Sulatusuunin epävarma tulevaisuus, osa IV

TUUKKA KURU

–

Kesäkuun alussa Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC julkaisi yli 20 000 vastaajalla toteutetun kyselytutkimuksen tulokset, jolla pyrittiin selvittämään Englannissa asuvien ihmisten ryhmäidentiteettien eroja, kuten myös sitä, miten englantilaiset itse määrittelevät englantilaisuuden. Tuloksissa esiintyi selviä eroja eri etnisyyksien välillä, sillä maahanmuuttajataustaiset ihmiset kokivat olevansa ”brittejä”, kun taas anglosaksista alkuperäiskansaa edustaneet valkoiset kokivat olevansa ensisijaisesti englantilaisia. Vastaajan rodullisesta taustasta riippumatta ihmiset kokivat, että ”englantilaisuus” on selvästi eksklusiivinen, valkoisuutta kuvaava termi, siinä missä brittiläisyys nähtiin ihmisen syntyperästä riippumattomana identiteettinä. Englantilaisuuden mieltäminen valkoisuudeksi selittää myös erään toisen BBC:n uutisen otsikoista, jonka mukaan ”nuoret” (eli käytännössä maahanmuuttajat) mieltävät itsensä vanhempia sukupolvia vähemmän englantilaisiksi. Vähiten englantilaisiksi itsensä kokevia asui niillä alueilla, joissa oli vähiten valkoisia kantaväestön edustajia, ja vastavuoroisesti eniten niissä Pohjois-Englannin kaupungeissa, jotka ovat väestöltään eteläisestä Englannista poiketen melko homogeenisiä. Kyselytutkimukseen vastanneista noin 80 % mielsi itsensä ainakin jollain tavoin englantilaiseksi, mikä vastaa pitkälti maassa asuvien valkoisten englantilaisten kokonaismäärää (hieman alle 80%).

Erot populaatioiden välillä eivät kuitenkaan jää ainoastaan yksittäisten termien omaksumiseen. Konservatiivien äänestäjistä 77 % koki olevansa englantilaisia, kun samaan aikaan vain 45 % työväenpuolueen ja 42 % liberaalien äänestäjistä koki samoin. Brexitin kannattajista 75 % tunsi ylpeyttä englantilaisuudestaan, siinä missä unionissa pysymisen kannattajista ainoastaan 44 %. Valkoisiksi itseään kuvailevista 61 % koki olevansa ylpeästi englantilaisia, kun värillisten keskuudessa vastaava luku oli ainoastaan 32 %. Ainoastaan kolmasosa englantilaiseksi itseään kuvailevista piti monikulttuurisuutta englantilaisena arvona, siinä missä brittiläisiksi itseään kuvailevista samaa mieltä oli kaksi kolmasosaa vastaajista. Englantilaisina itseään pitävistä selvästi suurempi osa oli sitä mieltä, että asiat olivat ennen paremmin, siinä missä brittiläisinä itseään pitävät kokivat, että Englannin parhaat vuodet ovat vasta edessäpäin. Lähes puolet Brexitin kannattajista oli sitä mieltä, että maan kristillinen traditio on heille tärkeä osa elämää, kun vastaava luku unionissa pysymisen kannattajista oli ainoastaan 29 %. Ylpeimpiä englantilaisuudestaan (72 % vastaajista) olivat yli 65-vuotiaat, jotka edustavat myös maan valkoisinta väestöryhmää. Vähiten ylpeitä englantilaisuudestaan olivat alle 25-vuotiaat nuoret, jotka ovat etniseltä taustaltaan huomattavasti vanhempia sukupolvia monimuotoisempia. Isänmaallisuus oli yleisintä niissä ikäluokissa, joissa oli suhteellisesti eniten valkoisia, ja matalin niissä ikäluokissa, joissa heidän osuutensa oli pienin. Maanpuolustushengen yläpitäminen on siten riippuvainen maan valkoisesta enemmistöstä.

Selvä enemmistö vastaajista oli sitä mieltä, että englantilaisuus edellyttää Englannissa syntymistä (80 %) ja englantilaista verenperintöä (~75 %), siinä missä selvä vähemmistö vastaajista mielsi englantilaisuuden vain kulttuurilliseksi ilmiöksi. Vastaajista 16 % piti itseään ainoastaan englantilaisena, 18 % enemmän englantilaisena kuin brittinä ja hieman yli 30 % yhtä paljon englantilaisena kuin brittinä. 22 % vastaajista piti itseään joko enemmän brittiläisenä tai täysin brittiläisenä. Brittiläisinä itseään pitävien osuus oli suurin ns. näkyvien vähemmistöjen keskuudessa, jotka erottuvat ulkonäöllisesti valkoisista englantilaisista. Pitkään jatkuneesta monikulttuurisesta yhteiskuntakokeilusta ja propagandasta huolimatta ihmiset omaksuvat edelleen toisistaan poikkeavia ryhmäidentiteettejä, joissa määrittävänä tekijänä toimii ihmisen oma syntyperä. Toisistaan poikkeavilla väestöryhmillä on myös toisistaan poikkeavia poliittisia päämääriä, mikä näkyy tutkimuskysymysten vastauksissa. Valkoiset konservatiivit suhtautuivat Brexit-äänestykseen huomattavasti värillisiä myötämielisemmin, ja äänestivät värillisiä todennäköisimmin oikeistopuolueita. Vaikka iso osa valkoisista englantilaisista ja maahanmuuttajista koki olevansa ainakin jollain tavoin brittejä, he ymmärsivät ”brittiläiset arvot” selvästi toisistaan poikkeavilla tavoilla.

Maan alati kasvavalle värilliselle vähemmistölle on luontevaa kannattaa yhteiskunnallista ”monimuotoisuutta”, sillä se edesauttaa heidän oman lukumääränsä kasvua. Koulumenestykseltään ja ryhmäkäyttäytymiseltään valkoisia englantilaisia huonommin pärjäävät ryhmät nostavat myös väistämättä aivan uudenlaisia kysymyksiä osaksi julkista keskustelua, sillä heidän demokraattinen valtansa kasvaa lähes samassa suhteessa heidän lukumääränsä kanssa. Valkoisten konservatiivien edustamat arvot, kuten yrittäjähenkisyys, isänmaallisuus ja kristillisyys, menettävät ajan saatossa merkityksensä, sillä heidän suhteellinen osuutensa väestöstä laskee vuosi vuodelta, ja tämä pakottaa myös perinteiset oikeistopuolueet muuttamaan politiikkaansa uuden enemmistön tarpeiden mukaiseksi. Liberaalien usein toistama lausahdus, jonka mukaan ”kuka tahansa on tervetullut, kunhan vain jakaa maan arvot” ei selvästi ole riittänyt kuromaan väestöryhmien välisiä eroja umpeen Englannissa, kuten se ei ole riittänyt kuromaan niitä missään muussakaan länsimaassa. Maan “arvot” ovat selvästi sidoksissa valkoisen valtaväestön arvoihin, jotka muuttuvat välittömästi valtaväestön korvautuessa jollain toisella kansalla.

Kesäkuun alussa Yhdysvalloissa toteutettiin hieman vastaavanlainen kyselytutkimus, jolla pyrittiin selvittämään amerikkalaisten isänmallisuuden astetta ja sitä, kuinka eri etniset ryhmät eroavat vastauksiltaan toisistaan. Ylpeyttä amerikkalaisuudestaan tuntevien määrä vaihtelee vuosittain, mutta erot roturyhmien välillä pysyvät vuodesta toiseen lähes muuttumattomina. 54 % valkoisista kokee olevansa ylpeästi amerikkalaisia, kun samaan aikaan vain 33 % värillisistä kokee samoin. Puolueiden kannatuksessa ero on vielä selvempi, sillä republikaaneista peräti 74 % on ylpeitä omasta amerikkalaisuudestaan, kun ainoastaan 32 % demokraateista ajattelee samoin. Kuten tuloksista on nähtävissä, maan kahden suurimman puolueen kannatuspohjat eroavat voimakkaasti toisistaan. Siinä missä republikaanien äänestäjistä enemmistö koostuu valkoisista, demokraattien kannatus perustuu entistä selvemmin etnisiin vähemmistöihin, joista latinot edustavat lukumäärältään nopeimmin kasvava ryhmää. Latinoista noin kaksi kolmasosaa kannattaa demokraatteja, ja he muodostavat seuraavien vuosikymmenten aikana lukumääräisen enemmistön monissa eteläisissä osavaltioissa, jotka ovat aiemmin olleet republikaanien tukialueita. Vähemmän yllättäen latinot suhtautuvat hyvin myötämielisesti maahanmuuttoon, joka edistää heidän demokraattisen valtansa kasvua.

Samanlaisia esimerkkejä löytyy pienemmässä mittakaavassa muualtakin, kuten esimerkiksi Saksasta. Saksassa asuu tällä hetkellä yli kolmen miljoonan turkkilaisen vähemmistö, joka on perinteisesti äänestänyt sosiaalidemokraatteja tai vihreitä, eli niitä puolueita, jotka suhtautuvat myötämielisimmin maahanmuuttoon. Vuoden 2017 Turkin kansanäänestyksen aikana selvä enemmistö näistä samoista ihmistä kuitenkin äänesti Turkin islamistisen presidentin valtaoikeuksien kasvattamisen puolesta, minkä pitäisi lähtökohtaisesti edustaa täydellistä vastakohtaa niille edistysmielisille ajatuksille, joita edellä mainitut vasemmistopuolueet ainakin virallisesti edustavat. Vihervasemmistoa tai liberaaleja äänestävät etniset vähemmistöt toimivat samalla tavoin kaikissa Euroopan maissa, vaikka heidän omat viiteryhmänsä eivät suoraan kannattaisikaan valkoisten liberaalien ihanteita. Kyseisille väestöryhmille nämä poliittiset puolueet edustavatkin vain väliaikaisia työkaluja, joiden avulla he kykenevät kasvattamaan oman heimonsa lukumäärää ja muuttamaan ympäröivää (ja heille vierasta) yhteiskuntaa enemmän oman maailmankuvansa mukaiseksi. Kasvaessaan tarpeeksi vahvoiksi he kykenevät myös viimein hävittämään niiden liberaalien arvojen rippeet, jotka muukalaisväestön läsnäolon alun alkujaankin mahdollistivat.

Tätä kehitystä on perusteltu paljon puhutuilla mutta perin hatarasti määritetyillä ”länsimaisilla arvoilla”, joihin määrittelijästä riippuen lukeutuvat ainakin ”demokratia”, ”suvaitsevaisuus” ja ”tasa-arvo”. Nämä arvot ovat kuitenkin hyvin nuoria, mikäli niiden synty halutaan sijoittaa toisen maailmansodan päättymiseen. Tämäkin alkamisajankohta on kuitenkin liian varhainen näille ”länsimaisille arvoille”, sillä kansallissosialistisen Saksan kukistaneita voittajavaltioita on monelta osin vaikea pitää niiden edustajina. Monet Yhdysvaltojen osavaltiot ylläpitivät rotusegregaatioon perustuvaa järjestelmää vuoden 1964 Civil Rights Actin säätämiseen asti, Neuvostoliitto edusti kommunistista hirmuvaltaa ja Iso-Britannia kielsi rodun perusteella tapahtuvan syrjinnän vasta vuonna 1965.

”Tasa-arvon”, ”demokraattisuuden” ja ”suvaitsevaisuuden” ihanteet nousivat nykyisessä muodossaan valtavirtaan vasta 1960-luvulla, jolloin vasemmistolaiset opiskelijaradikaalit niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin pyrkivät tasoittamaan tietä tulevalle sosialistiselle vallankumoukselle. Vasemmistoradikaalien näkökulmasta länsimaissa siihen asti itsestäänselvyytenä pidetyt asiat, kuten valkoinen identiteetti, valkoisen väestön kyseenalaistamaton oikeus omaan maahansa ja eurooppalaisen sivilisaation ylivertaisuus toimivat ikävinä hidasteina vääjäämättömänä pidetylle sosialistiselle vallankumoukselle, jonka tavoitteena oli murtaa valkoisten yhteiskuntien vanhat valtarakenteet ja pyrkiä luomaan uusi, koko ihmiskuntaa hyödyttävä utopia. Valkoisen identiteetin itsestäänselvyys kävi hyvin ilmi jopa natsivaikutteista täysin puhdistetussa Länsi-Saksassa, jossa mustien amerikkalaissotilaiden ja saksalaisten naisten saamia mulattilapsia pidettiin merkittävänä yhteiskunnallisena ongelmana.

Nykyiset ”länsimaisina” markkinoidut arvot ovat siten todellisuudessa vain noin 50 vuotta vanhoja, joten niitä voidaan oikeutetusti pitää pikemminkin poikkeuksena yleisestä linjasta kuin eurooppalaisten yhteiskuntien välttämättöminä rakennuspalikoina. Esimerkiksi espanjalaisten rotuerotteluun pohjautuva yhteiskunnallinen järjestelmä casta oli voimassa yli kaksisataa vuotta, eli yli neljä kertaa nykyisiä ”länsimaisia arvoja” kauemmin. Samankaltaiset käytännöt, jotka pyrkivät hillitsemään valkoisten sekoittumista vieraiden väestöryhmien kanssa, olivat vuosisatojen ajan valtavirtaa kaikissa niissä Euroopan maissa, jotka olivat tekemisissä vieraiden rotujen tai uskontojen kanssa. Tieteellisen vallankumouksen aikana nämä vieraisiin rotuihin kohdistuneet asenteet korostuivat entisestään, sillä jo aiemmin muodostuneen empirian rinnalle syntyi sosiaalidarwinistinen oppi, joka piti populaatioiden välillä esiintyviä laadullisia eroja mitattavissa olevana tosiasiana. Tieteellinen vallankumous synnytti myös perustan eugeniikalle, joka vaikutti lukuisten valkoisten valtioiden lainsäädäntöön. Konkreettisimpana ”eurooppalaisena arvona” voidaan kuitenkin pitää kristinuskoa, jota edustavilla kirkkokunnilla oli merkittävä poliittinen, sotilaallinen, moraalinen ja taloudellinen valta-asema yli 1500 vuoden ajan. Eurooppalainen kirkkohistoria todistaa myös sen, etteivät kirkkojen edustamat näkemykset pohjautuneet nykyisille suvaitsevaisille tai demokraattisille ihanteille. Nykyisille länsimaisille arvoille ei näiden havaintojen valossa löydy todellista aatehistoriallista pohjaa Euroopan historiasta, jonka vuosisatoja kestänyttä kukoistuskautta leimasivat pääosin täysin päinvastaiset käytännöt. 1700-luvun lopussa syntyneet rotuopit olivat 1800-luvun Euroopassa jo niin valtavirtaisia, että jopa kommunismin isä Karl Marx jakoi eri kansallisuudet kehittyneisiin ja kehittymättömiin, ja piti omaa ideologiaansa ainoastaan kehittyneille kansoille sopivana.

Nykyisten “länsimaisten arvojen” lyhytikäisyys ei kuitenkaan poista niiden synnyttämää välitöntä uhkaa eurooppalaisten kansojen olemassaololle. Nykyinen kehitys, jossa eurooppalaiset itse mahdollistavat heistä poikkeavien väestöryhmien lukumäärän kasvamisen, tulee väistämättä johtamaan vuosituhansia Euroopassa eläneiden kansojen korvautumiseen näillä uusilla väestöryhmillä, jotka moderneista eurooppalaisista poiketen ovat edelleen voimakkaan tribalistisia. Demografiset muutokset eivät myöskään ole perusteltavissa ”kansainvälistymisellä”, sillä kansainvälistymisen nimissä tapahtuva muuttoaalto on vuosikymmenten ajan toiminut vain yhteen suuntaan: ei-valkoisista maista kohti valkoisia maita. Samaan aikaan kun eurooppalaisten yhteiskunnallinen asema heidän omissa kotimaissaan murenee hitaasti mutta varmasti, Eurooppaan saapuneiden lähtömaat pysyvät käytännössä muuttumattomina. Muutamat yksittäiset valkoiset saattavat hyötyä tästä muutoksesta ainakin väliaikaisesti, mutta pitkällä aikavälillä hekin joutuvat huomaamaan, ettei heitä aiemmin puolustanutta keskusvaltaa ole enää olemassa, ja että entisen kotimaan uusi valtaväestö suhtautuu heihin yhtä varauksellisesti kuin kaikkiin muihinkin valkoisen väestön edustajiin.

Tämän pelin suurimmat häviäjät ovat ne, jotka tosiasiallisesti edesauttavat nykyistä demografista kehitystä, mutta odottavat jostain syystä täysin toisenlaista lopputulosta. Tämänkaltainen ajattelu perustuu omien kokemuksieni mukaan joko virheellisiin olettamuksiin ihmisluonnosta tai poliittiseen lyhytnäköisyyteen. Ihmisluontoa ymmärtämättömät ovat yleensä niitä, joilta löytyy tavallista kaduntallaajaa suurempi kyky abstraktiin ajatteluun ja jotka mielellään esiintyvät koviin ja kyseenalaistamattomiin faktoihin luottavina ”rationalisteina”. Heidän maailmankuvansa pohjautuu yleensä monimutkaisiin yhteiskunnallisiin teorioihin ja järkeilyihin, joissa ainoastaan parhaat argumentit ratkaisevat.

Nämä korkealentoiset teoriat korostavat usein individualismia ja yksilön omaa henkistä kehitystä, mikä tekee niiden kannattajista sokeita Euroopan ulkopuolisten väestöryhmien toimintatavoille. Siinä missä etniset vähemmistöryhmät tekevät äänestyspäätöksensä puhtaasti kollektiivisen edun näkökulmasta, eurooppalainen intellektuelli haluaa nähdä heidät edelleen vain yksilöinä, jotka vain sattuvat toimimaan kollektiivina. Näennäisestä individualismin ihannoinnista huolimatta nämä ihmiset olettavat vieraiden väestöryhmien käyttäytyvän aivan kuten muutkin eurooppalaiset, vaikkakin hieman tummemmalla väripigmentillä. Kun eurooppalaisille ominaista individualismia ei vieraskansojen keskuudessa kuitenkaan suuressa määrin esiinny, intellektuellit käyvät neuvottomiksi. Mikäli he hyväksyvät sen, että vieraat kansat toimivat kollektiivina, koska heillä on kantaväestöstä poikkeava syntyperä, uskonto ja kulttuuri, he joutuvat tekemään saman myönnytyksen myös omalle viiteryhmälleen. Tämän myönnytyksen tekeminen kuitenkin sitoisi yksilöt osaksi suurempaa kansallista tarinaa, jolloin puhtaan individualistisen ihanteen ylläpitäminen muuttuisi käytännössä mahdottomaksi. Kyseisiä ilmiöitä on myös yritetty selittää korkealentoisilla yhteiskunnallisilla teorioilla, joiden mukaan vieraskansat toimivat kollektiivina vain siksi, koska heidät on manipuloitu tekemään niin, vaikka he todellisuudessa ovat yksilöitä.

Tämän kaltaiset selitykset kertovat kuitenkin vain siitä, ettei länsimaalainen ja sosiaalisesti turvatussa ympäristössä kasvanut ihminen kykene ymmärtämään etnistä nepotismia, joka on yhteiskunnallinen normi kaikkialla Euroopan ulkopuolella. Nämä hyvää tarkoittavat, mutta todellisuudessa vaaralliset olettamukset ensinnäkin mahdollistavat vieraskansojen maahanmuuton ja toisekseen pakottavat todistamaan omin silmin muuttoaallon synnyttämät väistämättömät lieveilmiöt. Tässäkin vaiheessa intellektuellit ovat kykenemättömiä ymmärtämään, miksi heidän hieno ja loppuun asti järkeilty maailmankatsomuksensa vastaa niin huonosti ympäröivää todellisuutta.

Toinen demografista muutosta tahtomattaan edesauttava ryhmittymä koostuu niistä, jotka omasta mielestään vastustavat muutosta, tai ainakin sen synnyttämiä lieveilmiöitä, mutta pitävät vaaliteknisesti parempana olla paljastamatta todellisia tarkoitusperiään suurelle yleisölle. Vaaliteknisen näkökulman korostaminen kuitenkin typistää poliittiset linjavedot käytännössä vain yhden vaalikauden mittaisiksi. Tällöin tämän strategian valinneet ajautuvat helposti kannattamaan alkuperäiselle päämäärälle vastakkaisia arvoja, jos ne saattavat teoriassa kasvattaa heidän oman puolueensa kannatusta lyhyellä aikavälillä. Kehityskulku on harmillisen yleinen lukuisissa Euroopan maissa, joissa aiemmin radikaalit oikeistoliikkeet ovat suuremman potentiaalisen kannatuspohjan vuoksi luopuneet ensin vastavalistuksellisista ulostuloista, sen jälkeen kansallismielisyydestä ja lopulta jopa islamkritiikistä. Toistuvien ”vastuullisten reformien” jälkeen nativistisena aloittanut puolue muistuttaakin enää jonkinlaista yleiskonservatiivista liikettä, joka yrittää nähdä vaikkapa seksuaalivähemmistöissä viimeisen oljenkorren, jonka nimissä voi vielä esittää puolivillaista kritiikkiä muslimimaahanmuuttoa kohtaan. Ne puolueet, jotka alun perin yrittivät muuttaa poliittista järjestelmää, huomasivatkin lopulta muuttuneensa itse sen osiksi.

Eurooppalaisten kansojen näkökulmasta tulevaisuus näyttää tällä hetkellä pelottavalta ja epävarmalta. Monissa maissa ihmiset kykenevätkin vaikuttamaan äänestyspäätöksillään vain siihen, tapahtuuko lopullinen väestönvaihto heidän elinaikanaan vai vasta heidän lastensa elinaikana. Tämä sama todellisuus kohtaa kaikkia niitä eurooppalaisia kansoja, jotka yrittävät ylläpitää Euroopan olemassaolon kannalta vaarallisia ”länsimaisia arvoja”, ja sovittaa omaa maahanmuuttokriittisyyttään näiden arvojen sanelemiin raameihin. Kuten eri maissa tehdyistä kyselytutkimuksista on havaittavissa, valtaväestöstä selvästi erottuvat vähemmistökansat eivät halua puolustaa aseellisesti sellaista maata, jonka väestö ei koostu heidän itsensä kaltaisista ihmisistä, eivätkä he ymmärrettävästi koe mitään erityistä tarvetta kansalliselle itsehallinnolle, maahanmuuton rajoittamiselle tai muille poliittisille toimenpiteille, jotka eivät suoraan hyödytä heidän oman sisäryhmänsä asemaa.

Eurooppalaiset eivät voi luottaa siihen, että oman kulttuurisen ja etnisen sisäpiirin ulkopuolella elävät väestöryhmät tuntisivat mitään tarvetta puolustaa yhteiskuntaa, joka on eurooppalaisille mittaamattoman arvokas, mutta maahan muuttaneille vain pakollinen välivaihe matkalla kohti heille luontaista ympäristöä. Eurooppalaisten mukana katoavat myös eurooppalaiset yhteiskunnat, ja jos tämä kehitys halutaan estää, siihen kykenevät ainoastaan eurooppalaiset itse.

–

–

Tuukka Kuru on vuonna 1990 syntynyt rovaniemeläislähtöinen koneinsinööri ja Suomen Sisun aktiivi, joka toimii Monokulttuuri FM-nettiradion juontajana.