SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Yksilö ja individualismi

 

TIMO HÄNNIKÄINEN

Poliittiset petikaveruudet ovat usein yllättäviä. Viime vuosina kansallismieliset ovat saaneet liittolaisia tai ymmärtäjiä joistakin liberaaleista tai libertaareista, jotka pitävät islamin leviämistä ja poliittisen korrektiuden pakkosyöttöä suurimpina uhkina yksilönvapaudelle. Heidän mielestään vasemmistoradikaalien piiristä valtavirtaan levinnyt ”intersektionaalinen” identiteettipolitiikka on pahasta ennen kaikkea siksi, että se estää ihmisten kohtelemisen yksilöinä ja supistaa heidät etnisyytensä, yhteiskuntaluokkansa, sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisensa edustajiksi. He kannattavat paluuta liberalismin perinteiseen muotoon, joka pyrki vaalimaan tiettyjä porvarillisen yhteiskunnan perusrakenteita ja järjestyksiä, erityisesti yksityistä omistusoikeutta. Suomessa Marko Hamilo lienee näkyvin ja selkeimmin kansallismielisten leiriin siirtynyt esimerkki tällaisesta ”klassisesta liberaalista”.

Liitto ei ole ongelmaton, sillä aatteiden perimmäinen ristiriita on helppo löytää raaputtamalla yhteisten intressien pintaa. Liberalismi on individualistinen oppi, nationalismi kollektivistinen. Liberaalille yhteiskunnan keskipiste on omaa etuaan tavoitteleva yksilö, nationalistilla kansa tai etninen ryhmä menee yksilön etujen edelle. Liberaalissa katsannossa valtion muodostaa joukko yksilöitä, jotka solmivat keskenään yhteiskuntasopimuksen ja joita kenties sitoo yhteen kansalaispatriotismi – valtio on siis kollektiivinen väline yksilöllisten päämäärien edistämiseen. Nationalistin mielestä valtion muodostaa kansa, jota määrittävät yksilön valinnan ulottumattomissa olevat yhteiset piirteet. Kansa on enemmän kuin osiensa summa, eivätkä yksilöt voi sitä perustaa eivätkä lakkauttaa.

Kompromissi näiden näkemysten välillä ei ole mahdoton, kuten monien kansallisvaltioiden historia osoittaa, mutta se on käynyt yhä vaikeammaksi tehdä. Tämä ei johdu pelkästään kansallisen identiteetin hämärtymisestä yhteiskuntien kirjavoituessa etnisesti, vaan myös siitä, että nykyaikainen liberalismi torjuu entistä jyrkemmin kaikki kollektivismin muodot. Vähintäänkin sisimmässään liberaali pelkää, että nationalismista tulee samanlainen totalitaarinen voima ja kontrollikoneisto kuin poliittista korrektiutta vaativa vasemmisto nykyään on.

Aatteelliseen väittelyyn joutuessaan liberaali ja nationalisti päätyvät nopeasti pattitilanteeseen. Tämä johtuu siitä, että nationalistille kansanyhteisö on arvo sinänsä, liberaalille taas yksilö, ja itseisarvona pidettyä on vaikea todistaa vääräksi käytännön politiikkaan liittyvin argumentein. Viisainta olisikin luopua yrittämästä, ja pyrkiä sen sijaan osoittamaan että liberaalien pelot ovat, elleivät aiheettomia, niin ainakin liioiteltuja. Mutta ensin on syytä ottaa selvää, mitä liberalismin kova ydin eli individualismi oikein on.

Individualismi ei tarkoita pelkästään itsensä ja muiden näkemistä yksilöinä. Yksilöllisyys, eli erottautuminen muista ja henkilökohtaisten päämäärien tavoittelu, on ajaton sosiaalinen ilmiö, joka ei sellaisenaan liity mihinkään ideologiaan. Liberaalilla individualistilla ei ole yksinoikeutta yksilöllisyyteen sen enempää kuin nationalistilla kansallisuuteen, sosialistilla luokkatietoisuuteen tai feministillä naiseuteen. Individualismi on yhteiskuntajärjestystä ja poliittista legitimiteettiä koskeva teoria, jonka keskusyksikkö on ihmisyksilö. Ihmisyksilön oikeus vapaaseen osallistumiseen tai osallistumattomuuteen asetetaan siinä valtion tai sosiaalisen ryhmän intressien edelle. Individualisti katsoo, että yhteiskunnan pitäisi puuttua yksilön elämään niin vähän kuin mahdollista, siis lähinnä vain estää yksilöitä sortamasta toisiaan.

Tällaista hallinnon perusyksiköksi laajennettua yksilöä pidetään usein historiattomana, tai ainakin huomattavasti vanhempana kuin se todellisuudessa on. Liberalismin suuren kertomuksen mukaan individualismin perinne alkoi antiikin maailmasta, katkesi lähes tuhanneksi vuodeksi uskonnollisten auktoriteettien hallitsemalla keskiajalla, heräsi uudelleen henkiin renessanssissa ja saavutti lopullisen läpimurtonsa valistuksessa ja Ranskan vallankumouksessa. Kirjassaan Inventing the Individual: The Origins of Western Liberalism (2014) Larry Siedentop, itsekin katsomukseltaan liberaali poliittinen historioitsija, on kuitenkin osoittanut tämän käsityksen virheelliseksi. (Laajempi kirjoitus Siedentopin kirjasta ja sen teemoista löytyy täältä.) Siedentopin mukaan liberalismin vaalima käsitys yksilöstä sai alkunsa vasta keskitetyn valtion syntyessä keskiajan lopulla tai uuden ajan alkupuolella, ja sen juuret ovat pikemminkin kristinuskossa kuin antiikin ajattelussa.

Siedentop korostaa, että antiikin kreikkalaisen ja roomalaisen yhteiskunnan perusyksikkö ei ollut yksilö, vaan suku. Verisiteiden tai yhteisen uskonnon perusteella suvut muodostivat laajempia heimoja, joista puolestaan muodostui kaupunkeja. Patriarkaalisen yhteisön kontrolli ulottui kaikkialle, ja vapaus tarkoitti lähinnä mahdollisuutta osallistua sen määrittelemään julkiseen valtaan. Rooman keisariajan keskusvalta yhdenmukaisti sukujen verkostoon perustuvaa järjestelmää, muttei purkanut siihen kuuluvia sosiaalisia arvojärjestyksiä.

Rooman valtakunnan hajottua Eurooppaan muodostunutta feodaalista järjestelmää leimasi heikko keskusvalta ja väliportaana valtion ja rahvaan välillä toiminut aatelismiesten luokka. Papisto sai kuitenkin merkittävän valta-aseman feodalismissa, koska se oli tuon ajan ainoa korkeasti koulutettu yhteiskuntaluokka. Papiston uusi oppi, kristinusko, oli myös ristiriidassa perinteisen valtahierarkian kanssa, koska kirkon alamaisia eivät olleet suvut tai läänitysalueet, vaan yksittäiset sielut. Paaviuden instituutio pyrki ohittamaan maalliset valtakeskittymät vetoamalla suoraan yksittäisiin ihmisiin: paavinistuimesta tuli koko Euroopan laajuinen tuomioistuin, johon ihmiset saattoivat asemastaan riippumatta vedota pienissäkin asioissa.

Kirkon toiminta synnytti kirkollisen ja maallisen vallan välille kilpailuasetelman, ja kuninkaat omaksuivat pian itsekin kirkon keinot. Hekin pyrkivät hallitsemaan suoraan yksittäisiä alamaisiaan ja liittoutuivat tyytymättömän porvarisluokan kanssa sekä kirkkoa että aateliston muodostamaa väliporrasta vastaan. Kirkon aloittama kehitys ei johtanut teokratiaan, vaan kirkollisen vallan hajoamiseen reformaation aikana ja maallisen valtiovallan vahvistumiseen. Syntyi absoluuttisen monarkian hallitusmuoto, jossa kuningas ei enää ollut feodaalisen hierarkian ylin aatelismies, vaan tarkoin määritellyn alueen ja kaikkien sen asukkaiden itsevaltias.

Valistus ja sen synnyttämä Ranskan vallankumous oli uusi lenkki valtiovallan vahvistumisen ketjussa. Absoluuttisen monarkian kukistuminen ja alamaisten muuttuminen kansalaisiksi mahdollisti vielä keskitetymmän valtiovallan, vielä suoremman hallinnon ilman väliportaita (ellei sitten demokraattisia kumouksia käynnistänyttä porvaristoa pidetä sellaisena). Demokraattisen mullistuksen myötä ihmisestä tuli lopulta poliittinen yksilö, joka ajaa omia intressejään edustuksellisen järjestelmän puitteissa.

Siedentopin historiallisen analyysin johtopäätös on: individualismi syntyi yhteiskunnallisen valtataistelun sivutuotteena, ei siksi että eurooppalainen ihminen olisi äkkiä herännyt tietoisuuteen omasta yksilöllisyydestään. Individualismista on järjetöntä puhua irrallaan poliittisesta vallasta, ja koko yksilön käsite keksittiin vasta 1400-luvulla, samaan aikaan kun valtiosta alettiin puhua nykyaikaisessa merkityksessä. Ilman keskitettyä valtiollista hallintoa yksilöä liberaalissa mielessä ei olisi olemassakaan, sillä hajautetummassa hallintomallissa yhteiskunnan perusyksikkö on automaattisesti perhe, suku, heimo, heimokunta tai vastaava kollektiivi.

Tämä ei ole ainoa liberaaliin yksilökäsitykseen sisältyvä paradoksi. Samalla kun yksilönvapaus saavutetaan vallan keskittämisen myötä, se myös vaarantuu dramaattisemmin kuin aiemmin. Yhteiskunnan väliportaat, joita useimmiten edustivat aristokraattiset luokat, ovat historiallisesti rajoittaneet valtion valtaa. Kun valtio on kukistanut ne, yksilö on kokonaan siitä riippuvainen, eikä mikään periaatteessa estä sitä käyttämästä valtaansa väärin.

Alkuvaiheessa vallan väärinkäyttöä demokraattisissa valtioissa ehkäisivät yhteiset kansalliset ja paikalliset identiteetit ja niiden myötä syntynyt keskinäinen luottamus. Sellaisissa oloissa sääntöjä voitiin pitää yhteisesti hyväksyttyinä eikä mielivaltainen voimankäyttö omaa väkeä vastaan olisi käynyt päinsä. Mutta modernien yhteiskuntien yhtenäisyyttä nakertaa atomisaatio eli sosiaalisten siteiden katkeaminen ja yhdistävien identiteettien hälveneminen. Atomisaatiota ruokkii yhtäältä vauraus ja teknologia, toisaalta individualismin valtavirtaistumisen synnyttämä yksilöllisyyden kultti.

Yksilöllisyyden kulttiin sisältyvä sosiaalisten roolien halveksunta oli alkujaan kapinallista mutta nykyään yhä enemmän asiaankuuluvaa. Monen liberaalin mielestä etnisiin ja seksuaalisiin viiteryhmiin tukeutuva vasemmistolainen identiteettipolitiikka on kollektivismia, mutta olennaisilta osiltaan se vetoaa individualistiseen moraaliin: yksilön oikeuteen olla noudattamatta rajoittavia sosiaalisia normeja ja saada erityiskohtelua rodun, etnisyyden, sosiaalisen aseman, seksuaalisuuden, sukupuoli-identiteetin yms. perusteella. Vasemmiston identiteettipoliittisille liikkeille indentiteetti on ensi sijassa yksilön omaksumaa tai valitsemaa identiteettiä, ja joskus ne käyvät jopa perustavanlaatuisimpia biologisia tosiseikkoja vastaan vaatiessaan mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Liikkeiden viljelemä termi ”rodullistaminen” tarkoittaa, että tietty rodullinen tai etninen identiteetti pakotetaan ulkoapäin joukolle yksilöitä, jotka eivät tunne sellaista edustavansa. Transaktivistit ajavat yksilön oikeutta valita – yhteiskunnan kustannuksella – mikä tahansa sadoista tai tuhansista eri ”sukupuolista”, riippumatta siitä millaiseen kehoon hän on sattunut syntymään.

Yksilöllisyyden kultin laajeneminen ja radikalisoituminen tapahtuu samaan aikaan, kun vallan keskittyminen on edennyt uudenlaiseen vaiheeseen. Ennen hallitsevat eliitit liittoutuivat massojen kanssa yhteiskunnan väliportaita vastaan; nyt ne liittoutuvat kolmannen maailman siirtolaisjoukkojen ja kotoperäisten vähemmistöliikkeiden kanssa eurooppalaisia alkuperäisväestöjä vastaan. Kansallisvaltioiden etnis-kulttuurinen yhtenäisyys on perinteisesti rajoittanut valtiollisen ja taloudellisen vallan liikkumavaraa, ja tämä este voidaan ylittää vain muuttamalla ne ”monikulttuurisiksi”. Etnisesti kirjavoituvassa yhteiskunnassa yksilöt ja ryhmät lakkaavat luottamasta toisiinsa ja tulevat absoluuttisen riippuvaisiksi valtiosta ja suurpääomasta.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa individualismi on kahden tulen välissä. Yhtäältä yksilönvapautta uhkaavat tunkeilevaksi käyvä valtiovalta ja erilaiset poliittista korrektiutta valvovat painostusryhmät. Tämänhetkisen demografisen kehityksen edetessä mukaan kuvioon tulevat islamiin ja muihin kollektiivisiin identiteetteihin tukeutuvat vieraspopulaatiot, jotka pyrkivät muokkaamaan yhteiskuntaa oman maailmankuvansa mukaiseksi. Tätä haurasta sosiaalista kyhäelmää voidaan tuskin enää pitää koossa vain sakottamalla ”vihapuheesta” ja lisäämällä suvaitsevaisuuspropagandan äänenvoimakkuutta, vaan edessä on hajoaminen tai siirtyminen Singaporen kaltaiseen tiukkaan kuriyhteiskuntaan.

Tällä hetkellä nationalistiset liikkeet ovat ainoa vastavoima niin sosiaaliselle hajaannukselle kuin keskusvallan liialliselle laajentumiselle. Liberaalit suhtautuvat nationalismiin epäilevästi, koska se perustaa yhteiskunnan koherenssin geneettiselle, historialliselle ja kulttuuriselle yhteydelle. Liberaali hyväksyisi helpommin perinteisen patriotismin, siis alueelliseen valtioon kohdistuvan uskollisuuden kultin. Patriotismi toimikin varsin hyvin sidosaineena demokraattisten valtioiden varhaisemmassa vaiheessa – koska nämä valtiot olivat etnisesti suhteellisen yhtenäisiä. Massamaahanmuuton aikakaudella patriotismi käy mahdottomaksi, koska valtio ei enää edusta oikeastaan ketään. Yhdysvaltalainenkin isänmaallisuus toimi parhaiten silloin, kun ehdoton enemmistö maan väestöstä oli eurooppalaisperäistä ja monissa osavaltioissa olivat voimassa rotuerottelulait. Vanhaan valtiopatriotismiin on kenties mahdollista palata, mutta vasta sitten kun kansainvaellus on pysäytetty ja käännetty takaisin kohti lähtöalueitaan.

Sen sijaan etninen nationalismi kykenee paitsi vastustamaan atomisaatiota ja hajaannusta, myös turvaamaan valtaosan niistä yksilönvapauksista, joita liberaali individualismi on osoittautunut kyvyttömäksi puolustamaan. Selkeimmät esimerkit tästä löytyvät tällä hetkellä Euroopan ulkopuolelta. Japani, joka ei ole ottanut ainuttakaan turvapaikanhakijaa ja jonne suuntautuva maahanmuutto on muutenkin lähes olematonta, on käytännössä etnonationalistinen valtio. Se on myös nykyaikainen oikeusvaltio ja toimiva demokratia, jossa ilmaisunvapaus ja poliittiset vapaudet eivät millään mittarilla ole uhattuina. Sionistit eli juutalaisen etnonationalismin kannattajat ovat onnistuneet Israelissa luomaan nykyaikaisen demokraattisen valtion – ja vieläpä arabien asuttamalle alueelle.

Individualismin ja kollektivismin välinen vastakkainasettelu on virheellinen, samoin kuin ajatus, että individualismi tarkoittaa automaattisesti vapautta ja kollektivismi tyranniaa. Jotkut kollektivistiset rakenteet ovat elintärkeitä yksilön vapauksille, sillä niiden poistuessa nämä vapaudet ovat valtaa vastaan yhtä suojattomia kuin avotuli vähän ennen rankkasadetta.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: