SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Miksi populisti voittaa

OLLI VIRTANEN

Pitkään jatkunut populistisiksi kutsuttujen puolueiden kannatuksen nousu on viimein alkanut näkyä myös konkreettisina muutoksina päivänpolitiikassa. Italian sisäministeri Matteo Salvini on kieltänyt ”avustusjärjestöjen” aluksia tuomasta Välimerestä poimimiaan onnenonkijoita Italian satamiin, Itävallan liittokansleri Sebastian Kurz on ajanut huomattavia kiristyksiä maan maahanmuuttopolitiikkaan, ja Tanska on ottamassa käyttöön kovia otteita palauttaakseen maahanmuuttajaghetot järjestykseen. Jopa Ruotsissa, kaikkinaisen moraalisäteilyn supervallassa, ”äärioikeistolainen” ja ”uusfasistinen” Ruotsidemokraatit on noussut hätyyttelemään gallupien kärkeä neuvostoliittolaiset mittasuhteet saavuttaneesta loanheittokampanjasta huolimatta.

Länsimaita on viime vuosikymmenet hallinnut ideologia, jota yleensä tavataan nimittää liberalismiksi. (Oikeastaan karsastan tätä nimitystä, sillä alkuperäinen klassinen liberalismi oli nykyistä irvikuvaansa selvästi fiksumpi aate, mutten jaksa jatkaa jo hävittyä kamppailua ja käytän suosiolla nykykieleen vakiintunutta nimitystä). Tämä ideologia on saavuttanut niin vahvan hegemonia-aseman, että sen kannattajat ovat unohtaneet sen todellakin olevan edelleen vain yksi, korvattavissa oleva poliittinen aate muiden joukossa. Nykyliberalismiin uskovat ovat jääneet lineaarisen historiakäsityksensä vangeiksi. He kuvittelevat, että kehitys kulkee vääjäämättä kohti yhä suurempaa tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta ja kansainvälisyyttä – tai tarkemmin sanoen sitä, miten he kyseiset käsitteet määrittelevät. Kun tämä liberaali Endsieg onkin yhtäkkiä ottanut takapakkia, he ovat aidosti äimistyneitä. Miten joku voi vielä nykyään kannattaa nationalismin kaltaista aatehistorian reliikkiä? Eihän tässä näin pitänyt käydä!

Poliitikkojen perusongelmana on, että he tarkastelevat yhteiskuntaa teoreetikon silmin. He näkevät vain tilastot, kaaviot ja yleiset kehitystrendit; yksittäinen ihminen, siis se, josta heidän kannatuksensa viime kädessä riippuu, hukkuu tähän dataan. (Tiedän, mistä puhun, sillä olen itse perin juurin abstrakti ja teoreettinen luonne.) Lisäksi on hyvät syyt olettaa, että tällainen ajattelutapa on erityisen tyypillinen ns. vanhojen puolueiden piireissä. Niiden valta-asema kun on jo vakiintunut, eikä niillä ole pitkään aikaan ollut erityistä tarvetta päivittää näkökulmiaan.

Matteo Salvini

Vastataksemme kysymykseen, minkä takia populistien menestys kasvaa, meidän pitää hetkeksi unohtaa tilastot ja suuren mittaluokan trendit ja tarkastella yksittäistä populistipuolueen äänestäjää. Millaisina maahanmuutto ja globalisaatio näyttäytyvät kontulalaisen Lissu Lähihoitajan, hervantalaisen Tapsa Tehdastyöläisen tai tohmajärveläisen Nipa Nuorisotyöttömän elämässä? Vaikutukset ovat yksinomaan kielteisiä: työpaikat karkaavat Kaukoitään, naapuriin muuttaa vokki, oma asuinalue alkaa muistuttaa enemmän Lähi-itää kuin pohjolaa. Kadulla tulee vastaan maailmanomistajan elkein kulkevien kukkopoikien jengejä ja mustiin säkkeihin pukeutuneita naisia. Joku tutuntuttu on tullut ryöstetyksi ja hänen teinityttärensä on joutunut raiskauksen uhriksi. Työkkäristä tarjotaan pelkkää eioota samalla, kun kutsumattomien vieraiden kerhotoimintaan kipataan rahaa perään kyselemättä.

Äänestäjä, kaltaistani idealistista kummajaista lukuun ottamatta, ei tee äänestyspäätöstään minkään yleisen talouskehityksen tai poliittisesti korrektien palopuheiden vaan oman koetun etunsa perusteella. Jos päivänselvä empiria osoittaa, että liberaalin politiikan kaikki seuraukset ovat hänen kannaltaan miinusmerkkisiä, hän ei äänestä liberalismin puolesta liputtavia poliitikkoja. Ja tämä on se kysymys, johon vanhat puolueet eivät ole osanneet eivätkä halunneet vastata: mikä aivan konkreettisesti on se henkilökohtainen syy, jonka takia lähiöiden pienipalkkaisten kannattaa antaa äänensä maahanmuuton ja globalismin puolestapuhujille? Vastaukseksi ei kelpaa mikään Suomen kilpailukyvyn parantuminen tai erilaisuuden valtava rikkaus, koska he eivät kostu niistä mitään – ja vaikka kostuisivatkin, kielteiset vaikutukset painavat silti vaa’assa enemmän. On selvää, että kaupunkien koulutetulle nuorisolle ”rajaton maailma” saattaa oikeasti tarjota työmahdollisuuksia ja mielenkiintoisia tuttavuuksia, mutta aivan yhtä selvää on, että vaikutukset eivät ole näin myönteiset kaikille. Henkilökohtaisen edun tärkeys ymmärretään kaikkien muiden ryhmien ollessa kyseessä: kukaan ei ihmettele, minkä takia maahanmuuttajat eivät äänestä persuja, aakkosseksuaalit kristillisiä tai duunarit RKP:tä. Jostain syystä tätä ei kuitenkaan suostuta käsittämään, kun on kyseessä tavallinen kantaväestön edustaja.

Perinteinen kuva lähiössä asuvasta pienipalkkaisesta, kouluttamattomasta populistipuolueiden äänestäjästä ei liene täysin paikkansapitämätön, mutta se ei missään tapauksessa, ainakaan enää, ole populismin koko kuva. Populistipuolueiden kannatus kasvaa samaan tahtiin kuin maahanmuuton aiheuttamat lieveilmiöt valuvat ulos kaupunkien ongelmalähiöistä. Keskiluokka voidaan pitää ruodussa äänestämässä ”keskustaoikeistoa” ja ”maltillista vasemmistoa” niin kauan, kuin se joutuu väestönvaihdoksen seurausten kanssa tekemisiin vain rajoitetusti, mutta asioiden todellisen laidan pimittäminen ei ole onnistunut useimmissa Länsi-Euroopan maissa enää pitkään aikaan. Silloin, kun yhteiskuntarauha on murenemassa käsiin ja oma ja läheisten hyvinvointi rupeaa toden teolla olemaan uhattuna, insinööri ja opettaja antavat äänensä populisteille siinä missä siivooja ja raksamieskin. Harva polttaa näppejään hellalla kovin montaa kertaa.

Maahanmuutto ja globalisaation mukanaan tuomat ongelmat lienevät tärkein populistien kannatuksen nousua selittävä tekijä, mutta ainoa ne eivät suinkaan ole. Oma tärkeä osansa on sillä tympääntymisellä, jota aiheuttaa vasemmistolaisuuden läpitunkeman median maniaa lähentelevä keskittyminen kaikkiin mahdollisiin vähemmistöihin ja etenkin tämän vimman yhdistyminen kantaväestön arvoihin kohdistuvaan peittelemättömään inhoon. Valtaosaa eurooppalaisista eivät homot tai kunnolliset maahanmuuttajat häiritse, muttei heitä myöskään kiinnosta jatkuvalla syötöllä kuunnella itkuvirsiä marginaaliryhmien ongelmista ja toistuvia syytöksiä siitä, että nämä ongelmat jotenkin olisivat heidän vikansa. Varsinkaan he eivät halua, että heille tärkeistä ja arvokkaista asioista tehdään alituista pilkkaa ja että heidän turvallisuudellaan ”pyyhitään takapuolta”. Eurooppalaiset ovat avanneet ovensa maailman hädänalaisille ja järjestäneet vähemmistöjen asiat maanosassaan parempaan jamaan kuin missään muualla maailmassa. Palkaksi he saavat pelkkää haukkumista siitä, miten kamalia ihmisiä he ovat.

Nuoleskelemalla vähemmistöjä ja sylkemällä kantaväestöä päin naamaa vallanpitäjät eivät voi kuin hävitä. Vähemmistöjen edustajia on jo määritelmänkin mukaisesti vähän, eli tältä suunnalta tuleva kannatus jää väkisinkin niukaksi; yksi puolue voi ehkä elää mamujen, sateenkaariväen ja änkyräsuvaitsevaisten äänillä, mutta kun samalle apajalle änkeää viisi tai kuusi puoluetta, se jää auttamatta liian pieneksi. Ja kun samalla vielä kyllin kauan pyllistetään keskivertovirtaselle, hän saa lopulta tarpeekseen ja siirtyy siihen leiriin, jossa häntä kuunnellaan. Jos eliitti erikseen tekee kaikkensa osoittaakseen halveksuntansa tavallista kansaa kohtaan niin sanoin kuin teoinkin, on selvää, että kuppi menee jossain kohtaa nurin. Tähän mennessä ihmiset ovat äänestäneet Euroopan nykyiseen jamaan ajaneita puolueita lähinnä vanhasta tottumuksesta, mutta nyt virta näyttää kääntyneen pysyvämmin populistipuolueita kohti.

Politiikka toimii pohjimmiltaan varsin samalla logiikalla kuin markkinatalous. Vaalilupaukset ovat tuote, jota poliitikko yrittää äänestäjilleen myydä, ja äänestäjä ostaa parhaaksi katsomansa tuotteen antamalla sille äänensä. Populismin kasvun selitys on loppujen lopuksi äärimmäisen yksinkertainen: yhä useampi ei enää halua sitä maailmaa, jota EU-johto ja liberaalit poliitikot niin oikealla kuin vasemmallakin meille tarjoavat. Ihmisille alkaa hiljalleen valjeta, etteivät kehitysmaalaisten invaasio länteen, työpaikkojen ulosliputtaminen vinkuintiaan, kansallisen itsemääräämisoikeuden siirtyminen Brysseliin ja öyhöfeminismin nimissä tapahtuva yhteiskunnan yleinen emaskulaatio ole mikään valttikortti vaan kierroksen päätteeksi käteen jäävä musta pekka. Lisäksi yhä useampi tämän tajuavista uskaltaa oikeastikin antaa äänensä populisteille eikä jää pelkästään puimaan nyrkkiä taskussaan. Kuten Jussi Halla-aho taannoisessa kolumnissaan osuvasti totesi, populistien kannatuksen nousu ei ole merkki mistään demokratian kriisistä vaan nimenomaan sen toimivuudesta. Demokratian todellisista ongelmista kielivät sen sijaan esimerkiksi establishmentin yritykset rajoittaa sananvapautta ”vihapuheen” verukkeella ja räikeän värittynyttä uutisointia harrastava ”riippumaton” media. Markkinatalousvertausta jatkaakseni, jos kilpailijan tuote on parempi, yrityksen on joko muokattava omaa tuotettaan tai hakeuduttava konkurssiin. Vallanpitäjät mediapuudeleineen sen sijaan näyttävät valinneen taktiikakseen kilpailijansa tehtaan polttamisen, jotta asiakkaalle ei jää kuin yksi vaihtoehto.

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.

Tietoja

This entry was posted on heinäkuu 18, 2018 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: