SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

”Poliittinen korrektius radikalisoituu samaan tahtiin kuin monimuotoinen yhteiskunta hajoaa.” (Mathieu Bock-Côtén haastattelu)

Mathieu Bock-Côté (s. 1980) on identitaarista liikettä lähellä oleva kanadanranskalainen yhteiskuntatieteiden tohtori ja sosiologi, jonka akateeminen työ keskittyy monikultturismin ongelmiin, läntisten demokratioiden tämän hetken haasteisiin sekä kansallisuuskysymyksiin kotiseudullaan Kanadan Québecissa. Hän on hiljattain julkaissut kirjan nimeltäLe Multiculturalisme comme religion politique(Éditions du Cerf, 2016); kirja on nimensä mukaisesti tarkkanäköinen kuvaus monikultturismin ideologiasta uutena poliittisena uskontona. Bock-Côté on myös journalisti ja avustaa mm. Ranskan perinteikästä Le Figaro –lehteä, jossa tämäkin haastattelu on alun perin julkaistu (Figaro-Vox, 29.6.2018). Haastattelijana toimi Alexandre Devecchio, ja haastattelun on suomeksi kääntänyt Mika Keränen.

(Aivan haastattelun alussa sivutaan tiettyjen ranskalaisten parlamentaarikkojen taannoista hanketta siivota Ranskan perustuslakia poliittisesti korrektimpaan asuun poistamalla sen ensimmäisestä artiklasta sana ”rotu”. Kyseinen perustuslain kohta kuuluu suomeksi: ”Perustuslaki takaa tasa-arvon lain edessä kaikille kansalaisille erottelematta heitä alkuperän, rodun tai uskonnon mukaan.” [Elle assure l’égalité devant la loi de tous les citoyens sans distinction d’origine, de race ou de religion].)

***

FIGAROKärjistyvän maahanmuuttokysymyksen ja radikalisoituneen feminismin paineessa parlamentaarinen valiokunta päätyi äänestyksen jälkeen ehdottamaan termin ”rotu” poistamista perustuslain 1. artiklasta, niin ikään se esitti kiellettäväksi puhumisen ”sukupuolten välisistä eroista” (”distinction de sexe”). Millaisia ajatuksia tämä teissä herättää?

Mathieu BOCK-CÔTÉ: Politiikan näyttämöllä on jauhettu melkoinen tovi tästä sanan ”rotu” poistamisesta perustuslaista. Muistettakoon, että jo François Hollande lupasi tehdä sen vuoden 2012 presidentinvaalien aikana. Asiaa perustellaan näin: jos kerran rotuja ei ole olemassa, kuten nykyään on tapana sanoa, niin mihin koko sanaakaan sitten tarvittaisiin? Ne, jotka kannattavat sanan poistamista, katsovat aidon antirasismin näin ulottuvan perustuslain kirjaimeen saakka. No, miksipä ei.

Asiaan liittyy kuitenkin hämmästyttävä paradoksi, jota kannattaa pohtia. Sanan ”rotu” kieltämistä nimittäin ajetaan juuri sellaisena ajankohtana, jona tietyt äärivasemmistolaiset identiteettipoliittiset kuppikunnat ovat toiminnallaan nostaneet rotukysymyksen takaisin poliittisen elämään keskiöön. Näistä ääriryhmistä tyypillisimpiä on itsestään nimeä ”Tasavallan alkuasukkaat” (Indigènes de la République) käyttävä porukka. Nämä indigenistit tahtovat viedä Ranskan dekolonisaatiokehityksen mielestään johdonmukaiseen päätökseen epäranskalaistamalla (en dénationalisant) koko kansakunnan. Tämä merkitsee Ranskan alistamista sellaiselle monikulttuurisuudelle, joka ei ainoastaan tuo rodun käsitettä takaisin julkiseen debattiin vaan jopa tekee siitä kansalaisuuden ja äänivaltaisuuden peruskiven. Tämä lähestymistapa johtaa siihen, että rotunäkökulma alkaa hallita koko sosiaalista elämää, ja viime kädessä vaaditaan suoranaista rotuerottelua; tämän voimme havaita vaikkapa eri yliopistojen lukuisista ”vain rodullistetuille avoimista tilaisuuksista” (”rencontres non-mixtes pour personnes racisées”), käyttääkseni monikultturismin uuskieltä. Jos vähänkin perehtyy tämän liikkeen parissa tuotettuihin teksteihin, huomaa helposti, että kyseessä on yksinkertaisesti kainostelematon valkoihoisten vastainen rasismi. Jos Ranskassa nykyään ylipäätään on rasistisia pyrkimyksiä, ne tulevatkin juuri tältä suunnalta. Indigenistiliike tavoittelee kiihkeästi kommunitarismille rakentuvaa yhteiskuntaa ja pyrkii hajottamaan kansakuntaa koossa pitävän ytimen. Tämä ei kuitenkaan näytä suuremmin häiritsevän valtamediaa, joka jatkuvasti kohtelee indigenistiliikkeen edustajia suurina demokraatteina. Virallisesti rotuviha tuomitaan ankarasti – paitsi silloin kun se kohdistuu valkoisiin; valkoisten vastaisessa antipatiassahan on kyse vain ”rodullistettujen” ymmärrettävästä kritiikistä ”etuoikeutettuja” (”dominants”) kohtaan. Länsimaalaisten huono omatunto siis elää ja voi hyvin.

Sallittakoon minun sanoa muutama sana tästä uudesta rotuperusteisesta yhteiskuntatieteestä, joka päivä päivältä pesiytyy syvemmälle akateemisen maailman rakenteisiin. Pitäisikö meidän sisällyttää ranskalaiset, saksalaiset, skotlantilaiset, englantilaiset, venäläiset, latvialaiset, quebeciläiset ja hollantilaiset samaan kategoriaan vain koska kaikki nämä populaatiot ovat ”valkoisia”? Entä kuuluvatko malilaiset, haitilaiset, kenialaiset ja afroamerikkalaiset samaan ryhmään, koska ne ovat ”mustia”? Tämä älytön taipumus redusoida sosiaaliset identiteetit roturyhmiksi on merkki uskomattoman takapajuisesta ajattelusta: viime kädessä se pakostakin johtaa tyystin kieltämään historian ja kulttuurin merkityksen nostaen niiden tilalle puhtaasti eläintieteelliset kategoriat. Mutta koska moiset pyrkimykset ovat lähtöisin vasemmistosta, tai ainakin radikaalivasemmiston tietyistä pienryhmistä, niin ne hyväksytään, tai ainakaan niitä ei avoimesti tuomita.

Kaiken tämän edessä minun täytyy ihmetellä, mitä tuon valiokunnan jäsenten mielissä oikein liikkui, kun he äänestivät niin kuin äänestivät. Heidän päätöksensä nimittäin näyttää olevan täysin irrallaan poliittisista tosiasioista, joista heidän kuitenkin pitäisi jo virkansa puolesta olla hyvin perillä. Mitähän tuota perustuslain muutosta kannattaneet edustajat mahtavat ajatella käynnissä olevasta kauhistuttavasta identiteettien rodullistumisesta?

Voiko tämä kielen mukautuminen poliittisen korrektisuuden vaatimuksiin todella vähentää tai oikaista yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa?

Tarkastellaanpa asiaa tästä näkökulmasta: kieli muuttuu ja kehittyy ajan myötä, eikä kielen kehityksessä ole kyse mistään sen kummemmasta kuin tapakulttuurin muutoksesta. Nykyään emme enää puhu neekereistä tai jutkuista, mikä on yleisesti ottaen oikein hyvä asia. Käytöstapojen sosiaalihistoriasta opimme, että se, mitä voidaan sanoa ja mitä ei missään tapauksessa voida sanoa, vaihtelee aikakaudesta toiseen, ja voimme olla tyytyväisiä siitä, että muutamat sellaiset loukkaukset, joita ennen olisi kiitelty, toisivat nykyään sanojalleen erittäin huonon maineen. Toki on niinkin, että ylenmääräinen huoli ”kohteliaisuudesta” voi heilahtaa tarpeettomien kiertoilmausten luomiseen; niinpä kuuroista on nyttemmin tullut huonokuuloisia (malentendant) ja sokeista näkörajoitteisia (non-voyant). On vaikea ymmärtää, mitä muuta tällaisella puhetavalla saavutetaan kuin kielen irtautuminen todellisuudesta ja lopulta sen sulkeutuminen autistiseksi itseviittausten universumiksi.

Mutta tämä ei kuitenkaan ole nykyistä mediakieltä leimaavan orwellisaation pääongelma. Usein on kyse yksinkertaisesti tietoisesta pyrkimyksestä kaunistella ikäviä tosiasioita kieltä manipuloimalla. Tämä on asianlaita esimerkiksi silloin, kun jankataan [eri etnisten ryhmien] auvoisesta yhteiselosta (vivre-ensemble), vaikka yhteiskunta samanaikaisesti natisee liitoksistaan ja on täydessä hajoamistilassa. Joskus voidaan kielen avulla myös kääntää tosiasiat täysin ylösalaisin. Muistettakoon, kuinka Iso-Britannian taannoinen sisäministeri Jacqui Smith vuonna 2008 vaati, ettei enää puhuttaisi islamistien terrori-iskuista vaan että terroristeihin viitattaisiin anti-islamisteina, sillä onhan heidän toimintansa täysin vastoin luonteeltaan rauhanomaisen islamin todellisia periaatteita. Samalla tavoin Jacques Toubon leikitteli luvuilla ja käsitteillä antaakseen ymmärtää, että Ranskassa ei ole koettu mitään massamaahanmuuttoa neljäänkymmeneen vuoteen. Tässäkin tapauksessa eliitti väärentää tosiasioita siinä määrin antaumuksellisesti, että tavallinen kansa alkaa pakostakin menettää uskoaan päättäjien haluun aidosti vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen sen sijaan että tyytyisivät vain peittelemään todellisuuden rujoja puolia. Tämän kielen ideologisoinnin pitäisi kannustaa meitä kaikkia jälleen lukemaan Miloszia ja Koestleriä, jotka molemmat ovat uhranneet lukuisia sivuja tuodakseen valoa ideologiseen pimeyteen.

Aikaisemman luokkataistelun tilalle on nyttemmin tullut kulttuurisota. Kulttuurisota on ennen muuta taistelua oikeudesta päättää tämän semioottisen universumimme sisältämien symbolien merkityksistä, se siis pyrkii muuttamaan toisiksi ne koodit ja askelmerkit, jotka määrittävät jokapäiväistä maailmaamme. Pyritään määrittelemään uusiksi arkijärjen parametrit ja päättämään, millaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä on lupa julkisesti käsitellä ja millaisia ei. Mikä ylipäätään on koko yhteiskunnan olemus ja millaisena se on lupa esittää? Poliittisen korrektiuden periaate onkin suoraan julkisen keskustelun sydämeen asennettu estomekanismi, jonka tehtävänä on työntää yhteiskunnalliseen marginaaliin jokainen, joka julkisesti ilmaisee olevansa eri mieltä oikeaoppisen monikultturismin kanssa. Poliittinen korrektius lisäksi radikalisoituu samaan tahtiin kuin monimuotoinen yhteiskunta hajoaa, ikään kuin olisi hinnalla millä hyvänsä estettävä ihmisiä huomioimasta tätä hajoamisprosessia. Tästä näkökulmasta tarkastellen monikultturismi on autoritaarinen ideologia.

Annan esimerkin: jo muutaman vuoden ajan on päivitelty sananvapauden ulottumista ”muukalaisvastaiseen vihapuheeseen” asti, mistä ilmiöstä on trendikästä olla huolissaan. Suvaitsemattomuuskin kuulemma on lisääntynyt Euroopassa, ja esiin nousseiden identitaaristen liikkeiden seireeninlaulujen sanotaan peräti vaarantavan demokratian; tämän sanaston me tunnemme. Mutta asiaa voi lähestyä toisinkin: viimeisten noin neljänkymmenen vuoden aikana on kasvavassa määrin pyritty kriminalisoimaan kansallistunnetta, ja jopa kaikkein harmittomampiakin patriotismin ilmauksia on saatettu käsitellä huolestuttavana kiihkonationalismina. Täten ihmisten tarve vaalia omia juuriaan näyttäytyy moraalisesti tuomittavana. Enää ei ole millekään kansalle luvallista pyrkiä turvaamaan omaa historiallista jatkuvuuttaan tai puolustaa omia rajojaan massiivisten maahanmuuttoaaltojen tulvalta; kaikki tämän suuntaiset pyrkimykset leimataan merkeiksi äärioikeiston noususta julkisen elämän areenoille.

Olisiko tässä väitetyssä muukalaisvastaisen vihapuheen vapautumisessa sittenkin kyse vain tervettä kansallistunnetta pitkään tukahduttaneiden estojen purkautumisesta? Onko näissä ilmiöissä tosiaan kyse rasismin paluusta seitsemänkymmentä vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen vaiko vain siitä, että vihdoinkin kieltäydytään leimaamasta muukalaisvihaksi kaikkea sitä, mikä nousee enemmän tai vähemmän kansallisista intresseistä? Kaiken poliittisen taistelun tarkoitus on viime kädessä pyrkiä vaikuttamaan todellisuuteen, mutta todellisuutta itseään ei voi muokata rajattomasti, ja sellaista yrittäneiltä se alkaakin lopulta periä saataviaan, myönsimme sitä tai emme.

Puhuaksemme hieman triviaaleimmista asioista, [Pariisin pormestari] Anne Hidalgo päätti jättää LGBT-kansan sateenkaarenvärit pysyvästi Pariisin suojateiden koristeiksi sen jälkeen, kun yksi tällainen sateenkaari oli täyttynyt homofobisista loukkauksista. Samanaikaisesti kansalliskokous liputti ensimmäistä kertaa historiansa aikana sateenkaarikansan väreissä. Eikö tällainen syrjinnänvastaisen taistelun varjolla vähemmistöjä suosiva politiikka viime kädessä kuitenkin petä tasavallan egalitaristiset ja kaikenlaisen kuppikuntaisuuden vastaiset arvot?

No, enpä tiedä onko tämä kysymys niinkään triviaali. Homoseksuaalien vastaisia loukkauksia ei tietenkään voi hyväksyä, ja on hyvä, että tämä sanotaan riittävän usein ääneen. Ne paljastavat lausujansa siinä määrin typeriksi ja halpamaisiksi, että he saisivat hävetä itseään.

Mutta tässä myös nähdään, kuinka poliittinen korrektius käyttää noita loukkauksia omien tarkoitusperiensä edistämiseen; annetaan siis ymmärtää, että loukkaukset olisivat oireita Ranskaa vanhastaan vaivanneen homofobian demonin henkiin heräämisestä. Kaikkien pitäisi kiireen vilkkaa aktivoitua homofobian vastaiseen taisteluun, niin että se saataisiin karkotettua yhteiskunnasta. Tämä on täysin sopusoinnussa monikultturistisen sosiologian kanssa, joka lähtee siitä, että oman aikamme länsimaisia yhteiskuntia määrittävät keskeiset rakenteet ovat luonteeltaan patriarkaalisia, homofobisia, rasistisia ja seksistisiä ja että nuo rakenteet tulisi mitä pikimmin kaataa. Voidaan todeta, että pönkittääkseen suurta kertomusta länsimaiden perinteisestä vihamielisyydestä kaikkea erilaisuutta kohtaan valtamedia on aina valmis hyödyntämään mitä tahansa tarkoitukseen soveltuvaa yhteiskunnallista ilmiötä.

Eikä tässä välttämättä ole vielä kaikki. Mikäli Ranska tulee seuraamaan Pohjois-Amerikan jalanjälkiä, niin juuri homofobian (pian myös ”transofobian”) vastaisen taistelun nimissä tullaan jälleen näkemään yrityksiä käännyttää kansakunta uskomaan genderteoriaan; tullaan näkemään yrityksiä kolmannen sukupuolen olemassaolon tunnustamiseksi vaikkapa virallisissa asiakirjoissa ja lomakkeissa, mikä tietää loppua kaksinapaiselle ja komplementaariselle sukupuolikäsitykselle. Ja jo tämänhetkisen kokemuksemme nojalla on helppo arvata, että jokainen, joka ei osallistu pakollisiin suosionosoituksiin, tullaan luokittelemaan taantumuksellisten leiriin. Tämän pitäisi saada meidät pohtimaan koko tuota ”syrjinnän vastaisen taistelun” käsitettä, jota kaikki poliitikot niin ahkerasti viljelevät tässä genderkysymyksessä uhraamatta ajatustakaan teoreettisille tai juridisille nyansseille. Pieninkin erimielisyys näistä kysymyksistä tulkitaan vastedes syrjinnäksi, jota vastaan täytyy taistella lainsäädännön keinoin.

Vielä eräs asia. Täytyy ihmetellä toimittajien ajatuksenjuoksua, kun se mahdollistaa yhden palstan pikku-uutisen nousemisen politiikan sivujen pääuutiseksi. Nuo homofobiset herjat ymmärretään valtakunnanpolitiikan piiriin kuuluvaksi tapahtumaksi, joka vaatii myös korkean tason reagointia. Mutta millainen ideologinen matriisi tarvitaan muuntamaan pikku-uutiset poliittisiksi etusivunjutuiksi ja kuinka tuo matriisi varsinaisesti toimii? Miksi vaikkapa Telfordin skandaalia käsitellään pikku-uutisena ja vähämerkityksisenä yksittäistapauksena? Entä miksi puhuimme niin tavattoman häveliäästi suuren mittaluokan seksuaalisesta ahdistelusta Kölnissä? Miksi massiivisen maahanmuuton myötä lisääntynyt yleinen turvattomuus pyritään vaikenemaan kuoliaaksi tai jopa suoraan kieltämään siinä määrin, että jokainen asian esille nostava on vaarassa tulla leimatuksi rasistiseksi kansankiihottajaksi tai vihapuhujaksi?

Itse asiassa jokaista, joka kyseenalaistaa monimuotoisen yhteiskunnan (société diversitaire) ihanuuden, kohdellaan äärimmäisen vaivaantuneesti: pelätään, että jos kaunistelematon informaatio ko. yhteiskunnasta tavoittaa kansan syvät rivit, ne vetävät asiasta ei-toivottavat johtopäätökset. Niinpä jo pelkästään huonojen uutisten levittäjinä toimivat viestintuojat saattavat tulla kohdelluiksi rikollisina, kuten nähdään viime vuosina monien ranskalaisten journalistien ja intellektuellien osaksi tulleista poliittisluonteisista oikeudenkäynneistä.

Puhuaksemme hieman yleisemmin, onko poliittinen korrektisuus Ranskassa nyt nousemassa uudelle tasolle? Onko Régis Debray oikeassa puhuessaan Euroopan amerikkalaistumisesta?

Olematta itse mitenkään erityisen amerikkalaisvastainen toteaisin kuitenkin, että nykyään on syytä tarkastella kriittisesti sitä uutta ideologisen imperialismin muotoa, joka on lähtöisin Amerikasta ja joka pyrkii tuputtamaan käsityksiään muillekin kansoille niiden omasta kulttuurista piittaamatta. Ei ole antiamerikkalaisuuden merkki, jos ei halua tulla amerikkalaiseksi ja jos ei tahdo olla mukana ymppäämässä Ranskaan sellaisia historiallisia ja sosiologisia ajattelumalleja, jotka eivät Ranskaan kuulu. Poliittisen korrektiuden yhteydessä voisi oikeastaan puhua peräti jonkinlaisesta ideologisesta puritanismista, käyttääksemme Amerikan kulttuurihistoriasta tuttuja käsitteitä. Tällainen puritanismi merkitsee halua puhdistaa yhteiskunnasta kliinisesti kaikki sen kulttuuriset ja symboliset särmät ja siten tehdä siitä mahdollisimman yhteensopiva monimuotoisuuden dogmin kanssa. On torjuttava kaikki ne ikävät tuntemukset, joita elämä postmodernissa maailmassa meissä herättää, ja on jatkuvasti lähetettävä kanssaihmisillemme mahdollisimman selvästi havaittavia hyvesignaaleja (signes ostentatoires de vertu), lainatakseni Vincent Trémolet de Villersin ilmaisua. Tämän voi tehdä vaikkapa tuomitsemalla rituaalinomaisesti, tarpeen vaatiessa vaikka joka päivä, kaikki ne lukuisat fobiat, jotka jo saastuttavat maailmaamme, eikä ole pahitteeksi keksiä uusiakin, kuten esimerkiksi grossofobia [”läskikammo”]. Jokainen, joka vaivautuu ottamaan selvää siitä, millaiseksi amerikkalainen yliopistomaailma on muuttunut ja minkä tyyppistä debattia sen kampuksilla nykyään käydään, tulee vilpittömästi kauhistumaan.

Poliittisesta korrektiudesta itselleen mediasensuurin välineen tehnyttä monimuotoisuusideologiaa voi tarkastella myös totalitarismin jatkumossa; totalitarismin kiusaushan on eri muodoissaan vainonnut koko modernia aikakautta, ja meidän päivinämme se näyttää maailmalle uudet kasvonsa monimuotoisuusideologiassa. Jälleen kerran unelmoidaan sopusointuisesta, yhdistyneestä ja absoluuttisen läpinäkyvästä maailmasta. Se on maailma, jossa ei ole erillisiä identiteettejä, mutta se on myös maailma, jossa ei syödä lihaa, ei tupakoida, ei ryypätä, ei isketä tyttöjä, ei seikkailla eikä harrasteta syrjähyppyjä. Tämä ystävyydetön, viimeisen päälle ohjelmoitu, kiillotettu ja tärkätty maailma olisi tappanut Joseph Kesselin ikävään ja saanut Sylvain Tessonin haaveilemaan pysyvästä maanpaosta. Olemme jälleen kerran alkaneet unelmoida uudesta ihmisestä, mutta tällä kertaa kyseessä olisi ihminen ilman ennakkoluuloja, ihminen joka on vapautettu verisiteistään, ryhmälojaliteeteistaan, kulttuuristaan ja lopulta kaikesta kiintymyksestään menneeseen maailmaan. Poliittisen korrektiuden varsinainen kutsumus on tukahduttaa ne viimeiset vanhan maailman jäänteet, joita ihmisessä yhä vielä on jäljellä ja näin mahdollistaa hänen uudestisyntymisensä. Hänen matkansa käy monimuotoisuusideologian äidinkohdun kautta, ja sieltä hän sitten syntyy vanhan Aatamin rippeistäkin puhdistuneena ja valmiina varauksitta liittymään uudistuneeseen ihmiskuntaan, jonka esihistoria on nyt päättynyt. Ihmisyyden morbidi esihistoria on käytännössä yhtä kuin länsimaiden historia, ja jotta todella uudistunut ihmiskunta voisi astua maailmannäyttämölle, on ennen muuta tehtävä loppu länsimaista yleensä ja Euroopasta erityisesti. Se, joka ei ymmärrä tätä, ei ymmärrä yhtään mitään tämän päivän edistysmielisyyden luonteesta.

Poliittinen korrektius on jo pitkään hallinnut Pohjois-Amerikan kulttuuria. Milloin se tarkkaan ottaen syntyi? Entä kuinka amerikkalaiset tulivat alistuneeksi sen hegemoniaan?

Lyhyesti sanoen poliittinen korrektius näki päivänvalon amerikkalaisten yliopistojen kampuksilla 1960-luvun lopulla, se kehittyi vaivihkaa 80-luvulle saakka, jolloin siitä alkoi jo tulla valtavirtaa yliopistoissa, ja mediassa se puolestaan saavutti hegemonian 2000-luvulla. Se on 60-luvun radikalismin hedelmää ja sellaisena melko erikoislaatuinen uusmarxismin ja eräiden vastakulttuurin myrkyllisimpien muotojen ristisiitos. Vahvasti yksinkertaistaen sen perusta on länsimaisen sivilisaation radikaali kritiikki. Tätä sivilisaatiota syytetään siitä, että se on konstruoinut vieraantuneen ihmistyypin, joka puolestaan täytyy dekonstruoida tukeutumalla erilaisiin vähemmistöryhmiin, jotka ovat joutuneet alistumaan länsimaiden hegemoniaan. On siis aggressiivisesti torjuttava kaikki se, mikä aikaisemmin oli lännen sivilisaatiossa enemmistön normina, ja vastaavasti nostettava arvoon kaikkea aikaisemmin marginalisoitua ja syrjittyä. Filosofisessa mielessä poliittisessa korrektiudessa on kyse sivilisaation normatiivisen systeemin kääntämisestä ylösalaisin sekä sivilisaation eksistentiaalisen ytimen radikaalista dekonstruktiosta ja neutralisoinnista siten, että se vastedes voidaan määritellä aikaisemmin ulossuljettujen ehdoilla. Näillä lännessä historiallisesti hyljeksityillä ryhmillä on tässä skeemassa miltei kvasiuskonnollinen ja messiaaninen pelastajan rooli.

Konkreettisesti poliittinen korrektius näkyy meidän päivinämme kaikkialla yleistyneenä kyttäyskulttuurina: kaikki se, mikä ajautuu ristiriitaan monimuotoisuusideologian määrittelemän oikeaoppisuuden kanssa, saa osakseen tuomion ja nostetaan julkisen paheksunnan kohteeksi. Tästä toiminnasta vastaavat pienet joukkiot, joita leimaa miliisin psykologia ja jotka käyttäytyvät kuin olisivat pöyristymisen ammattilaisia – ja kannattavaa puuhaa tämä onkin. Harva se viikko saamme kuulla tämän tai tuon menneen maailman reliikin osaksi tulleesta ankarasta tuomiosta, ja alituiseen meitä muistutellaan siitä, että meillä kaikilla on vielä paljon työtä tehtävänä ennen kuin olemme arvollisia toimimaan monimuotoisen ihanneyhteiskunnan kätilöinä. Poliittinen korrektius kaivaa jatkuvasti esiin erilaisia skandaaleita, toisinaan todellisia, useimmiten täysin keinotekoisia, joita se käyttää hyväkseen pitääkseen yllä yhteiskunnan valppautta alati uhkaavaa eilispäivän maailman paluuta vastaan, ja tuoksi uhaksi saatetaan tulkita jopa näköjään kaikkein viattomimmatkin nostalgian ilmaukset. Koskaan ei poliittinen korrektius anna valppautensa herpaantua. Usein tuo valppaus tosin muuttuu naurettavaksi, kuten huomasimme taannoisessa debatissa kielen inklusiivisuudesta, ja sellaisissa tapauksissa poliittinen korrektius on antavinaan periksi, mutta sen se tekee vain voidakseen aloittaa ristiretkensä uudestaan heti kun ajankohtaisuutisten sykli on tehnyt kierroksensa ja tapaus unohtunut. Tästä näkökulmasta kaikki poliittisen korrektiuden kritiikki edellyttää mediakritiikkiä ja tiedotusvälineiden julkilausumattoman puolueellisuuden tuomista päivänvaloon.

Eikö Donald Trumpin valinta ole järisyttänyt puolueellista mediakenttää? Onko Yhdysvaltain vasemmistoälymystö aloittanut itsekritiikin toiminnastaan viime presidentinvaalien yhteydessä?

Kaikkea muuta. Amerikkalainen vasemmistointelligentsia on vain radikalisoitunut. Enää se ei lainkaan epäile itseään. Karikatyyrihahmoa muistuttavan ja usein kieltämättä melko vastenmielisellä tavalla esiintyvän Trumpin edessä vasemmisto suorastaan juopuu omasta hyveellisyydestään ja säteilee moraalista ylemmyyttään aina vain härskimmin. Koskaan se ei ole ollut varmempi asiansa oikeutuksesta kuin nyt. Haudanvakavin mielin se pohtii, että eiköhän Amerikka vain olekin luisumassa kohti ihan väärentämätöntä fasismia. Trumpin monessakin mielessä huolestuttavaa viranhoitoa pitäisi kyetä arvostelemaan sortumatta moisiin liioitteluihin. Mutta voi kysyä, kykeneekö ideologinen vasemmisto ylipäätään kuvittelemaan sellaista vastustajaa, jota se ei pitäisi koko ihmiskunnan vihollisena? Vasemmiston alituinen kiusaus, jolle se myös aina antaa periksi, on aloittaa moraalisia ristiretkiä ja näin pyrkiä karkottamaan yhteiskunnan ulkopuolelle kaikki ne, jotka eivät allekirjoita sen dogmeja. Se ei usko poliittiseen pluralismiin: se havaitsee vain kaksi kategoriaa, nimittäin yhteiskunnallisen etujoukon, joka ansaitsee ylistyksen ja johon se itse tietenkin lukeutuu, sekä jälkijunassa tulevat, joissa se näkee ihmiskunnan kuivettuneen oksan, johon ei kannata tuhlata aikaa ja joka on tuomittu joutumaan historian kaatopaikalle. Pohjimmiltaan vasemmisto uskoo lujasti ostrakismoksen oikeamielisyyteen politiikan keinona. Mutta valitettavasti näyttää siltä, että yhä merkittävämpi joukko tavallisia kansalaisia viis veisaa vasemmistomedian masinoimista likasankokampanjoista milloin ketäkin väärinajattelijaa vastaan. Eikä siinä kaikki: mitä kiivaammin media pyrkii jakamaan julkisia tuomioita ihmisille tai aatteille, sitä halukkaammin tietty kansanosa samaistuu noihin ihmisiin tai kokee aatteet omikseen. Yhteiskunta polarisoituu pahemmin kuin koskaan.

Tämä ideologia on vieras eurooppalaiselle ja eritysesti ranskalaiselle kulttuurille. Mutta voisiko se kaikesta huolimatta pesiytyä pysyvästi vanhan Euroopan maaperään? Eikö se ole omiaan ruokkimaan täällä niin kuin Yhdysvalloissakin ”populistista” reaktiota?

On hyvin tavallista aliarvioida sen poliittisen korrektiuden vastaisen kapinan painoarvo, jota nykyään populismiksi kutsutaan. Tavalliset ihmiset tuntevat oikeutettua ärtymystä poliittisen korrektiuden lukuisten ilmenemismuotojen edessä. Sellaisia ovat mm. pikkumainen kielen kontrollointi, suhteeton kaikenlaisten vähemmistöjen kultti, tietynlainen radikaalifeminismi, joka näkee patriarkalismia kaikkialla vaikka elää tasa-arvoisimmalla historian tuntemalla aikakaudella; sellaisia ovat myös erilaiset queer-teoriat, jotka tahtovat dekonstruoida kahden toisiaan täydentävän sukupuolen luonnolliseen eroon perustuvan järjestelmän totaalisesti. Tavallinen kansa tuntee, että koko sen kulttuuriperintö halutaan mullistaa, ja ymmärrettävästi se haraa vastaan. On rajansa sillä, kuinka kauan kukaan viitsii teeskennellä kuuroa karkean ideologisen propagandarummutuksen kaikuessa joka tuutista. On toki ihan hyvä, että meidän yhteiskuntamme ovat valmiita avautumaan erilaisille elämäntyyleille, sellaisiahan liberaalit yhteiskunnat ovat ja siinä on niiden suuruus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nekään olisivat erityisen innokkaita muuttumaan ideologisiksi uudelleenkasvatusleireiksi, joissa täytyy lakkaamatta kuunnella politrukkien saarnoja ja ottaa vastaan syytöksiä taantumuksellisuudesta. Mietitäänpä hieman myös tätä ”populismin” käsitettä. ”Populismi” on ruma sana, jonka merkitystä ani harvoin määritellään ja jota käytetään herjausluontoisesti, sillä pyritään mitätöimään moraalisesti ja poliittisesti ne, jotka osoittavat avoimesti olevansa eri mieltä monimuotoisuusideologian oikeaoppisuuden kanssa. On hälyttävää nähdä sanan voimakas yleistyminen ilman että koskaan kerrotaan, mitä sen tarkkaan ottaen pitäisi tarkoittaa. On mahdollista, että populismin alituinen rituaalinomainen tuomitseminen mediassa on omalta osaltaan vaikuttanut siihen kansan syvien rivien kasvavaan ärtymykseen, joka on johtanut Trumpin valinnan, Brexitin ja Italian vaalituloksen kaltaisiin kapinanpoikasiin vaaliuurnilla.

Alain Finkielkraut on vahvasti sitä mieltä, että ”poliittisesta korrektiudesta” täytyy luopua, mutta ilman että samalla sorrutaan ”poliittisesti ala-arvoiseen” [puhetapaan]. Eikö tämän tasapainon säilyttäminen ole nykyisessä länsimaiden kriisin kontekstissa aina vain vaikeampaa? Kuinka siitä kaikesta huolimatta voitaisiin pitää kiinni?

Jaan Alain Finkielkrautin huolen. Poliittisesti korrekti yhtäällä ja poliittisesti ala-arvoinen [politiquement abject] toisaalla ovat saman kolikon vastakkaiset puolet, ja usein ne ilmenevät toisiaan muistuttavilla, äärimmäisen vastenmielisillä tavoilla sosiaalisessa mediassa. Tunnustan olevani pessimisti: uskoni kohteliaan keskustelukulttuurin tulevaisuuteen heikkenee päivä päivältä, vaikka sinänsä pidän sivistynyttä keskustelutapaa ehdottoman välttämättömänä demokratialle. Se, että politiikkaa voitaisiin tehdä sivistyneesti, siis siten että sen poleeminen lataus pysyy hallinnassa, edellyttää tiettyä konsensusta kaikille yhteisestä arvoperustasta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka ylittää syvimmätkin erimielisyytemme erityiskysymyksissä. Tällainen yhteinen pohja on ollut kansakunta, kansallisvaltio. Kun se hajoaa, pintaan nousee sisällissotaa ennakoiva psykologinen ilmapiiri. En ole lainkaan varma siitä, onko meillä enää keinoja ainakaan lyhyellä aikavälillä hillitä poliittisen retoriikan radikalisoitumista. Kuten olen toisaalla todennut, internetistä huomaamme monien viihtyvän erinomaisesti lokalätäköissä. Julkisessa elämässä tulisi kuitenkin kaikilta vaatia tietyssä määrin säädyllistä käytöstä. Julkisilla areenoilla olisi myös edellytettävä näkemysten pluralismia: mikään leiri ei saisi julistaa omaavansa totuuden, hyvyyden ja oikeamielisyyden monopolia.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin vakuuttunut: mitä innokkaammin nykyään vallitseva oikeinajattelu pyrkii mitätöimään reaalitodellisuuden, ja mitä enemmän se demonisoi niitä, jotka tahollaan pyrkivät jatkuvasti muistuttamaan objektiivisen todellisuuden olemassaolosta, sitä varmemmin se lietsoo kansan syvien rivien kapinamieltä; samalla se myös raivaa tietä sellaisille poliittisille seikkailijoille, jotka osaavat kanavoida kansan ärtymyksen toiminnaksi. Tosiasiassa tämä yhteiskunnan jakautuminen on jo täydessä käynnissä. Jää nähtäväksi, millaiset kasvot se lopulta saa.

%d bloggers like this: