Idiotia, jonka keskellä meidän on elettävä

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

The Smithsin entinen laulaja ja mittavan soolotuotannon levyttänyt Morrissey antoi äskettäin Der Spiegelille haastattelun, joka ilmestyi otsikolla ”Der Idiotie, mit der ich leben muss” (”Idiotia, jonka kanssa minun on elettävä”). Hänen siinä laukomistaan ajatuksista uutisoivat useat lehdet ympäri maailmaa, mukaan lukien Helsingin Sanomat, joka kertoi Morrisseyn ”vähättelevän ahdistelukohua” ja ”paheksuvan monikulttuurisuutta”.

Haastattelussa Morrissey epäili Kevin Spaceyhin kohdistuneiden ahdistelusyytteiden aitoutta ja epäili joidenkin syytteiden kumpuavan vain siitä, että sänkykumppani on tullut jälkeenpäin katumapäälle. Hän totesi, että rockin historiassa lukemattomat tähdet ovat maanneet alaikäisten bändärien kanssa asian herättämättä minkäänlaista kohua. Samassa haastattelussa Morrissey hyökkäsi Angela Merkeliä vastaan ja syytti avointen rajojen politiikkaa raiskaustilastojen kasvusta. Koko monikulttuurisuuden ajatus sai häneltä tuomion:

Jos kaikesta yritetään tehdä monikulttuurista, jäljelle ei jää mitään kulttuuria. Kaikki Euroopan maat ovat taistelleet identiteettiensä puolesta monia, monia vuosia. Nyt he ovat heittämässä sen kaiken menemään. Minusta se on surullista.

Morrisseyn julkisuuskuva on ristiriitainen. Hän on puhunut seksuaalivähemmistöjen puolesta, esittänyt feministisiä ajatuksia, solvannut Englannin kuningashuonetta ja Margaret Thatcheria. Lähimpänä hänen sydäntään ovat aina olleet eläinten oikeudet ja raivokas lihansyönnin vastaisuus. Lisäksi Morrissey on omintakeinen työläisromanttinen nationalisti, joka kammoaa ajatusta englantilaisen kulttuurin turmelemisesta maahanmuutolla ja on puhunut myönteisesti Brexitistä. Aiemman suuren rasismikohunsa hän aiheutti vuonna 2007 sanomalla New Musical Expressin haastattelussa: ”Englannin portit on avattu selälleen. Maa on menetetty.”

Ideologista pakkaa Morrissey on sekoittanut tehokkaasti myös levyillään. Levyllä Your Arsenal (1992) ilmestyneissä kappaleissa ”National Front Disco” ja ”We’ll Let You Know” hän kuvasi työväenluokkaisten nuorten turhautumista maassa, joka ei enää tuntunut omalta ja joka väheksyi heitä. Albumin julkaisukiertueella Morrissey esiintyi Union Jackiin kietoutuneena ja sanoi haastattelussa ymmärtävänsä National Frontin kannatusta vaikkei itse puoluetta äänestäisikään. Vuonna 2004 ilmestynyt albumi You Are the Quarry alkaa kappaleella ”America Is Not the World”, jossa Morrissey muun muassa haaveilee mustan, naispuolisen tai homoseksuaalisen presidentin johtamista Yhdysvalloista. Mutta sitä seuraa ”Irish Blood, English Heart”, vihainen patrioottinen julistus, jossa tuomitaan Cromwellin perinnön ja kuningashuoneen ohella valtavirran oikeisto- ja vasemmistopuolueet ja kehotetaan englantilaisia hankkiutumaan niistä eroon.

Morrisseyn ”oikeistopopulististen” juonteiden ei olisi siis pitänyt tulla kenellekään yllätyksenä. Spiegelin haastattelussa laulaja kuitenkin toi ne esiin sellaisella vyörytyksellä, että verisuonet alkoivat katkeilla hänen valtaosaltaan vasemmistolaisen ja liberaalin fanikuntansa päissä. Heidän riveistään alkoi kuulua kommentteja, joiden mukaan Morrissey on nyt menettänyt kaiken kiinnostavuutensa ja hänen olisi pitänyt lopettaa uransa jo ajat sitten.

Järkytys oli kova Suomessakin, sillä Helsingin Sanomat haastatteli tapauksen johdosta kulttuurisivuilleen maamme virallista Morrissey-asiantuntijaa, kirjailija ja suomentaja Antti Nyléniä. Nylén kuitenkin kieltäytyi liittymästä idolinsa hylänneiden joukkoon, vaikka sanoikin vihaavansa ”sitä poliittista liikettä, jota Morrissey edustaa.” Varsinaisen kritiikkinsä hän kohdisti pöyristyjiin:

Tämä on nykyisen internet-vasemmiston suuri ongelma: ollaan suuria moralisteja ja kavahdetaan kaikkea epämiellyttävää. Tämä tekee nykyvasemmistosta heikon ja surkean. Sellainen oikeamielinen vasemmisto, joka keskittyy vain paheksumaan muita, ei tule koskaan saavuttamaan tavoitteitaan.

Juuri tästähän koko skandaali kertoo. Vasemmisto on tottunut pitämään kulttuuria omana leikkikenttänään, ja yksikin tältä alueelta kuuluva väärän tietoisuuden ilmaus saa sen täysin raivoihinsa. Morrisseyn tapaus osoittaa, että kulttuuripunavihreät vihaavat harhaoppisuutta paljon enemmän kuin rakastavat musiikkia: vasta ilmestynyt albumi Low in High School jää nyt monelta kuuntelematta, kun entinen sankari on osoittautunut rasistiksi ja seksistiksi.

Kulttuurivasemmiston primitiivireaktioiden tasapainoisen analyysin jälkeen Nylénin haastattelu muuttuu omituiseksi:

Mutta Nyléniä surettaa se, että Morrissey näyttää hyökkäävän omia fanejaan vastaan. Hänen yleisönsä oli 1980-luvulla työväenluokan lapsia, mutta nyt nämä lapset ovat graafikoita, kirjailijoita ja taiteilijoita. 2010-luvun Morrissey ei enää kelpaa tälle sukupolvelle.

The Smithsin konsertit 80-luvulla olivat siis jonkinlainen portti menetyksekkäälle kulttuuriuralle, ja tuonaikaiset työläisteinit ovat nyt taiteilijoita ja graafikoita? Näin hyvin säätykierto Britanniassa tuskin sentään toimii. Vielä kummallisempi on ajatus, että Morrisseyn pitäisi hylätä juurensa ja ryhtyä hipsterikaupunginosien asukkien viihdyttäjäksi. Ei liene selvempää osoitusta siitä, että nykyvasemmisto on sulautunut yhteiskunnan hyvinvoiviin kerroksiin ja halveksii kouluttamatonta rahvasta. Kenties 2010-luvun Morrissey kelpaa paremmin niille, jotka joutuvat asumaan monikulttuurisissa kaupunginosissa, käyvät yhä levottomammiksi käyviä kouluja, kuuntelevat tiedotusvälineiden pilkkaa ad nauseam ja joutuvat paljon todennäköisemmin ryöstön, raiskauksen tai terrori-iskun uhreiksi kuin yksikään trendikkään vasemmiston edustaja. Ja ehkä hänen seksuaalivähemmistöjä puolustava eetoksensa saa vastakaikua niiltä homoseksuaaleilta, jotka huomaavat joutuneensa arkiympäristössään tekemisiin aavikkokulttuurin kanssa, jonka asenteet ovat homovihamielisempiä kuin ahdasmielisimmällä valkoisella punaniskalla. Morrissey on pysynyt roolissaan hyljeksittyjen ja puolustuskyvyttömien puolustajana, mutta koskapa johdonmukaisuus olisi kulttuurieliitille kelvannut.

Toisekseen omia fanejaan vastaan hyökkäämisen luulisi pikemminkin olevan kunniallinen teko, kun tarkastelee 1900-luvun populaarimusiikin historiaa. Sen verran moni merkittävä artisti on saanut niskoilleen raivokkaita syytöksiä faniensa pettämisestä: Bob Dylan, John Lennon, Joni Mitchell… Kun joukko keski-ikäistyviä kulttuuripieruja nyt haukkuu Morrisseyta kiukuttelevaksi muinaisjäänteeksi, voi vain todeta niin sanotun parodiahorisontin ylittyvän reilusti.

Nylén sanoo myös:

Morrisseyn nykyinen julkisuuspersoona on niin tylsä ja kaavamainen, etten ole enää vuosiin jaksanut suuremmin kiinnostua hänen haastatteluistaan tai muista ulostuloista. (…) Henkilö, jonka ajattelu ja lausunnot ovat olleet omaperäisiä ja hienosti argumentoituja, on muuttunut tuskallisen ennalta-arvattavaksi.

Spiegelin haastattelussa Morrissey ei tietenkään sanonut mitään, mikä ei vaikkapa Sarastuksen rivilukijasta tai muusta normaalilla järjenjuoksulla varustetusta ihmisestä tuntuisi itsestäänselvyydeltä. Mutta kun ottaa huomioon, kuinka yhdenmukaisesti ja ennalta-arvattavasti 99,5 % poptähdistä ja valtavirran taiteilijoista esimerkiksi maahanmuutosta puhuu, Morrisseyn lausunnot ovat huomattavan tuoreita ja virkistäviä. Tämän hetken keskiverron kulttuuri-ihmisen yhteiskunnalliset näkemykset koostuvat joukosta automatisoituneita tunnepitoisia asenteita, jotka he yleensä omaksuvat ammattiryhmältään. He eivät halua analysoida asioita vaan signaloida kuulumistaan oikeamielisten joukkoon, tehdä niin sanottua hyvän fiiliksen politiikkaa.

Tätä viiteryhmähakuisuutta kovien kapitalistien omistama ja punavihreiden toimittajien miehittämä media käyttää hyväkseen. Kun toimittaja kysyy taiteilijalta poliittisen kysymyksen, hän käyttää tätä megafonina omille näkemyksilleen. Hän voi luottaa siihen, että taiteilija sanoo monikulttuurisuudesta, koulutuksen leikkauksista, homoavioliitoista ja äärioikeistosta juuri sen mitä toimittaja haluaakin kuulla. Taiteilijan syvin toive kun ei ole pohtia asioita tasapainoisesti vaan kuulua hyvien tyyppien joukkoon – ja siihen kuulumisesta juuri toimittajat ja kulttuuri-instituutiot päättävät. Näin syntyy idiotia, jonka keskellä meidän on elettävä: konformistinen kuorolaulu hukuttaa alleen kaikki vakavat yhteiskunnalliset puheenvuorot, mitä kantaa ne sitten edustavatkaan.

Morrissey rikkoi tämän sanattoman sopimuksen karkealla ja suoraviivaisella tavalla, mikä on joskus tehokkaampaa kuin punnittu analyysi. Hän ei suostunut lähtemään sille halvan moralismin ja pisteidenkeruun linjalle, jota toimittaja häneltä odotti. Se oli paitsi kunniallisen ihmisen, myös oikean taiteilijan teko.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.