SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Miksi vasemmistolla ei ole tulevaisuutta

CHRISTOPHER LASCH   (suomentanut Heikki Luoto)

Christopher Lasch (1932-1994) oli yhdysvaltalainen historioitsija ja yhteiskunnallinen kommentaattori. Laschin ajattelussa oli aineksia sekä marxilaisuudesta että konservatismista, ja hänen tunnetuimpiin teoksiinsa kuuluvat Haven in a Heartless World (1977), The Culture of Narcissism (1979) ja The Revolt of the Elites (1994). Viimeisenä mainitun teoksen ajatusmaailmaa ja sen myöhempää vaikutusta on käsitellyt Hilkka Axelsen Oikeassa Mediassa ilmestyneessä kirjoituksessaan ”Steve Bannon, Christopher Lasch ja demokratian kriisi”. Kiistakirjoitus ”Miksi vasemmistolla ei ole tulevaisuutta” on ilmestynyt Tikkun-lehden numerossa 2/1986 vastauksena feministi Lillian Rubinin ja sosialisti Richard Lichtmanin samassa numerossa esittämään kritiikkiin. Kritiikki kohdistui Laschin edellisessä numerossa julkaisemaan kirjoitukseen ”What’s Wrong With the Right”, jossa analysoitiin Reaganin ajan yhdysvaltalaista oikeistoa. Se on ilmestynyt Timo Hännikäisen suomennoksena nimellä ”Missä oikeisto on väärässä” Kerberos-lehden numerossa 1/2007. Debatin kiemuroita ymmärtääkseen aiemmat kirjoitukset kannattaa lukea, vaikkei Laschin tässä esittämien keskeisten ajatusten hahmottaminen sitä vaadikaan.

***

Moralisointia ja teoreettista tyhjänjauhamista pursuavat väittelyt ovat vahingossa osoittaneet miksi vasemmistolla ei ole tulevaisuutta. Vasemmisto on kyvytön selittämään uskonnon, perhekeskeisyyden ja henkilökohtaisen vastuun etiikan pysyvyyttä muuna kuin ”väärän tietoisuuden” ilmentyminä. ”Kahden vuosikymmenen sosiaalisten mullistusten” jälkeisen aivopesun tai ”yksinkertaisiin ja helppoihin vastauksiin” hurahtamisen tuloksena vasemmisto huomaa menettäneensä kannattajakuntansa. Vasemmiston yhteiskunnallisiin uudistuspyrkimyksiin yleisö suhtautuu joko vastahankaisesti tai välinpitämättömästi, koska vasemmisto kieltäytyy ottamasta yleistä mielipidettä vakavasti. Asenteen paljastaa Lillian Rubinin erikoinen ja paljastava kehotus ”olla liehittelemättä kansalaisten nykytajuntaa”. Ei ole enää minkäänlaista katetta uskomukselle, jonka mukaan vasemmisto puhuisi tavallisten ihmisten puolesta. On turmiollista, jos uskomusta ylläpidetään samaan aikaan kun yritetään tulla toimeen ilman sitä. Demokraattisen poliittisen tradition valta-aikana varttuneille radikaaleille on hieman kiusallista hylätä kuvitelma demokratiasta ja johtaa ihmiset luvattuun maahan heidän näkemyksistään ja haluistaan välittämättä. Näiden viestien läpi purkautuva ahdistunut sävy paljastaa tehokkaasti vasemmistolaisen mielenlaadun.

Kohdatessaan jo 40-luvulta lähtien avautuneen kuilun vasemmistolaisen ideologian ja ”kansalaisten nykytajunnan” välillä, amerikkalaisen vasemmiston on täytynyt valita kahden yhtä toivottoman strategian välillä: joko odotella avuttomana vallankumousta ja pauhata kapitalismia vastaan tai yrittää saavuttaa tavoitteet sivuuttamalla yleinen mielipide. Se on luopunut toivosta saada sosiaalisille uudistuksille yleisön tuki ja on tukeutunut sen sijaan tuomioistuimiin, massamediaan ja hallintobyrokratiaan. Militantteina ulkopiiriläisinä tai sisäpiirin virkamiehinä radikaalit ovat onnistuneet vain luomaan pohjan konservatiiviselle liikkeelle, joka on kyennyt esiintymään kulttuurisen populismin muotona, vaikka erityisesti talousohjelmassaan se pyrkii säilyttämään olemassa olevan epäsuhdan vaurauden ja vallan jakaantumisessa, kumoten näin useimmat viiden vuosikymmenen aikana demokraattisesti saavutetuista tavoitteista.

Edes kapitalistisen talouden raikas ja terävä analyysi (vastakohtana Lichtmanin hengettömälle teorioinnille) ei sellaisenaan juuri auttaisi ymmärtämään USA:n poliittista tilannetta. Miksi talouden supistuminen veisi liberalismilta ”perustan”, kuten Lichtman väittää? Voisi olettaa, että sillä olisi päinvastainen vaikutus, kuten 1930-luvulla oli. Laman aikana liberaalit demokraatit väittivät, että pitkään jatkuneen talouskasvun hämärtämiä tulonjakokysymyksiä ei voisi enää siirtää tuonnemmaksi. Nykyisten heikkenevien ennusteiden ilmapiirissä tuota tavoitetta olisi yhtä olennaista ajaa. Mutta liberaalien haluttomuutta ajaa tuota tavoitetta ei voi selittää viittaamatta aikanaan liberalismia kannattaneen poliittisen koalition romahtamiseen. Tätä kehitystä puolestaan ei voi selittää viittaamatta kulttuurisiin kysymyksiin, jotka ovat etäännyttäneet liberaalit yleisön suosiosta. Tämän ”kulttuurisisällissodan” poliittista eripuraa aiheuttavat vaikutukset on dokumentoitu monissa historian tutkimuksissa, esimerkkinä Troubled Journey, Frederick Siegelin käyttökelpoinen tutkimus toisen maailmansodan jälkeisen Amerikan historiasta. Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle, joka haluaa ymmärtää miksi vasemmistolle ovat koittaneet kovat ajat. Kirja tarjoaa vaihtoehdon teoretisoinnille, jossa oletetaan, että taikasanoihin ”kapitalismi” ja ”sosialismi” vetoaminen selittää kaiken selitystä vaativan.

Kysymykseen, uskovatko amerikkalaiset kaiken televisiossa näkemänsä, saa vastauksen viettämällä viisitoista minuuttia baarissa. Vain poliittinen turhautuminen, taipumattoman abstrakti mielenlaatu, arjelle altistumattomuus tai kaikkien näiden heikkouksien yhdistelmä voisi saada Lichtmanin sanomaan, että ”amerikkalaisten suuri enemmistö imee kuin osmoosissa valtaosan hallinnon petoksista, valheista ja vääristelyistä …. ”. On vaikea löytää lausuntoa, joka paremmin ilmentäisi vasemmistolaisen heikentynyttä kykyä paitsi analysoida täsmällisesti sosiaalisia oloja, myös tehdä arkisia havaintoja. Lausunto ilmentää tukahduttavaa omahyväisyyttä ja kyvyttömyyttä alkeellisimpaankin poliittiseen realismiin, jonka avulla voisi alkaa ymmärtää poliittisten vastustajien perusteluita. Ennen kaikkea se ilmentää omien poliittisten näkökulmien puutetta. Jos ”valtaosa amerikkalaisista” olisi niin helposti huijattavissa kuin Lichtman olettaa, he eivät koskaan hyväksyisi sosialismia kuin aseella uhattuna. On vaikea välttää johtopäätöstä, että sosialismi – ”nyt tarkkana!” – viehättää Lichtmania, koska se viehättää niin monia ”radikaaleja”, jotka himoitsevat radikaalin mainetta. Sosialismi on vain lievässä epäsuosiossa, joten siihen ei liity riskejä (mutta sen avulla saavuttaa kuitenkin lopulta menestystä). Näin ”radikaalit” saavat vaaraa ja kiellettyä hehkuvan himmeän sädekehänsä, ja samalla samalla intellektuaalisen mukavuuden, jonka tarjoaa turvallisten, ennustettavien ja pysyvien dogmien muuttumaton kokoelma.

Kyvyttömänä pitämään uskonnon, perhekeskeisyyden ja henkilökohtaisen vastuun etiikan pysyvyyttä muuna kuin ”väärän tietoisuuden” ilmentymänä … vasemmisto huomaa menettäneensä kannattajansa.

Lukijani hämmentyvät kannastani vain jos he pysyttäytyvät ajattelussa, jossa oikeaoppiseen vasemmistolaisuuteen yhteensopimaton kanta on aina automaattisesti oikeistolainen. Reaganin ajan vastoinkäymiset ovat voimistaneet vaatimuksia vasemmiston ideologisesta yhdenmukaisuudesta. Tämä on rohkaissut ajattelua, joka vetoaa niihin epävarmoihin ihmisiin, jotka kaipaavat jännitystä valitessaan puoltaan edistyksen ja ”taantumuksen” välisessä ikuisessa taistelussa. ”Kenen joukossa seisot?” Kysymys oli järkevä silloin kun vastapuolet olivat vielä selvemmin hahmotettavissa. Se on myös järkevä merkitessään pyyteettömästi totuutta rakastavien ja epäilemisen oikeutta periaatteellisella tasolla tunnustavien ihmisten valmiutta asettua altavastaajan puolelle, kun kyse on vaurauden ja vallan jakamisesta. Mutta vasemmisto on jo kauan sitten menettänyt aidon kiinnostuksensa altavastaajiin. Se on allerginen kaikelle toivottomalta näyttävälle. Ennen vasemmiston moraalinen auktoriteetti perustui sorrettuihin samaistumiseen, mutta valitettavasti intellektuellien mieltymys vasemmistoon nojasi haluun olla historian ja edistyksen puolella. Sosialismin valinnut sai iloita varmuudesta olla voittajien puolella. ”Yhteistoiminnallinen kansainyhteisö” (cooperative commonwealth) tulisi varmasti voittamaan pitkällä aikavälillä. Kuitenkin ainoa moraalisesti puolustettava valinta on armon, lähimmäisenrakkauden ja anteeksiannon valitseminen ohi maallisten hallitusten ja valtojen. Totuuden valitseminen ideologian sijasta. Nykyisin tuo valinta tarkoittaa sekä vasemmiston että oikeiston hylkäämistä.

Christopher Lasch

Niille, jotka kieltäytyvät tällä tavalla esitetystä valinnasta, argumenttini näyttäytyy ”sekasotkuna”. (Muut ovat osanneet ymmärtää sen vaikeuksitta.) Pelkäänpä, että sekasotku on kriitikkojeni päiden sisällä. Lichtman tarttuu siihen minkä näkee ristiriitana. Yhtäältä vastustan yritystä määritellä perhe merkityksettömäksi. Toisaalta myönnän sen, että useimmat ihmiset eivät enää elä ydinperheissä. Mutta avioerojen vanavedessä tulleet uudet improvisoidut asumisjärjestelyt eivät tarkoita sitä, että niitä voitaisiin pitää ”vaihtoehtoina” tavanomaiselle perheelle tai sitä, että useimmat ihmiset pitäisivät niitä sellaisina. Lillian Rubin kompastuu samaan ”ristiriitaan.” Käsitellessään kammottavan sekavasti valintaa ja rajoitteita hän tarpeettomasti muistuttaa minua siitä, että yksinhuoltajaperheet syntyvät usein välttämättömyydestä eivätkä valinnasta. Mutta juuri tätä tarkoitin sanoessani, että orwellilaisilla iskulauseilla ”vaihtoehtoinen elämäntapa” ja ”perhetyyppien uusi monimuotoisuus” kaunistellaan avioliiton hajoaminen muka uudenlaiseksi innostavaksi vapaudeksi. Vastaavasti ”naisten vapautuminen” -iskulauseen avulla naisia pakotetaan työmarkkinoille talouselämän ehdoilla. Pyrin edistämään selväsanaista puhetta ja välttämään kiertoilmauksia. Tämän vuoksi erotan esseessäni toisistaan kaksi asumisjärjestelytyyppiä, joita harhaanjohtavasti nimitetään ”vaihtoehtoisiksi” perhemuodoiksi: korvikejärjestelyt (yksinhuoltajaperheet, uusperheet), jotka yleensä johtuvat avioerosta tai jätetyksi tulemisesta, sekä ihmisten vapaasti valitsemat järjestelyt (homo”avioliitot”, avoliitot, yksinasuvat), joissa perhe-elämästä on luovuttu täysin. Sekoittaessaan nämä kaksi hyvin erillaista kategoriaa Rubin hukkaa perusteluideni logiikan ja valittaa ”ettei tässä ole mitään logiikkaa.”

Yritän toistaa perhettä koskevan väitteeni muodossa, jota kriitikkonikin voivat ymmärtää. Yksinkertaistuksen vuoksi rajoitun käsittelemään ”perheiden” ensimmäistä kategoriaa. Toisen luokan käsittely ei ole tarpeen. Yksin asuvia sinkkuja ei tietenkään voi kuvata kovin hyvin perheinä (vaikka onkin yritetty kuvata). Vaikka sovittaisiin, että epävirallista yhteisasumista kutsuttaisiin jonkinlaiseksi avioliitoksi, ei olisi kuitenkaan mitään syytä kutsua sitä perheeksi. Muutamaa kiisteltyä poikkeusta lukuun ottamatta jokaisessa antropologian tuntemassa yhteiskunnassa perheeseen kuuluu avioliitolla yhdistetty mies ja nainen, jotka elävät jälkeläistensä kanssa. Muut määritelmät ”perheelle” ovat vain sanoilla leikkimistä.

On mahdotonta keskustella perheestä viittaamatta avioliittoon. Mutta on myös mahdotonta keskustella perheestä pelkkänä avioliittona. Selvästikin perhe tarkoittaa avioliittoa plus lapsia. Muuntyyppinen ”perhe” on vain sanaleikkiä. Näin jäljelle jää ensimmäinen kategoria. Kukaan ei vastusta uusperheiden, laajennettujen perheiden tai jopa yksinhuoltajatalouksien luokittelemista perheiksi. Kysymys on siitä, edustavatko kyseiset järjestelyt vaihtoehtoja ”perinteiselle” perheelle vai sen raunioille. Mielestäni on vaikea osoittaa, että ihmiset ovat valinneet nämä järjestelyt yhteiskunnallisen uraauurtavuuden hengessä. Kaikki todisteet viittaavat siihen, että ihmiset suosivat perinteisempiä perhejärjestelyitä, mutta kokevat ne liian vaikeasti kasassa pidettävinä. Uusien järjestelyjen kuvaaminen perheiksi ei ole niin harhaanjohtavaa kuin väite, että ihmiset muka suosivat nykyisin ”vaihtoehtoisia perhemuotoja” enemmän kuin ”perinteistä ydinperhettä.” Päinvastoin, useimmat näyttävät yhä arvostavan ”perinteiseen” perheeseen liitettyä vakautta, vaikka tämä ihanne ei enää mukaudu nykyarkeen kovin hyvin.

Toisin sanoen ihmiset arvostavat edelleen aviollisten sitoumusten ja sukupolvien välisten sitoumuksien tuottamaa pitkäaikaista vakautta, mutta kapitalistinen talous tai vallitseva henkilökohtaisten oikeuksien ideologia ei juuri tue niitä. Liberaaleilla yhteiskunnilla on taipumus horjuttaa perhe-elämää, vaikka useimmat niistä ilmoittavat kannattavansa ”perhearvoja”. Tämä suuntaus on näkynyt jo liberaalikapitalistisen järjestelmän 1700- ja 1800-luvun alkuajoista lähtien.

Ensinnäkin perheen saama palkka korvasi huonosti teollistumisen tuhoaman omavaraistalouden. Palkat olivat usein liian pieniä perheen todellisiin tarpeisiin nähden. Lisäksi perhepalkkajärjestelmä teki naisista taloudellisesti riippuvaisia miehistä, mikä oli epäterve asiaintila.

Toisaalta yksilönvapauden ideologia vastusti ”perhearvoja” (vaikka oikeisto ei ole koskaan ymmärtänyt tätä seikkaa). Määrittelemällä yksilön järkeväksi oman etunsa tavoittelijaksi liberaali ideologia teki mahdottomaksi kuvitella minkäänlaista yhteistyötä, joka ei perustuisi yhteisen edun tavoittelemiseen eli sopimukseen. Liberalismi tarjoaa vapaaehtoiselle yhteistyölle korkeintaan turvattoman ja epävakaan aseman. Vapaaehtoinen yhteistyö murentuu, kun ihmiset alkavat kiistellä yhteistyön tulosten jakamisesta. Yhteistyön murennuttua ihmiset siirtyvät kiistelemään oikeuksistaan. On tärkeää tunnustaa ristiriita avioliiton ja perheen kaltaisen sopimuskumppanuuden sekä lupausta luonnetestinä pitävän kumppanuuden välillä. Ei ole olennaista, kumpi oli historiallisesti ensin. Yksi tapa on pitää lupaus niin kauan kuin se toimii omaksi eduksi tai niin kauan kuin on toivottavaa ylläpitää mainettaan lupauksensa pitäjänä. Toisessa tavassa ei puolestaan ole kyse sosiaalisesta sopivuudesta. Kuten Kenneth R. Minogue kuvaa kirjassaan The Liberal Mind, ”lupauksen pitäjän luonne eroaa lupauksen rikkojan luonteesta, ja tuota luonnetta voidaan riittävästi arvioida vain moraalisesta näkökulmasta.”

Liberaalin kulttuurin tuloksena meidän on vaikea ymmärtää muiden poliittisten perinteiden vapaaehtoiselle yhteistyölle ja lupauksille antamaa arvoa. Antiikin kreikkalaisille kyky tehdä lupauksia oli lähestulkoon poliittisen eläimen määritelmä. Feodalismi nojasi erilaiseen, mutta yhtä lujaan käsitykseen valan sitovuudesta. Toisaalta erittäin epäpoliittisen modernin käsityksen mukaan kyky järkevään valintaan sekä hyödyn ja henkilökohtaiseen edun järkevään arviointiin määrittelee kansalaisen eli ”täysivaltaisen aikuisen”. Perheen perustan takaaville sitoville lupauksille moderni ajattelutapa ei juurikaan anna tukea, varsinkaan kun yksilönvapauden ideologiaan lisätään laajalti hyväksytty näkemys universaalista velvollisuudesta olla onnellinen. Liberaali ideologia ei myöskään ymmärrä perheen merkitystä instituutiona, jota se pitää siinä mielessä järjettömänä, etteivät perheenjäsenet ajattele omaa etuaan ja suojakseen suunniteltuja oikeuksiaan. Kaiken lisäksi he lupaavat tukea toisiaan koko loppuelämän!

Koko moderni yhteiskunta ja erityisesti moderni liberalismi pyrkii unohtamaan perhe-elämän (kaikilla perhe-elämän järkevillä määritelmillä) nostalgiseen menneeseen maailmaan. Huomatkaa, etten moiti perhe-elämän epävakaudesta feminismiä. Koska feminismi on perusteltua epäkohtien osoittamista, ja koska taloudellinen ja ideologinen hyökkäys perhe-elämän perusteita vastaan ajoittuu aikaan ennen feminististä liikettä, olisi typerää syyttää feminismiä perheen romahtamisesta. Mutta on yhtä typerää teeskennellä, että feminismi olisi sovitettavissa yhteen perheen kanssa. Liberalismin sivutuotteena feminismi jakaa muun muassa liberalismin uskon yksilönvapauksiin, sopimussuhteisiin sekä oikeudenmukaisuuden ensisijaisuuteen, eli kaikkeen mikä tekee mahdottomaksi ymmärtää vapaaehtoisen yhteistyön luonnetta tai arvoa.

Vapaaehtoiset siteet, kuten perhe, vakiinnuttavat (lupausten, valojen ja liittojen muodossa) halukkuuden hyväksyä tekojen seuraukset – perheen tapauksessa lisääntymisen seuraukset. Perhe kietoo vanhemman sukupolven nuoremman sukupolven elämään. Se torjuu pitkälle kehittynyttä ihmisen ja erityisesti nuorten miesten taipumusta paeta vastuuta jälkeläistensä huolehtimisesta. Perhe on kulttuurin vastaus ihmisen erikoisiin biologisiin ominaisuuksiin, joita ovat pettämällä siittämistä suosiva kiimattomien kausien puuttuminen sekä ihmislapsen pitkittynyt riippuvuus huoltajistaan. Ilman vanhempia jälkeläisiinsä sitovia ja molempia sukupuolia lastenhoitoon pakottavia instituutioita näiden kahden biologisen piirteen yhdistelmällä olisi kohtalokkaat seuraukset suvun ja kulttuurin jatkuvuudelle.

Ihmiset arvostavat edelleen aviollisten ja sukupolvien välisten sitoumuksien tuottamaa pitkäaikaista vakautta, mutta kapitalistinen talous tai vallitseva yksilönvapauden ideologia ei juuri tue niitä.

Koska perheen vakiinnuttama yksiavioisuus on ristiriidassa ihmisen biologian kanssa, on aiheellista nähdä perhe ennen kaikkea vapautta rajoittavana järjestelmänä. Valistuneella aikakaudellamme näiden rajoitusten näennäinen järjettömyys antaa puhtia pyrkimyksille etsiä ”vaihtoehtoisia elämäntapoja” (pyrkimykset eivät kuitenkaan ole läheskään niin laajoja kuin vapauttajamme haluaisivat, sillä realismi on itsepintaisen suosittua). On tärkeää korostaa perhevelvotteiden merkitystä niiden kohdatessa vastustusta. Merkitys ei rajoitu pelkästään niiden haittavaikutukseen, mikä tekee miehelle hylätä vaimonsa ja lapsensa. Velvoitteisiin rohkaiseminen antaa itse vapaudesta täydellisemmän käsityksen, joka ei supistu rajoittamattomaan valintaan ja ”ei-sitoviin velvoitteisiin”.

Vaikka perheinstituutio pakotti miehet yksiavioisiksi, kaksoisstandardi seksuaalikäyttäytymisessä on aina vilahtanut heidän useissa hairahduksissaan. Sen sijaan naisia rangaistiin samoista hairahduksista yleensä julman ankarasti. Kaksinaismoralismi oli ehkä tärkein yksittäinen syy, joka lopulta toi perheinstituution huonoon valoon. Valitettavasti 1900-luvulla tätä räikeää vääryyttä on yritetty korjata ottamalla käyttöön tasa-arvoiset seksuaalivapaudet, kun oikea korjaustoimenpide olisi uskollisuuden vaativampi taso sekä tiukempi määrittely vanhempien velvollisuuksista lapsiaan kohtaan. Vastuun siirtäminen ”perhepolitiikalla” valtiolle ei ollut mikään ratkaisu saati ”radikaali” ratkaisu. Se ainoastaan vahvistaa jo olemassa olevan byrokraattisen individualismin rakenteen, jossa valtio ottaa haltuun aiemmin vanhemmille kuuluneet kasvatustehtävät ja antaa ihmisten nauttia vapaasti kuluttajina. Tällainen ratkaisu tekee meistä kaikista lapsia. Maailma olisi parempi ilman ”radikalismia”, jonka tarkoitus on ainoastaan nykyisten järjestelyiden vieminen niiden loogiseen johtopäätökseen: valtion kuihduttama ihmisten julkinen osallistuminen ja kansalaisverkostojen (intermediate institutions) tuhoaminen uudelleenmäärittelemällä ne painostusryhmiksi tai ”elämätyylienklaaveiksi” (Robert Bellahin termi), joissa ihmisten annetaan vapaasti toteuttaa puhtaasti yksityisiä intressejään ja nautintojaan.

Rubin vetoaa 60-lukuun tukeakseen kyseenalaista väitettään, että tuon vuosikymmenen radikaalit liikkeet täydellistyivät feminismissä. Kuitenkin on hyvä muistaa, että 60-luvulla elpyi kommunitaarinen perinne, joka on aina ollut olemassa hallitsevan liberaalin perinteen rinnalla. Kommunitaarien ja liberaalien erimielisyys perustuu erilaiseen käsitykseen minuudesta. Siinä missä liberaalit katsovat minuuden ensisijaisesti huolettomaksi ja vapaaksi valitsemaan useista eri vaihtoehdoista, kommunitaarit väittävät minuuden muotoutuneen tradition, yhteisen historian jakavan yhteisön jäsenyyden myötä. Liberaalit pitävät traditiota ennakkoluulojen kokoelmana, joka estää yksilöä ymmärtämästä omia tarpeitaan. He arvottavat kosmopoliittisuuden ohi paikallismielisyyden, joka heidän mielestään suosii yhdenmukaisuutta ja suvaitsemattomuutta. Tuohon kommunitaarit vastaavat Michael Sandelin sanoin: ”Suvaitsemattomuus kukoistaa eniten siellä missä on juurettomuutta, perinteet puuttuvat ja elämämuodot ovat raiteiltaan.”

Kommunitaristit vastustavat julkista byrokratiaa kuten oikeistokin, mutta he vastustavat myös yritysten byrokratiaa, jota harhaanjohtavasti nimitetään yksityiseksi sektoriksi. He hylkäävät julkisen ja yksityisen vallan välillä vallitsevan perinteisen eron, joka on näkyvästi mukana sekä liberaalissa traditiossa että taloudellisen individualismin traditiossa, joka nykyisin kutsuu itseään konservatismiksi (pienin varauksin). Sekä liberaalit että konservatiivit noudattavat samoja tyhjiä vapauden ihanteita, kuten yksityisyyttä. He ovat eri mieltä ainoastaan siitä, mikä on aidosti yksityistä. Liberaaleille ja ”radikaaleille” uskonnonvapaus, sananvapaus ja seksuaalinen vapaus ovat suojeltavia, kun taas itseään konservatiiveiksi kutsuvat arvostavat taloudellista vapautta enemmän. Vasemmisto ymmärtää yksityiselämän ensisijaisesti kulttuurisena, oikeisto ensisijaisesti taloudellisena. Kommunitarismi hylkää sekä vasemmistolaisen että oikeistolaisen version yksityisyyden kultista. Kommunitarismin sijoittamista perinteiseen poliittiseen spektriin pidetään vaikeana. Se murtautuu ulos sosiaaliliberalismin (welfare liberalism) ja taloudellisen individualismin välisestä umpikujasta, ulos oppositiosta, jossa on oltu hyvin perillä menneisyyden politiikasta. Sen sijaan että henkilökohtaisen valinnan (private judgement) suojaaminen nostetaan poliitiikan korkeimmaksi hyveeksi, kommunitaristinen näkemys osoittaa kuinka paljon yksilö on velkaa vasemmiston painottaman ”yhteiskunnan” sijasta todellisille yhteisöille ja suhteille, joita ilman ei voi missään mielessä kehittää henkilökohtaista identiteettiään.

Lichtman ja Rubin ovat oikeassa yhdessä asiassa: tuota näkemystä voi kuvata näiden arkojen sielujen usein käyttämällä sanalla ”vaaralliseksi”. Tietenkin se on vaarallinen, mutta ei siksi että se tukisi oikeistoa vasemmiston kustannuksella, vaan siksi että se ei tue ketään. Se tuo esiin vasemmistolle ja oikeistolle yhteisiä ydinolettamuksia lopettaen tavanomaiset ja tuloksettomat keskustelut niiden välillä. Se purkaa kaikki vakiovastaukset, avaa ovet ja ikkunat, ja pakottaa poliittisen keskustelun ulos vapauteen – mikä on vaaraksi kasvihuoneessa idätetyille kasveille.

%d bloggers like this: