SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Joakim Andersenin haastattelu (Osa 2)

Joakim Andersen, tunnettu myös bloginimellä Oskorei, on pitkäaikainen vaikuttaja ja ajattelija Ruotsin kansallismielisessä ja traditionalistisessa miljöössä. Hän on kirjoittanut ruotsalaiselle Motpol-ajatushautomolle yli kymmenen vuoden ajan ja häneltä on äskettäin ilmestynyt kirja ”Ur ruinerna – 2000-talets höger växer fram”. Andersenin kirjoituksia on myös käännetty ja julkaistu Sarastuksessa. Muutamassa osassa julkaistavan haastattelun on tehnyt Alarik Notis. Haastattelun ensimmäinen osa löytyy täältä.

Kirjoitat usein Euroopan uudesta oikeistosta ja käsittelet sitä kirjassasi mutta termi on Suomessa melko huonosti tunnettu. Mikä uusi oikeisto tarkalleen ottaen on ja kuka siihen kuuluu?

Useita eri ryhmittymiä on kutsuttu uudeksi oikeistoksi vuosien varrella, mutta itseäni inspiroinut miljöö syntyi Ranskassa 1960-luvulla. Siihen kuului henkilöitä, joilla oli taustaa muun muassa poliittisina aktivisteina ja jotka päättelivät, että vanhat strategiat eivät enää toimineet. Siksi tarvittiin uusia strategioita ja uusi oikeisto alkoi kiinnostua metapolitiikasta. Pyrittiin vaikuttamaan siihen, miten ihmiset kokevat sellaiset asiat kuin identiteetin, historian, yhteiskunnan, kulttuurin ja politiikan, mikä vuorostaan vaikuttaisi heidän poliittiseen asennoitumiseensa. Vasemmisto oli soveltanut tällaista lähestymistapaa menestyksellä. Esimerkkinä voimme mainita, miten Frankfurtin koulukunta onnistui vaikuttamaan länsimaalaisten itsekuvaan ja historiakäsitykseen. Uusi oikeisto ei siis ollut puoluepoliittinen, vaikka sillä toki oli kontakteja Front Nationaliin ja Le Pen omaksui joitain heidän näkemyksistään. Myöhemmällä ajalla myös niin kutsutut identitaarit, tietyt maahanmuuttokriittiset puolueet Ranskan ulkopuolella ja osa alt-rightista ovat saaneet vaikutteita uudesta oikeistosta. Tietääkseni sen vaikutus on ollut Pohjoismaissa rajoitetumpi.

Uuden oikeiston alkuaikoina mukana oli sellaisia herroja kuin Alain de Benoist, Dominique Venner, Pierre Vial ja Guillaume Faye, mutta he liittivät projekteihinsa myös muita intellektuelleja ja kirjailijoita, kuten Marija Gimbutas, Julien Freund, Mircea Eliade, Armin Mohler, Anthony Burgess, Georges Dumezil, Arthur Koestler, Regis Debray, Hans Eysenck ja Bertil Lundman. Kuuluisin näistä projekteista oli ajatushautomo GRECE, Groupement de Recherche et d’Etudies pour la Civilisation Europeenne. Heillä on myös aikakausilehtiä, mm. Krisis ja Elements. Uudella oikeistolla on kontakteja useassa Euroopan maassa. Näihin kuuluu esimerkiksi Pierre Krebs ja Thule Seminar saksankielisessä maailmassa ja Robert Steuckers Belgiassa. Uutta oikeistoa määrittelee sen kvalitatiivisuus. Alkuaikoina se kohdisti vaikuttamistaan eliittiryhmiin kuten upseeristoon ja akateemikkoihin pyrkien sitä kautta vaikuttamaan yhteiskuntaan. Uuden oikeiston pienen koon huomioon ottaen on sen vaikutus systeemikriittisiin ryhmiin 1900-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvun alussa ollut vakuuttava. Siinä mielessä sitä voikin verrata muihin lukumäärällisesti pieniin mutta vaikutusvaltaisiin ryhmiin, kuten Frankfurtin koulukuntaan ja surrealisteihin, mutta näistä poiketen se ei ole vasemmistolainen. Uuden oikeiston suhtautuminen oikeisto-vasemmisto-akseliin on ylipäätään monisyinen. Nimityksestä huolimatta de Benoist ynnä muut eivät halunneet kutsua itseään oikeistolaisiksi, vaan kyseessä on median nimitys, joka on sittemmin vakiintunut. Erityisesti de Benoist on yhdistellyt vasemmistolaisia ja oikeistolaisia ajattelijoita ymmärtääkseen modernia yhteiskuntaa ja tarjotakseen sille vaihtoehtoja.

Itse koen uuden oikeiston kokonaisvaltaisena ja vakuuttavana vaihtoehtona liberalismille. Siinä missä liberalismi, riippumatta siitä, kutsuuko se itseään oikeistolaiseksi vai vasemmistolaiseksi, “konservatiiviseksi” tai “sosialistiseksi”, näkee yksilön yhteiskunnan perustana, uusi oikeisto lähtee siitä, että olemme osa yhteisöjä, jotka antavat meille identiteetin ja tarkoituksen. Liberalismin maailmankuva on teorialtaan erheellinen, mutta myös käytännössä se toimii kaivaen maata esimerkiksi perheen, kansan ja muiden yhteisöjen alta. Todellisten kansojen ja maiden sijaan se pakottaa kaiken hallinnollisiksi yksiköiksi ja muuttaa ihmiset atomisoiduiksi, harvoin täysin terveiksi, yksilöiksi. Se tekee sen muun muassa tiettyjen vaarallisten ja katastrofaalisten projektien kuten globalismin ja massamaahanmuuton avulla. Tätä vasten uusi oikeisto asettaa “oikeuden omaleimaisuuteen” ja todellisen, globaalin monimuotoisuuden. Oikeus omaleimaisuuteen, erilaisuuteen ja erillisyyteen koskee myös eurooppalaisia kansoja ja kulttuureja ja johtaa luonnollisesti kaikkien etnisten ryhmien olemassaolon oikeuteen eli siihen, mitä uusi oikeisto kutsuu etnopluralismiksi.

Liberaali maailmankatsomus pohjaa myös erheelliseen historiakäsitykseen, jossa historia usein nähdään lineaarisena kehityksenä kohti yhä parempia aikoja, ja jossa historian tuntemus usein korvautuu kulutusyhteiskunnan alituisella “tässä ja nyt” -ajattelulla. Tätä vasten uusi oikeisto asettaa sen, mitä he kutsuvat eurooppalaisten “pitkäksi muistiksi”. Kansakuntamme ovat eläneet täällä tuhansia vuosia, ja kun niitä rohkaisee muistamaan tämän, alkavat erilaiset liberaalit projektit näyttää huomattavasti vähemmän haluttavilta. Massamaahanmuutto ja kulutusyhteiskunnan pinnallinen materialismi ovat mahdollisia vain jos menetämme kosketuksen pitkään muistiimme. Muussa tapauksessa ne näyttäytyvät petoksena niin esi-isiämme kuin jälkeläisiämme kohtaan.

Alain de Benoist ja Ernst Jünger vuonna 1977.

Uusi oikeisto on myös osoittanut kiinnostusta geopolitiikkaan ja Eurooppaan. Jo Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisen kylmän sodan aikana eli ajatus vahvasta ja itsenäisestä eurooppalaisesta blokista, joka ei olisi jakaantunut ja alisteinen suurvaltojen intresseille. Eurooppa on totuttu näkemään osana “juutalaiskristillistä” ja käytännössä libraalia “läntistä maailmaa”. Todellinen Eurooppa ei ole liberaali eikä sitä tule sen enempää venäläistää, islamisoida kuin amerikkalaistaakaan. Tässä asenteessa näkyy vahvana konservatiivisen vallankumouksen ja sellaisten kunnon eurooppalaisten kuin Ernst Jüngerin, Oswald Spenglerin ja Carl Schmittin perintö ja vaikutus uuteen oikeistoon. Tästä jouontuu myös kriittisempi suhtautuminen markkinoihin kuin oikeistoon yleensä liitetään. Alain de Benoist on sanonut, että hän mielellään elää yhteiskunnassa, jossa on markkinat, muttei markkinayhteiskunnassa. Talouden ei tule olla politiikan yläpuolella. Uudella oikeistolla on myös ollut muita oikeistoliikkeittä pakanallisempi perspektiivi, mutta se on lähinnä tarkoittanut tietynlaista filosofista näkökulmaa eikä niinkään varsinaista pakanallista kulttia.

Ruotsissa on pitkään ollut henkilöitä, jotka ovat ammentaneet uuden oikeiston ajattelusta, esimerkiksi aiemmin mainittu antropologi Bertil Lundman, joka piti yhteyttä heihin. 2000-luvun alussa meitä oli ryhmä ihmisiä, joilla oli taustaa muun muassa kansallismielisyydessä, ja aloimme aktiivisesti levittää uuden oikeiston ajattelua. Perustimme muun muassa ajatushautomo Motpolin. Motpolissa on alusta asti ollut katto korkealla ja seinät leveällä, eivätkä kaikki vuosien saatossa toimintaan osallistuneet ole samaistuneet uuden oikeiston ajatteluun. Olemme myös toisinaan onnistuneet popularisoimaan uuden oikeiston näkökulmia Pohjoismaissa. En samaistu täysin mihinkään kategoriaan mutta uusi oikeisto on lähellä omaa maailmankuvaani ja se on inspiroinut minua suuresti. Olen myös kirjoittanut siitä paljon. Myöhemmin Daniel Friberg, yksi Motpolin perustajista ja johtohahmoista, käänsi merkittävän määrän uuden oikeiston teoksia englanniksi Arktos-kustantamon kautta. Käännöstyön ansiosta uusi oikeisto on myös vaikuttanut vahvemmin pohjoisamerikkalaiseen alt-rightiin. Vaikutteet ovat tulleet kirjojen kautta mutta myös epäsuorasti, esimerkiksi identitaarisen liikkeen kautta.

Uusi oikeisto keskittyy politiikan lisäksi myös erityisesti metapolitiikkaan. Mitä se tarkoittaa käytännössä ja mitkä ovat omat ajatuksesi metapolitiikasta ja sen merkityksestä?

Kun GRECE perustettiin oli selvää, puoluepoliittinen toiminta ei tulisi riittämään. Oikeisto saattoi voittaa vaaleissa, mutta siitä huolimatta vasemmisto kykeni muuttamaan politiikan raameja merkittävästi hallitsemalla mediaa, akateemista maailmaa ja kulttuuria. Yksi esimerkki tästä on se, miten alkujaan marginaaliset näkemykset kuten genusteoria ja queerteoria ovat muuttuneet pakollisiksi akateemisessa maailmassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, tai miten eurooppalaiset kansakunnat ovat menettäneet uskonsa siihen, että heillä on legitiimejä intressejä. Eric Zemmour on sanonut, että vasemmiston toiminta perustuu “kolmeen D:hen”: Derision, Deconstruction ja Destruction. Ensin ivataan oikeiston ydinarvoja, kuten kansakuntaa, uskontoa tai perhettä. Sitten ne puretaan eli dekonstruoidaan, esimerkiksi esittämällä kysymyksiä kuten “mitä ruotsalaisuus oikeastaan on” ja sitä rataa. Lopuksi ne kielletään. Se on peli, jota oikeisto ei ole osannut pelata. Sen sijaan useat “oikeistopuolueet” ovat omaksuneet radikaaleja vasemmistolaisia käsityksiä vaikkakin parin vuosikymmenen viiveellä. Esimerkiksi kymmenen vuotta sitten ne olivat homoadoptiota vastaan, mutta eivät ole enää. Ainoa voitto, jonka tämä “oikeisto” on tällä toiminnalla saavuttanut, on historiallinen kompromissi, jonka myötä suuri osa vasemmistoa on saatu hyväksymään kapitalismi. Tähänkin liittyy aimo annos ironiaa kun otetaan huomioon, että alkuperäinen oikeisto oli antikapitalistinen. Voidaan siis sanoa, että vasemmisto on saatu hyväksymään vanha vasemmistolainen idea.

Vasemmisto pääsee siis määrittelemään yhteiskunnassa sen, mikä nähdään “arkiajatteluna”, sen mikä yleisesti nähdään itsestäänselvyytenä. Siten vasemmisto määrittelee puoluepolitiikan parametrit. Keskiajalla arkiajattelua oli, että Jumala on olemassa ja kristityt ovat yhteisö. Näin ei enää ole, ja se vaikuttaa päivittäispolitiikkaan syvällisellä tasolla. Jos kerran Jumalaa ei ole, muuttuu esimerkiksi abortti legitiimiksi ja jos kristityt eivät ole yhteisö, muuttuu muslimien maahantulo ongelmattomaksi. Arkiajattelu käsittää tärkeitä identiteettiin, aikaperspektiiviin, ihmiskuvaan sekä legitimiteettiin, metafysiikkaan, oikeudenmukaisuuteen ja sukupuoleen liittyviä näkemyksiä. Mihin “meihin” ihmiset tuntevat kuuluvansa, olemmeko pohjoismaalaisia, eurooppalaisia vai maailmankansalaisia? Onko meillä pitkä historiaperspektiivi vai elämmekö alituisessa nykyhetkessä? Näemmekö ihmisen luonnostaan hyvänä vai luonnostaan vaarallisena? Kumpuaako legitimiteetti kansasta, tuleeko se Jumalalta vai kumpuaako se kenties oikeaoppisesta arvopohjasta? Onko Jumala olemassa? Kantavatko eurooppalaiset kollektiivista syyllisyyttä? Onko oikeudenmukaista, että kaikki saavat yhtä paljon vai pitäisikö sen riippua omasta panoksesta? Onko miesten ja naisten välillä eroja ja jos on, niin minkälaisia? Vastauksemme näihin kysymyksiin määrittävät suhtautumistamme päivittäis- ja puoluepolitiikkaan. Mutta harvemmin tulemme ajatelleeksi, miten meihin vaikutetaan vastaamaan niihin lastenohjelmien, koulun ja populaarikulttuurin kautta.

Antonio Gramsci

Uuden oikeiston kiinnostuessa metapolitiikasta nostettiin esiin erityisesti italialainen marxisti Antonio Gramsci. Gramsci oli osallistunut vasemmistolaiseen liikehdintään, joka näytti olevan matkalla valtaan tehdasvaltausten aallon aikana. Mutta sitten työläiset vetäytyivät ja muutamaa vuotta myöhemmin hän istui kotiarestissa Mussolinin hallitsemassa Italiassa. Gramscia vaivasi kysymys, miten näin oli päässyt käymään ja hän muodosti analyysin, jossa hegemonia, alemmat ryhmät, legitimiteetti ja arkiajattelu olivat keskeisiä käsitteitä. Siinä missä Marx oli keskittynyt talouteen ja politiikkaan, näki Gramsci kulttuurin vähintään yhtä tärkeänä. Jos valtaapitävät onnistuvat vaikuttamaan yhteiskunnan vallitsevaan maailmankatsomukseen, ei väkivalta ole tarpeellista vallassa pysymiseen (“pistimillä voi tehdä paljon mutta niiden päällä ei voi istua”, niin kuin Napoleon asian ilmaisi – silkan väkivallan voima on rajallinen). Gramsci kutsui tätä hegemoniaksi ja hallitsevaa ryhmää hegemoniksi. Marxistina hänen lähtökohtansa oli luokkaperspektiivissä toisin kuin uuden oikeiston tapauksessa, mutta hegemonian käsite on siitä huolimatta arvokas ja käyttökelpoinen. Vallan alaisia ryhmiä Gramsci nimitti alemmiksi, alisteisiksi (“subalterno”). Hän pyrki saamaan heidät tiedostaviksi ja muodostamaan vasta- tai kontrahegemonian. Italian kommunistinen puolue onnistui tässä osittain toisen maailmansodan jälkeen. Heillä oli oma maailmankatsomus, omat aikakausilehdet, oma kulttuuri ja niin edelleen (tämä kontrahegemoninen maailma luhistui pikaisesti Neuvostoliiton romahdettua). Uusi oikeisto on omaksunut Gramscilta metapoliittisen näkökulman ja pyrkii luomaan kontrahegemonisen maailmankatsomuksen ja levittämään sitä. “Ilman Marxia ei ole Leniniä”, sanoi Alain de Benoist. Ideoiden on levittävä ennen kuin ne voidaan istuttaa käytännön politiikkaan. Jos tyytymättömät ryhmät käyttävät valtaapitävien perspektiiviä ja käsitteitä artikuloimaan tyytymättömyytensä, jää heidän vastarintansa usein lyhyeksi ja helposti valtaapitävien manipuloimaksi. Uusi oikeisto on metapoliittisella toiminnallaan tehnyt arvokasta työtä tuodessaan esiin ajattelijoita kuten Carl Schmitt, Ernst Jünger Georges Sorel, Georges Dumzeil, Julius Evola, Vilfredo Pareto, Konrad Lorenz ynnä muita, joiden perspektiivit osoittavat meille liberaalin maailmankatsomuksen vajavaisuuksia.

Minun osaltani tämä on ratkaisevaa. Oikeisto on historiallisesti katsottuna ollut huono metapolitiikassa ja siksi se ei ole onnistunut muuttamaan puoluepoliittista menestystä pysyväksi hegemoniaksi. Vasemmisto on hallinnut akateemista maailmaa, mediaa ja kulttuuria ja suorittanut “pitkän marssin instituutioiden läpi” niin kuin Rudi Dutschke asian ilmaisi. Tänään näyttää jo paremmalta ja valtaapitävien kriitikot ovat luoneet vaihtoehtoja, eritoten valtavirtamedialle. Näillä on tärkeä rooli. Paljon on kuitenkin vielä tehtävä. Tarvitsemme aidon kontrahegemonian emmekä sitä liberalismin ja rasismin sekamelskaa, josta monet tarjolla olevat vaihtoehdot nykyään koostuvat. Tarvitsemme omaa kulttuuria, musiikkiia, kirjallisuutta ja niin edelleen. Parhaassa tapauksessa valtaisimme vasemmiston hallitsemat instituutiot kuten median ja akateemisen maailman tai vaihtoehtoisesti veisimme siltä rahoituksen. On suorastaan hävytöntä, että joudumme rahoittamaan heidän ideologiatuotantoaan verorahoin. Pidemmällä tähtäimellä on myös tärkeää muodostaa uusi eliitti, se mitä Robert Steuckers kutsuu “uudeksi joukkueeksi”. Kansainvälinen yhteistyö kaikissa näissä kysymyksissä on tärkeää.

Euroopan uusi oikeisto ja sen ajatukset ovat levinneet Euroopassa yhä laajemmalle viime vuosina. Mistä se sinun mielestäsi johtuu? Mikä on seuraava askel uudelle oikeistolle ja sen ajatuksista ammentaneille toimijoille?

Viime kädessä se johtuu Euroopassa hegemonisena jylläävän liberalismin erheellisestä maailmankuvasta, jonka käytännön seuraukset alkavat toden teolla näkyä ihmisten arjessa. Liberalismin lähtökohtana on egalitaarinen ja individualistinen ihmiskuva, joka on yhtä aikaa positiivinen ja materialistinen. Sen mukaan ihminen on luonnostaan hyvä ja muovailtavissa ja häntä ohjaavat aineelliset intressit. Jos näin olisi, ei harjoitettu maahanmuuttopolitiikka olisi niin ongelmallista kuin se on. Jos kerran kaikki ovat hyviä ja samanlaisia, pitäisi heidän nopeasti sulautua ja elää harmoniassa. Mutta niin ei ole, ihminen ei ole luonnostaan hyvä ja samanlainen kuin muut, ja häntä ohjaavat useat motiivit materialististen lisäksi. Niiden joukossa on thymos, tahto saavuttaa kunnioitusta ja valtaa. Sosiaalituilla elävän maahanmuuttajamiehen tulisi liberaalin näkökulman mukaan olla tyytyväinen kunhan hän saa kuukausittain rahaa, mutta käytännössä hän tuntee itsensä nöyryytetyksi ja häntä houkuttelee jengirikollisuus ja jihad, joita hän sitä paitsi tekisi yhdessä muiden kanssa, ei atomisoituna yksilönä. Maahanmuuttopolitiikan tuloksena on siis pikemminkin etnisiä konflikteja ja terrorismia, segregaatiota ja kansanvaihtoa, ei assimilaatiota. Ihmiset todistavat tätä arjessaan ja menettävät uskonsa liberalismiin ja valtaapitäviin. Edelläkävijät etsivät uusia vaihtoehtoja ja niiden joukossa uusi oikeisto on yksi vakuuttavimmista.

Vanha “oikeisto” ja vakiintuneet porvarilliset puolueet ovat käytännössä omaksuneet nämä erheelliset näkemykset ja ovat osa ongelmaa. Varsinkin kun ruotsalainen “oikeisto” on viimeistään 1900-luvun alkupuoliskolta asti toiminut tiettyjen eturyhmien asiamiehenä sen sijaan, että edustaisi kokonaisuutta. Se on ajanut raharikkaiden etua kansakunnan edun sijaan. Toisinaan tämä on voitu peittää vasemmiston edustaman vielä vahingollisemman erityisintressin taakse, mutta se on johtanut siihen, että vakiintuneella “oikeistolla” ei ole minkäänlaisia ratkaisuja ongelmiimme. Siksi uuden oikeiston näkemykset vaikuttavat käyttökelpoisemmilta.

Seuraavan askeleen tulisi olla toisaalta instituutioiden luominen, toisaalta kokonaisvaltaisempi liberalismin kritiikki. Uuden oikeiston tulee luoda omia instituutiotaan median, politiikan ja kulttuurin saralla, ja mielellään sellaisia, jotka ovat fyysisesti läsnä julkisessa tilassa. Olemme voineet todistaa tätä kehitystä Ranskassa, jossa offensiivista aktivismia harjoittavat identitaarit ovat saaneet paljon vaikutteita uudelta oikeistolta. He ovat muun muassa jakaneet ruokaa kodittomille ja aktiivisesti pyrkineet pysäyttämään “pakolaisia” tuovia aluksia Välimerellä. He ovat myös ahkerasti verkostoituneet kansainvälisesti samanmielisten kanssa. Vaihtoehtomedia on toinen alue, jossa valtaapitävien arvostelijat ovat menestyneet hyvin.

Seuraavana askeleena pitäisi myös tulla liberalismin käytännön kritiikki laajalla rintamalla eikä ainoastaan maahanmuuttopolitiikkaan liittyen. Useat eurooppalaiset systeemikriittiset puolueet kritisoivat myös esimerkiksi maidemme ulkopolitiikkaa, jonka osana Euroopan maat – muun muassa perusteettomasta uskollisuudesta Yhdysvaltoja kohtaan – harjoittavat kelvotonta politiikkaa Libyassa ja Syyriassa. Jotkut näistä puolueista esittävät myös vaihtoehtoja talousjärjestelmälle, esimerkiksi pankkisektoriin ja vapaakauppaan liittyen. Monet haluavat korvata byrokraattien Euroopan kansakuntien Euroopalla. Ja niin edelleen. Tässä kansainvälinen yhteistyö on tärkeää eurooppalaisten ja eurooppalaisperäisten veljeskansojen kesken, mutta myös tiettyjen muiden ryhmien kanssa muissa maissa.

Eurooppalaisen uuden oikeiston ja amerikkalaisen Alt-Right -liikehdinnän välillä on olemassa yhteys, mutta ne eivät ole sama asia. Mitä yhteistä niillä on ja miten ne eroavat?

Uusi oikeisto ja alt-right syntyivät eri historiallisina aikakausina eri maissa. Uuden oikeiston syntyessä ei ollut internettiä ja Eurooppa oli vastikään joutunut kahden ulkoeurooppalaisen suurvallan miehittämäksi. Uudelle oikeistolle oli loogista harjoittaa elitististä strategiaa ja muodostaa kvalitatiivista kontrahegemonista maailmankuvaa, jota kohdistettiin upseeristoon, akateemikkoihin ja muihin eliitteihin. Kamppailu nähtiin pitkäaikaisena, vasemmisto oli parantanut asemiaan merkittävästi ja yhteiskunta toimi suhteellisen hyvin. Alt-right on kasvanut täysin erilaisessa historiallisessa tilanteessa, jossa valkoiset amerikkalaiset ovat muuttumassa vähemmistöksi ja amerikkalainen keskiluokka kutistuu kovaa vauhtia. Uuden oikeiston alkuaikojen perusteltu optimismi on huomattavasti harvinaisempaa nykypäivänä, kun Yhdysvaltoja ja Länsi-Eurooppaa vaivaavat akuutit ja rakenteelliset ongelmat. Se vaikuttaa hyvässä ja pahassa myös moniin alt-rightin piirissä toimiviin ja siellä on puhetta, että meneillään on “white genocide” eli valkoisten kansanmurha. Osa uudesta oikeistosta on omaksunut saman perspektiivin, mutta tilanne on toinen kuin vuonna 1968, jolloin GRECE perustettiin.

Yhteistä molemmille on liberalismin ja egalitarismin kritiikki. He eivät halua, että eurooppalaiset niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakaan menettävät kulttuurinsa, identiteettinsä ja kotimaana. Koska alt-right on lähtöisin Yhdysvalloista ei sillä ole samaa kriittistä suhtautumista pohjoisamerikkalaisiin kulttuureihin kuin uudella oikeistolla oli (se oli varsin amerikkalaisvastainen). Koska eurooppalaisia kansakuntia ei nykyään uhkaa ainoastaan amerikkalaistuminen vaan myös demografisesti alakynteen jääminen kotimaissaan, keskittyy alt-right enemmän demografiaan kuin 1960-luvun uusi oikeisto (myös uudessa oikeistossa ollaan sittemmin keskitytty yhä enemmän demografiaan). Uusi oikeisto kiinnostui postmodernismista teoriana mutta alt-right on syntynyt postmodernissa maailmassa. Sen huomaa heidän toiminnastaan ja estetiikastaan, jotka ovat postmoderneja. Siinä missä uuden oikeiston estetiikka inspiroitui germaanisesta, kelttiläisestä ja roomalaisesta perinnöstä, sekoittuvat alt-rightin estetiikassa mitä erilaisimmat vaikutteet japanilaisesta mangasta 1980-luvun nostalgiaan ja kolmanteen valtakuntaan. Se on myös ironinen tavalla, jota uusi oikeisto ei koskaan ollut. Uusi oikeisto oli alusta lähtien ryhmä elitistisiä herrasmiehiä, jotka vaikuttivat metapoliittisesti. Alt-right on nopeasti siirtynyt internetin meemi- ja ideologiatuotannosta kaduille ja toreille. Uusi oikeisto oli elitistinen, alt-right enemmän populistinen, ja se puhuttelee erityisesti nuoria valkoisia miehiä.

Myös fokuksessa on eroja. Uudella oikeistolla oli federalistinen perspektiivi, “sadan lipun Eurooppa”, veljeskansoja homongenisaation sijaan. Alt-right taas puhuu valkoisesta etnovaltiosta, joka on tavoitteena perustaa jonnekin päin Yhdysvaltoja. Tämä johtuu luultavasti siitä, että se on syntynyt anglosfäärissä, jossa “valkoinen” on laajalle levinnyt termi ja osa monen identiteettiä. Uuden oikeiston pakanallisuus ei ole samalla tavalla näkynyt Alt-rightissa vaikka se löytyykin sen marginaalista. Myös tämä johtuu siitä, että Alt-right on syntynyt vanhastaan kristityssä USA:ssa. Monilla alt-rightin piirissä toimivilla on taustaa libertaristisen aatteen parissa, minkä vuoksi alt-rightin näkemykset talousasioissa ja markkinayhteiskunnan kritiikki eivät ole suuressa roolissa. Uudella oikeistolla ja alt-rightilla on myös eriäviä näkemyksiä juutalaisista. Uudella oikeistolla oli useita kontakteja konservatiivisiin juutalaisiin, esimerkiksi Goldsmithiin ja Koestleriin, eikä se ole koskaan suhtautunut positiivisesti historialliseen kansallissosialismiin. Alt-right käsittelee juutalaista valtaa huomattavasti enemmän ja viittaa enemmän tai vähemmän ironiseti kansallissosialismiin ja sen symboleihin. Arvatenkin tämä johtuu siitä, että se on syntynyt Yhdysvalloissa 50 vuotta myöhemmin kuin uusi oikeisto.

Uusi oikeisto näyttäytyy myös homogeenisempana kuin alt-right, mikä voi johtua siitä, että uusi oikeisto muodosti varhaisessa vaiheessa selkeän miljöön ja yhteisen projektin. Alt-right taas kumpuaa useista erilaisista, yleensä internet-lähtöisistä miljöistä. Niiden joukossa on niin kutsuttu manosfääri, joka yhdistelee ajatuksia naisten iskemisestä feminismin kritiikkiin. Siellä on HBD-sfääri, jonka mielenkiinnon aiheena on ihmisten genetiikka ja geneettiset erot. Sieltä löytyy videopelien pelaajat Gamergaten ympärillä, jotka reagoivat vahvasti heidän harrastuksensa pariin tunkeutuvaa poliittista korrektiutta ja korruptiota vastaan. Siellä on anonyymi 4chan-maailma, jossa meemit ja yleisesti poliittisesti epäkorrekti asenne kohtaavat. Sieltä löytyy libertaareja ja vanhoja valkoisen nationalismin kannattajia ja niin edelleen. Kaikkien näiden elementtien fuusioituminen on antanut alt-rightille paljon käytännön etuja, erityisesti luovuutta ja sopeutumiskykyä, mutta se tarkoittaa myös, ettei se ole yhtä yhtenäinen kuin uusi oikeisto. Huomasin sen itse kirjoittaessani alt-rightista kirjaani varten. Mitä hyvänsä kirjoitin siitä, aina löytyi poikkeuksia. Jos kirjoitin alt-rightin olevan kristillinen tai maallinen, niin löysin useamman mielenkiintoisen pakanan, joiden olemassaolo oli ristiriidassa kirjoittamani kanssa, ja niin edelleen.

Alt-right ja osa uudesta oikeistosta suhtautuivat Trumpiin positiivisesti. Jotkut näkivät hänen valintansa voittona uudelle oikeistolle ja alt-rightille. Mistä se johtuu ja miten itse suhtaudut Trump-ilmiöön nyt kun hän on tovin istunut Valkoisessa talossa?

Suhtautumiseni Trumpiin on ristiriitainen. Hänellä on useita positiivisia ominaisuuksia. Hän edustaa maailmalla nousevaa populismin ja systeemikriitikoiden uutta aaltoa. Monet hänen äänestäjistään ovat erittäin kyllästyneitä eliittiin, joka avaa maan rajat ja aloittaa sotia ulkomailla. Uusi konflikti on populistisen kansan ja globalistisen valtaapitävän luokan välillä. Joten Trumpin valinta on tavallaan historiallinen tapahtuma. Hän edustaa myös uutta johtamistapaa, hän on alfauros, joka taitavasti manipuloi mediaa saadakseen ilmaista tilaa. Trump antoi toivoa suurelle osalle alt-rightia osoittamalla, että meidän ei tarvitse olla alituisesti häviäjän osassa. Hän vahvisti meidän elävän esivallankumouksellisessa tilanteessa, jossa suuret joukot ovat menettäneet uskonsa valtaapitäviin ja systeemiin (tätä valtaapitävät sanovat “populismiksi”).

Trumpin valinta oli parempi kuin Clintonin, sillä hän olisi ajanut hengenvaarallista ulkopolitiikkaa ja vauhdittanut Yhdysvaltojen demografista ja poliittista muodonmuutosta. Trumpilla on myös heikkoutensa. Pohjimmiltaan hän on liberaali, joka edustaa vanhempaa koulukuntaa kuin poliittisesti korrektit liberaalit. Hän on kansallismielinen erityisesti talousasioissa ja hän puolustaa niin valkoisia kuin mustia amerikkalaisia (pikemminkin siis “civic nationalist” kuin etnonationalisti). Hänen suhteensa Israeliin ja sitä kautta Iraniin on potentiaalisesti vaarallinen vaikka hän onkin vähemmän aggressiivinen Venäjää kohtaan.

Steve Bannon

Minun kohdaltani Trumpin ongelma on se, että nykyajan politiikassa ei koskaan tiedä, mitä poliitikko todella haluaa. Scott Adams on kuvaillut häntä sanoilla “master persuader” (mestarillinen suostuttelija) ja retorisesti lahjakkaaksi. Emme siis koskaan tiedä tarkoittaako hän sitä, mitä sanoo (tämä koskee arvatenkin kaikkia poliitikkoja). Haluaako hän todella “rakentaa muurin”? Aikooko hän “kuivata suon”? Aikaa on ehtinyt kulua, mutta johtuuko toimettomuus siitä, että hänen on edettävä pienin askelin välttääkseen ”syvän valtion” (“deep state”) erottamis- tai salamurhayritykset, vai olivatko ne vain kampanjapuheita, joilla saatiin ääniä? Ulkopuolisena on lähes mahdoton tietää varmasti. Hänen päätöksensä hankkiutua eroon Steve Bannonista, miehestä joka kehitti hänen voitokkaan vaalistrategiansa, on lähes yhtä vaikea ymmärtää. Tarkoittaako se, että hän on hylännyt Bannonin ajatukset vai pelaako hän “3D-shakkia”, niin kuin jotkut hänen kannattajistaan asian ilmaisevat? Kysymys kuuluu, kuinka pitkälle hänen toimivaltansa todellisuudessa ulottuu ja mitkä rajat syvä valtio hänelle asettaa.

Oikeistolle on ollut toistuva ongelma, että samaistutaan vahvasti henkilöihin, esimerkiksi Trumpiin. Osa alt-rightista pettyi katkerasti kun Trump olikin Trump eikä yksi heistä. Toiset eivät yllättyneet, ja heidän suhtautumisensa presidenttiin on taktisempi. Itse pyrin ylläpitämään kriittistä etäisyyttä Trumpiin. Hänellä on positiiviset puolensa ja hän voi tehdä hyödyllisiä asioita. Mutta hän on vähintäänkin yhtä merkittävä symbolina sille, että olemme siirtyneet uuteen historialliseen vaiheeseen, joka tarjoaa uusia mahdollisuuksia populisteille. Hän myös mahdollistaa alt-rightin ja uuden oikeiston kaltaisten ryhmien etenemisen, halusi hän sitä itse tai ei. Hänestä voi myös oppia, erityisesti hänen menestyksekkäästä retoriikastaan. Silloin meidän tulisi myös tutustua Bannoniin, mitä tulee metodeihin ja ideoihin. Emme voi odottaa Trumpilta ihmeitä eikä meidän pidä yllättyä jos hän vaihtelevasti täyttää ja pettää vaalilupauksensa. Meidän tulisi pikemminkin toimia itse eikä luottaa poliittisiin edustajiin.

 

%d bloggers like this: