rakkauden ihmeen.

Monet harmittelevat työelämän kurjuutta, vaikka tietävät hyvin ettei tilanne voisi olla juurikaan parempi tilanteessa, jossa maailmantalouden suurin ongelma on työväestön kannalta työvoiman mammuttimainen ylitarjonta. Suurpääoma menee aina sieltä, missä aita on matalin, sillä hyvin rikkaat ja hyvin köyhät muistuttavat yhdessä suhteessa toisiaan: molemmat ymmärtävät ja kunnioittavat vain voimaa. Rikkaan ahneus on valittua, köyhän elukkamaisuus korostuu olosuhteiden pakosta. On myös huomattava, että nykymuotoinen finanssitalous on itsessään paha, sillä se on kairannut työn ja vaurauden välisen erotuksen moraalisesti sietämättömälle tasolle. Puheet ”massojen ehdoilla rakennetusta” järjestelmästä tulee jättää omaan arvoonsa, koska materiaalisesta yltäkylläisyydestä huolimatta nykyinen järjestelmä on nimenomaan rakennettu rikkaiden ehdoilla. Taloustiede on nähnyt paljon vaivaa peittääkseen totuuden kieltä myöten. Pääomavirrat ovat aina ”vapautuneet”, niitä ei ole koskaan vapautettu, koska se olisi yhtä kuin myöntää, että päätösten takana on inhimillisiä toimijoita.

Valittamisen sijasta me tavalliset ihmiset voisimme oppia näkemään nykytilassa myös hyötyjä. On täysin oma vikamme, mikäli me olemme liian typeriä ottamaan käyttöömme keinoja, joihin tarttuminen on täysin omassa vallassamme. Meidän tulisi oppia näkemään hyvä siellä, missä olemme tottuneet näkemään pahan. Olkaamme siis rehellisiä, jos emme muuta voi. Olkaamme rehellisesti ali-ihmisiä. On siunaus, että eliitti ei muutamia poliitikoita lukuun ottamatta edes viitsi teeskennellä kunnioitusta. Älkäämme siis antako vähempää kuin samalla mitalla takaisin, muu olisikin epäkohteliasta. Epätoivo tulee jalostaa toimintakykyiseksi kansalaisaktivismiksi.

Kunnioituksesta luopuminen ei ole ainoastaan oikeutettu tunnepitoinen valinta, vaan sille on myös rationaaliset perustelunsa. Yksi Jorma Ollila ei nimittäin kerro johtajista mitään. Suomesta miehet on viety perinteisesti ulkomaille vain polvihousuissa tai rallihaalareissa, eikä asia siitä miksikään muutu, sillä todellista huippulahjakkuutta ei muualta löydy. Ottaen huomioon kuinka huono herraonni suomalaisilla on ollut Kekkosen jälkeen, on suorastaan ihme, että asiat ovat näinkin hyvin. Riesanamme on ennennäkemättömän tyhmäylpeä ja itserakas yläluokka, jonka todelliset ansiot eivät yllä paljoa nollan päälle. Maailmalla tunnetaan hyvin ongelma, joka on nimeltään rikkaiden miesten idioottipojat. He muodostavat laajan ja turhauttavan rakenteellisen ongelman niin huippuyliopistoissa kuin yritysmaailmassa. Suomessa nämä satraapit ovat päässeet loistamaan erityisesti politiikassa.

–

Kaiken takana on nainen

–

On mahdollista, että materialismiin perustuva hierarkia, ”näkyvä jako”, voisi olla muutettavissa vain vaikuttamalla nuorten naisten parinvalintamekanismeihin, mutta Höntti-Heikkikin ymmärtää tehtävän mahdottomaksi. Naiset eivät tiedä itsekään, mikä saa heidät toimimaan tavalla, joka rumentaa heidät ihmisinä ja tekee maailmasta ankeamman paikan elää. Asian tiedostaminen antaa ikävä kyllä naisvihaajille käyttöön perustellun aseen: valitsijoina naiset ovat suurelta osin vastuussa järjestelmästä, joka johtaa ympäristökatastrofiin vain heidän turhamaisuutensa ja itsekkyytensä vuoksi. Parisuhde on naiselle aina ensisijaisesti statussymboli ja vasta sen jälkeen jotakin muuta.

Tämä kaikki on totta, mutta en itse usko misogyniaan, enkä missään nimessä kannata naisten kollektiivista syyllistämistä. Asenteeni ei tosin johdu hellämielisyydestä tai halusta mielistellä naisia, vielä vähemmän viisaudesta. Näkökulmani on luonnostaan kyyninen. Mikään ei tule muuttamaan parinvalinnan armotonta biologista perua, joten vastaanhangoittelu ei ole ainoastaan turhaa, se on idealismissaan sulaa hulluutta. Parinvalinnan julmuus palvelee luultavasti myös ihmislajin synnynnäistä itsetuhoviettiä, joka tuntee vain yhden herran ja se on rakkaus äärimmäisyyteen.

Kilpailun vähentäminen edellyttää äärimmäisyyksiin taipuvaisen psyykeemme tietoista harjoittamista pois sellaisista kahtiajaoista, jotka ovat haitallisia henkiselle hyvinvoinnillemme. Meidän pitäisi oppia erottamaan työelämä ja identiteetti, joka ei ole riippuvainen ulkoisesta statuksesta. Työmarkkinoilla on vain tervehenkistä oppia vapautumaan rankaisevan yliminän otteesta. Miksi masentua vastoinkäymisistä, sillä tyhjän saa pyytämättäkin? Yhtä lailla on ymmärrettävä valtion ja yhteisön ero, vaikka ne ovatkin kulkeneet Suomessa rinta rinnan useimpiin muihin maihin nähden. Kiihkoton suhtautumistapa dualismeihin edustaa mitä todellisinta vapautta, sillä se antaa jokaiselle yksilölle tämän ansioista ja kyvyistä riippumattoman arvon yhteisön jäsenenä ja suomalaisen kansakunnan edustajana.

Avain ei ole naisten tai edes alfaurosten syyllistämisessä (ainakaan kohtuuttomasti) vaan pienyhteisöjen voimassa. Institutionaalisissa ja epävirallisissa osuuskunnissa, oikeudenmukaisessa työnjaossa ja tarkoissa kansallisissa ja pienyhteisöllisissä reviireissä. On tehtävä selväksi sekä itselle että muille, ketkä ovat yhteisöön tervetulleita ja ketkä eivät. Ainoa keino vähentää kilpailun haittavaikutuksia on säälimättömässä sosiaalisessa ulossulkemisen politiikassa. Linjaus on välttämätön, sillä vain se voi varmistaa, etteivät yhteiskuntamoraali ja luottamus romahda yhteisön sisällä. Todellinen potentiaalimme on klassisen alkiolaisen kolmannen tien löytämisessä. Vanhakantaisten työosuuskuntien kuihduttaminen oli jo alun perin kardinaalivirhe, joka meidän on nyt korjattava. Osuuskunnat tuottavat onnellisuutta ja henkilökohtaista sitoutumista, jollaisesta konsultit voivat vain uneksia, mutta ei astuta harhaan tässäkään. Isot pojat eivät halua sinun ajattelevan näin. He pitävät sinut mieluummin erillään muista, yksin ja onnettomana. Osuuskuntahistoria on vaiettua menneisyyttä siksi, että isot pojat pelkäävät valtansa vähenevän. Osuuskunta-ajattelua ei tule myöskään jättää vasemmiston yksinoikeudeksi.

–

Uusliberalistisesta itsepetoksesta tervehenkiseen elämänkatsomukseen

–

Kilpailu tulisi järjestää hillittynä ja kontrolloituna barbariana, eli meidän tulisi toisin sanoen oppia käyttäytymään vastaisuudessa lähes päinvastoin kuin olemme tähän asti tottuneet. Tässä on haasteensa. Kerratkaamme siis lähtökohdat:

Niin sanottu aikuistuminen ei tarkoita useimmille muuta kuin kykyä sopeutua arkipäivän vaatimuksiin ja velvollisuuksiin. Se on ennen kaikkea työkykyä, hyvää perusterveyttä ja riittävän tyhmää päätä olla ajattelematta liikoja. Todella harvat meistä aikuistuvat verbin todellisessa merkityksessä niin kuin minä sen ymmärrän. Tarkoitan tällä erityisesti kykyä hyväksyä kaikkien pyrkimysten perimmäinen turhuus, kuoleman lopullisuus ja identiteettimme kannalta kaikkein kivuliain totuus, joka on kaikkien minuuksien häilyvyys. Tärkein selvitystyö liittyy siihen, millaisia valheita ilman me emme voi elää ja millaisista me voimme luopua. Asioiden näkeminen oikein ei ole kiinni älykkyydestä vaan kyvystä kestää tosiasioita. Juuri tässä on humanistien ja konservatiivien suurin ero. Varsinaiset älykkyyserot ovat vastapuolilla luonnollisesti hyvin pienet.

Elämä on pohjimmiltaan historiallista unta, jota kukaan ei sen paremmin hallitse kuin ymmärrä. Toisin kuin jotkut individualismiin uskovat ajattelijat väittävät, pahin eksistentiaalinen kauhu ei synny siitä, että ihminen ymmärtää kuolemansa hetkellä palaavansa maaemon syliin vailla minuutta ja kykyä vaikuttaa tilaansa. Pahin on varattu tämän elämän puolelle. Elämä historiallisena unena tarkoittaa ymmärrystä siitä, että juuri minä olisin ollut hyvä ihmislihaa syövä atsteekki tai neuvostoliittolainen ilmiantaja. Me emme valitse paradigmoja, joihin kasvamme, ja niin kutsuttu ihmisyytemme on vain tietyt reunaehdot täyttävää lajityypillistä käyttäytymistä, joka voi olla näissä biologisissa rajoissa lähes mitä tahansa. En viittaa tällä nykyiseen läpipolitisoituun harhatulkintaan sosiaalisesta konstruktionismista, joka väittää esimerkiksi sukupuolten olevan neuvottelukysymyksiä. Viittaan vain siihen tosiasiaan, että ihmisyys on läpeensä sosiaalista muodostetta, ja että me voimme oppia huomattavasti enemmän itsestämme lukemalla kuvauksia susien kasvattamista ihmislapsista kuin uskottelemalla itsellemme, että meikattu, ”rajoja rikkova” homoseksuaali olisi muuta kuin aikansa tuote.

Inhimillinen onni on hyvää terveyttä ja huonoa muistia, sillä kukaan ei voisi jatkaa elämäänsä muistaen lakkaamatta kärsimänsä loukkaukset ja nöyryytykset, omista synneistään puhumattakaan. Tämä on kuitenkin vain osa totuutta. Sosiaalisesti ihminen ei nauti mistään niin paljon kuin ylemmyydestä toiseen nähden. Status, jota ei voida kiistää eikä viedä pois tekee Björn Wahlroosista muhoilevan itserakkaan ja hyvin onnellisen yksilön. Wahlroos voi onnitella itseään siitä, että hän jää takuuvarmasti kansalliseen historiaan, sillä toisin kuin ystävänsä Kari Stadigh, hän on osannut käyttää julkisuutta hyväkseen ja kirjoittanut pari kirjaa. Kukaan ei jää kaipaamaan Stadighia, eikä tuskin Wahlroosiakaan, mutta jälkimmäinen voi ainakin sanoa jättäneensä jäljen.

–

Vapaus asuu oikealla – Suomi Spartana

–

Suuruudenhullut ihanteet johtavat harvoin sisäisesti vahvaan yhteiskuntaan, vaikka ulkoinen vaikutelma herättäisikin vihollisissa pelkoa. Yleisellä tasolla julmuus, älykkyys ja laskelmoivuus ovat aina toimineet paremmin. Realistisesta ihmiskäsityksestä ja suvaitsemattomuudesta puhumattakaan. Tätä ei vaikuttanut täysin ymmärtäneen edes Voltaire, joten ei ole mikään ihme, että se on nykyisin lähes täysin unohdettu, halveksittu ja pelätty näkemys Länsi-Euroopassa. Muualla on toisin, katsommepa sitten kohti itäisiä naapureitamme tai kauemmas Japanin saarille.

Uuden yhteisöllisyyden luominen on suomalaisten seuraava suuri kansallinen haaste – halusimme tai emme. Jos emme tartu haasteeseen viimeistään nyt, on edessä varma kansallinen kuolema hitaana näivettymisenä ja yleisenä apatiana. Meidän ei tule pelätä viisauden etsimistä menneisyydestä. Terve nationalismi ei ole mikään peikko. Epämuodikkuudestaan huolimatta se on ainoa rakentamamme muotopuoli, josta on koskaan todella ollut mihinkään ja joka on edelleen toimintakykyinen, jos vain tahdomme niin. Sisäistetty vastuu on mahdollinen vain riittävän homogeenisissä yhteisöissä.

Aivan aluksi on sanottava jäähyväiset orjamoraalille. Tuomas Enbusken kokoomuslaiset horinat siitä, kuinka ”mikä riittää sinulle, ei riitä minulle” ei ole mitään muuta kuin läpinäkyvä yritys ostaa uskottavuutta isojen poikien silmissä. Ehkä koira on saanut luunsa, mutta toivoisin tällaisten ulostulojen ajan olevan ohi. Samaistuminen voittajiin on narsistista itsepetosta. Jeesus-kompleksiin, rasismiin ja seksifantasioihin liittyvät mielihalut eivät myöskään ole hyväksyttäviä syitä lisätä kilpailua ulkomaisen halpatyövoiman maahantuonnilla.

Toiseksi on luovuttava toivosta, että asiat paranisivat itsestään. Talouseliitillä ei ole moraalia. Erikoista kyllä, jo Hitler tuntui tajunneen tämän ennustaessaan Euroopan ajautumisen hallitsemattomaan maailmankapitalismiin, mikäli Saksa häviäisi sodan. Jotkut ovat pitäneet Hitlerin arviota propagandistisena pilkantekona neuvostojärjestelmää kohtaan, mutta minusta lipsahdus tuntuu aidolta. Hitler tunsi ihmisluonnon riittävän hyvin tietääkseen, että sosialismin kaatuminen olisi vain ajan kysymys. Varmasti hän ymmärsi myös sen, ettei talouseliittiä saada ruotuun muulla kuin voimapolitiikalla. Suurpääoman moraalittomuus ei johdu talouden mekanismeista kuten usein esitetään. Lopullinen syy on aina ihmisten ahneudessa ja välinpitämättömyydessä. Tietysti eliitin tapa nöyryyttää avoimesti muita on ollut taktinen virhe, joka on paljastanut epämiellyttävän paljon sen asenteista. Tilannetta ei ole ainakaan kohentanut poliitikkojen tapa lähteä sadismin tielle kannustuksessa: eliitti porkkanalla, rahvas kepillä. Pitkän rauhanajan ongelma näyttää aina olevan, että talouseliitti oppii liian röyhkeäksi.

–

Lopuksi: paluu perusasioihin

–

Poliittisen keskustelun kärjistymistä kriisien vanavedessä ei tule nähdä vain kielteisenä ilmiönä. Nyt on suotuisa hetki esittää ne kysymykset, jotka jäivät aikoinaan vastaamatta. Esimerkiksi työvoiman ja pääoman vapaan liikkuvuuden kohdalla näkisin mielelläni jonkun kysyvän, voiko sairaampaa ajatusta olla olemassakaan? Eliitille on totisesti annettava tunnustus upeasti myydystä valheesta, jotakin sanomattoman ihailtavaa tuossa häikäilemättömyydessä on ollut.

Ruohonjuuritasolle olisi palattava muussakin kuin kysymyksissä. Tavoitteen tulisi olla kokonaisvaltaisen itsenäisyyden mahdollistamisessa, mikä merkitsee reaalitalouden puitteiden varmistamista kotimaan oloissa niin pitkälle kuin mahdollista. Vain sillä on lopulta merkitystä, sillä finanssitalous ei ruoki, vaateta eikä lämmitä ketään, kun asiat alkavat mennä huonosti. ”Suomi Spartana” voisi lähteä tavallisten ihmisten pienistä teoista: erätaitojen ylläpidosta, aseiden omistamisesta ja purkkiruoan varastoimisesta. Tällaiset ehdotukset on helppo kuitata mökkihöperönä foliohattuiluna, mutta ei vara venettä kaada, eikä se ole keneltäkään pois. Ellei sitten kansalaisten huolestuttavasti lisääntyneestä uusavuttomuudesta.

Kotimaisen tuotannon suosimisen tulisi olla ehdotonta ja verojen jäätävä kotimaahan. Narsistisesta luonteestaan tunnettu poliittinen kekkuli ja wannabe-alfauros Mikael Jungner ehdotti aikoinaan, että poliitikoista tehtäisiin jokaiseen kotiin jaettava Ikea-kuvaston kaltainen esite, josta kaikkien näkemykset tulisivat selviksi. Ehdottaisin samaa, mutta vain merkittävimpien yritysten kohdalla. Näin kaikki näkisivät, ketkä maksavat veronsa kotimaahan ja voisivat sillä perusteella tehdä kuluttajavalintansa. Myös kysymys investointipakosta tulisi ottaa esille julkisuudessa: rahat on investoitava tuotantoon tietyn rajan ylittyessä. Investointipakko muistuttaisi myös siitä, ettei raha ole kulta-arkku, jonka saa halutessaan haudata, vaan yhteiskuntasopimus, joka tuo mukanaan sitä suuremman vastuun, mitä suurempi on kirstu. Muistakaamme vielä teesimme: liiallisen vaurauden haaliminen on myös oire heikosta itsetunnosta.

Hahmotelmani kilpailun kansallisesta vastavoimasta ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi vaipua veren, raudan ja purppuranpunaisen aamunkoiton suurenmoisiin unelmiin, vaikka ei siitä haittaakaan olisi. Olen enemmänkin pyrkinyt esittämään tärkeinä pitämiäni huomioita kilpailun sosiologiasta ja tarjoamaan valoa pimeyteen. Aiheesta on kirjoitettu hyllymetreittäin, joten olen ohittanut perustutkimuksen tunnetuimmat teoriat säännönmukaisesti. Totean vielä lopuksi, että henkilökohtaisesti kannatan kaikkia puheenvuoroja (tulivat ne miltä laidalta tahansa), jotka haastavat valtavirtapolitiikan kivitauluiksi nostamat ”arvot” sekä symbolisella että konkreettisella tasolla. Kritiikki voi parhaimmillaan onnistua yhdistämään molemmat puolet.

Unelmoin siitä, että pääsisin tekemään vaalimainoksen Silvio Berlusconille. Sen keskellä olisi valkoisen nuoren naisen paljas takapuoli, jota tumma käsivarsi hamuaa. Takapuolen vierellä hymyilevät isä Silvion aurinkoiset kasvot, ja hän leikkaa tumman käsivarren kirveellä poikki, asettaen samalla vapaan kätensä pakaroille omistamisen merkiksi. Mikä huvittavinta, itsensä ”politiikan Jeesus Kristukseksi” nimittänyt Berlusconi saattaisi todella suostua näin avoimeen haistatteluun valtavirtapolitiikalle, sen verran paha poika hän on.

”Se, mikä on vaivalla ja vuosisatojen kovalla työllä rakennettu, on nyt tuhoutumassa… Pikku hiljaa, pala palalta, päätös päätökseltä me olemme taipuneet, antaneet periksi rikkaiden ja mahtavien hirmuvallalle… Vallassa olevien ryhmien etu käännetään kansakunnan yhteiseksi hyväksi… Uhrit ovat tarpeellisia, suorastaan välttämättömiä, jotta systeemi ei romahda, ja jotta köyhätkin saisivat murusia rikkaan pöydältä. Me emme ole päässeet kivikautta pidemmälle. Pelastetut tarvitsevat kadotettuja, jotta voisivat kokea olevansa pelastettuja. Hyvinvoivat tarvitsevat pahoinvoivia ja rikkaat köyhiä, jotta voisivat tuntea olevansa rikkaita. Kapitalistinen markkinatalous tarvitsee massiiviset työttömien armeijat, jotta työtä tekevät pidetään kurissa ja palkkamalttiin sopeutuvina – alistettuina ja alistuneina.” (Kai Sadinmaa)

–

Lähteet:

Moilanen, Hanna, Peltokoski, Jukka, Pirkkalainen, Jaana & Toivanen, Tero: Uusi osuuskunta. Tekijöiden liike. 2014.

Oikkonen, Seppo: blogi Uuden Suomen Puheenvuoro -blogipalvelussa.

Sadinmaa, Kai: 10 käskyä kirkolle. 2014.

–

–

Tenho Kiiskinen on joensuulainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.