SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Humanismin paheet, osa 4: Lihan edessä ja takana

TENHO KIISKINEN

Vanha vitsi kysyy, kuinka päästä Suomessa pukille alle viidessä minuutissa. Speak english! Juttu hekotuttaa ja kiukuttaa niitä, jotka tietävät sen todeksi. Toinen julmuus tiedustelee, kuinka tuhotaan valkoisen naisen ja mustan miehen suhde? Pannaan mies kysymään naiselta, pitäisitkö sinä minusta, jos minä en olisi musta. Kummankaan psyyke ei kestä rehellistä vastausta.

Ihmiset ovat aina käyttäneet huumoria tuskallisten asioiden käsittelyyn. Pahimmatkin liioittelut naurattavat, koska niissä on puolet totta. Aito huumori ei ole koskaan korrektia, koska nauruhermomme ymmärtävät vain syvästi inhimillisen ja sen viillot ovat harvoin kauniita. Totuus naurattaa ja satuttaa eniten. Poikkeukset säännöissä eivät muuta mitään.

Huumori auttaa sietämään asioita, joiden me arvaamme olevan pysyvästi ongelmallisia. Monietninen porno palvelee samaa tarkoitusta. Niitä yhdistää alitajuinen halu katsoa tuskallista asiaa silmästä silmään ja toisaalta suhteellistaa se vaarattomaksi. Vitsailu vie nöyryytykseltä pahimman terän. Mutta jääkö kaikki tähän vai pakottaako todellisuus meidät jatkamaan? Venyttämään huumorintajuamme loputtomiin tai kohtaamaan jotkin asiat niin kuin ne ovat. Tämä on kysymys, joka ei naurata.

Vihollisuus ja luonnollinen epätasa-arvo määrittävät koko elämämme. Me vihaamme tätä tietoa, koska se kieltää ihmissuhteidemme ainutlaatuisuuden. Todellisuudessa suhteiden luonnollisuus on juuri tätä. Mikään ei ole henkilökohtaista. Kaikki palautuu biologiaan, rakenteisiin ja statuskamppailuun. Näkemyksen kuittaaminen sosiaalidarvinistikseksi nihilismiksi voi olla muotia, mutta asenne kertoo enemmän esittäjästä kuin asiasta. Oikeaa tietoa ihmiselämästä on parempi käsitellä voimavarana kuin vitsauksena. Porno on avain miehisen kilpailun ja vihan ymmärtämiseen.

Miksi kaikki kanssakäyminen ahdistaa?

Historianfilosofi Oswald Spengler uskoi, että viha ja halveksunta ovat ihmisen luonnolliset perustunteet muita kohtaan. Jokainen vihaa parempaansa ja halveksuu heikompaansa. Spenglerin synkkään käsitykseen voisi lisätä kanssakäymisessä syntyvän empatian ja liittolaisuuden, mutta tunteiden välittömyys on meitä niin lähellä, että olemme niille turtuneita. Vihamielisyys on kaiken vuorovaikutuksen perusta. Ajatellaan vaikkapa tavanomaista asiointia kaupankassalla. Tilanne on vaivaannuttava sekä asiakkaalle että myyjälle. Kommunikointi tuntemattoman kanssa on itsessään häiritsevää. Asioiden sujuminen edellyttää tapakulttuuria, joka saa osapuolet jähmettämään käytöksensä. Silti viha vääristää kasvot hymyn takaa. Kohteliaisuus on aina pakotettua. Vain yksi- tai molemminpuolinen himo voi puuttua asiaan. Me emme voi vaikuttaa tapaamme reagoida, mutta me voimme oppia elämään sovussa teeskentelyn hinnalla.

Vihamielisyys ei olisi ongelma pelkille suurille yksinäisille. Raadollisimman laumaeläimen tragikomedia on keskinäisessä riippuvuudessa. Menestyksemme on seurausta siitä sokeasta viisaudesta, jolla evoluutio on katsonut parhaimmaksi laittaa saman veneen soutajat mätkimään toisiaan. Airomiekkailu on seulonut jyvät akanoista ja tehnyt meistä susia toisillemme. On ajateltava, että näin on hyvä, sillä biologia ei salli meidän toimia mitenkään toisin. Taistelun tuoma hierarkia on sosiologinen vakio, eli se on täysin riippumaton yksilöominaisuuksistamme ja halustamme toimia oikein tai moraalisesti.

Ihminen viihdyttää jumalia riippuvuuksiensa sekasotkulla. Vain erakot voivat olla suuria yksinäisiä ja heidän valintansa hinta on enemmän tai vähemmän elämätön elämä. Me muut joudumme pelaamaan peliä, jonka nyrkkisäännöt ovat halu, hyväksikäyttö, huijaus ja vihollisuus. Lähes kaikki päämäärät palautuvat lisääntymiseen. Kuten tutkija Jared Diamond on selittänyt, seksuaalikäyttäytymisessä ihmisen lähimmät verrokit löytyvät lintulajeista, erityisesti lokeista ja haikaroista. Niiden elämää hallitsee sama perusimperatiivi kuin ihmisen: naida itseään parempaa ja viedä toiselta rahat (tai kalat).

Kaikki pyrkivät huijaamaan kaikkia, sillä pariutumisessa ainoa geenien itsekkyyden sanelema sääntö on: Se, mikä on sallittua minulle, ei ole sallittua sinulle. Näin ollen yksipuolinen vaatimus puolison uskollisuudesta ei voisikaan johtaa muuhun kuin moraaliseen pellossa elämiseen, sillä luonto ei ole tarkoittanut ketään yksiavioiseksi. Avioitunut nainen etsii kodin turvassa parasta mahdollista siementäjää, mies yrittää pysyä luottavaisena sikaillessaan vieraissa pesissä (lisääntymisen sekastrategian tavoittelu). Suurin osa kaikesta tästä on tiedostamatonta, sillä ihmistä määrittää myös hänen hyvä tahtonsa, halunsa sisäistää moraalisäännöt. Tämän vuoksi luontoäidin viimeinen sana ymmärretään usein vasta sitten, kun on maksun aika. Seuraukset painavat raskaina; yksinhuoltajaperheinä ja ikääntyneinä huoripukkeina.

Harvat onnekkaat löytävät jotakin pysyvyydessään rakkaudeksi kutsuttua, joka voi olla biologinen anomalia tai suoranainen koodivirhe, sillä se saa meidät ylittämään itsemme petoeläiminä. Me olemme hirviöitä, mutta olemmehan paljon muutakin. Meidän ei tarvitse jakaa Shakespearen arkkiroisto Jagon käsitystä rakkaudesta pelkkänä himon jatkeena ymmärtääksemme, että käytännön elämän kannalta kenenkään ei kannata luottaa mahdollisuuksiinsa valittujen joukossa.

Liskoaivomme haluavat vain lisääntymistä, ne eivät välitä onnellisuudestamme. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän tulisi ylistää kollektiivisen huijaamisen realiteettia, vaan sen hyväksymistä, että sille antautuminen ei ole päätösvallassamme. Ihminen eroaa joka tapauksessa linnuista pyrkimyksessään moraalisiin valintoihin. Tämä jo käsitteellisesti paradoksaalinen toimiminen luontoa vastaan on myös realiteetti. Se huvittaa taatusti jumalia. Todellinen ongelma ei ole pakkoliikkeissämme vaan pakkomielteessämme sepittää yleinen henkilökohtaiseksi.

Minkä nihilismi vei, sen humanismi toi

Humanistit inhoavat kaikkea, mikä osoittaa rakkaimpina vaalimamme suhteet pelkiksi tavanomaisuuksiksi ihmiselämän virrassa. Heitä kylmää ajatus siitä, että asiat eivät palaudu yksilötasolle. Harvalla humanistilla on otsaa kieltää evoluutioteoria, mutta he haluavat ajatella sitä enemmän vain totuutta selittävänä teoriana kuin jonakin, joka ihan oikeasti määrittää ihmissuhteidemme laadun (toki evoluutioteoria on faktisesti vain teoria). Humanisti suo evoluutiolle hyväksyvän naurahduksen, mutta ajattelee silti, että koska tämä on minun elämäni, teorian on pakko olla korkeintaan viitteellinen. Totuus on toinen.

Meidän ei tulisi antaa henkilökohtaisista kokemuksista syntyvien näkökulmaharhojen hämärtää ymmärrystämme. Ihmiset näyttäytyvät arkielämässä harvoin vihollisina kaikkine puutteineen ja ongelmineen, suorina uhkina vielä harvemmin. He miellyttävät meitä oman epävarman itsemme peilikuvina. Roolit syntyvät lopulta rakenteista, jotka pakottavat meidät olemaan toisillemme välineitä.

On yleinen harha kuvitella, että yksilöllisyydellä olisi sananvaltaa pelissä, jossa jokainen toimii annettujen mahdollisuuksien rajoissa. Tästä käy tunnettuna esimerkkinä tapa, jolla feministit riehaantuvat aina, kun joku puhuu meidän naisista. Kritiikin mukaan naiset eivät ole kenenkään omaisuutta, sillä he ovat vapaita yksilöitä, jotka tekevät mitä haluavat kenen kanssa tahtovat. Järkevältä tuntuvan ajatuksen virhe piilee siinä, että se ei ymmärrä annettujen mahdollisuuksien rajoja. Mikäli ymmärtäisi, se osaisi puhua mekanismista, jossa ei ole vapaita ihmisiä..

Ajatuksen voi vääntää rautalangasta. Jos täysin ulkomaailmasta eristetylle saarelle asutettaisiin sata naista ja sata miestä, voisiko kukaan väittää, etteivät nuo naiset ja miehet ole toistensa naisia ja miehiä? Ei tietenkään, sillä jokainen ymmärtää, millaisia mahdollisuuksien rajat ovat näin konkreettisessa tapauksessa. Vapaiden yksilöiden ainutlaatuisia suhteita korostavat lattekahviteoriat kuulostavat uskottavilta vain olosuhteissa, joissa elämän realiteetit eivät ole edes etäisesti selviä niiden laatijoille itselleen. Keskimääräisen humanistin maailmankuva ei juuri poikkea siitä, mitä Ylen kulttuuridokumentit tarjoavat. Mutta mitä me voimme päätellä pornografiasta edellä esitetyn perusimperatiivin valossa?

Symbolinen rodunvalloitus humanistisena fantasiana

Postmodernin länsimaisen ajattelun yksi vahvimmista myyteistä liittyy opitun rasismin käsitteeseen. Myytin mukaan lapset eivät ole luonnostaan rasisteja. Näkemystä on perusteltu sillä havainnolla, että pikkulapset eivät tee eroa toisiinsa ihonvärin perusteella. Johtopäätöksen ongelma piilee kuitenkin siinä, ettei se huomioi sukupuolten lukumääräsuhteisiin liittyviä tekijöitä. Ne määrittävät eroavaisuuksien kautta valta-asemat, joihin kaikki varhaislapsuuden narsismista uloskasvaneet lapset tiedostamattaan kasvavat. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Kun viisivuotias valkoinen pikkupoika laitetaan samaan tilaan neljän samanikäisen valkoisen pikkutytön ja yhden samanikäisen mustan pikkupojan kanssa, me tiedämme, kuka saa kaiken huomion. Näin syntyy jälleen yksi punaniskarasisti sillä samalla hetkellä, jolloin poika ymmärtää vaistomaisesti rotueksotiikan merkityksen – tietenkään kykenemättömänä sanallistamaan kokemusta. Sama pätee toisinpäin: suomalaisen diplomaatin poika voi odottaa jo päiväkoti-ikäisenä upeita päiviä Brasilian auringossa. Maailma ilman rasismia voisi toteutua vain olosuhteissa, joissa ihonvärillä ei olisi suoraa yhteyttä valta-asetelmiin ja seksuaalisiin mahdollisuuksiin monietnisissä yhteisöissä. Ajatusta seuraten voitaisiin siis hyvin sanoa, että olemassa on vain rasisteja, ja itse antirasismi mahdottomuus, sillä mitä muuta rasismi lopulta on kuin valtasuhteiden ja uhkien tiedostamista ja siitä kuplivaa reagointia? Lukija pankoon ajatuksen mietintämyssyyn.

Tyttölasten vietti palvoa vierasta on lihaan kirjoitettua. Heistä on tultava äitiensä kaltaisia. Taipumus on täysin amoraalinen. Miehet ovat saalistaessaan samanlaisia. Nainen etsii vaistomaisesti siementäjää kotikylän ulkopuolelta, miehen taas kannattaa maksimoida omat mahdollisuutensa ja minimoida naisen. Shakespeare tiesi tämänkin: Vulvaa ei voi vangita. Siltä on vietävä mahdollisuudet. Sosiaalinen kontrolli ja leimaaminen ovat yhteisöllisiä keinoja naisten hillitsemiseksi. Toisin kuin humanistit luulevat, keinojen alkuperä ei ole pahassa tahdossa. Ne ovat pragmaattisen maalaisjärjen huippusuorituksia: tervetuloa seksuaaliselle vapaudelle on yhtä kuin tervemenoa yhteiskuntarauhalle. Ihmisten enemmistö on aina tiennyt tämän, vaikka monet paheksuvat hiljaista tietoa muodon vuoksi. Useimmat eivät myöskään tunnista itsestään sitä väitettä, että omasta yhteisöstä valittu kumppani on väistämättä raivostuttavan epäkiihottava ja tavallinen.

Luonnollinen epätasa-arvo ei ole kuitenkaan rotukysymys, jonka dynamiikka on kansallisvaltioiden maailmassa riippuvainen annettujen mahdollisuuksien rajoista. Epätasa-arvo palautuu siihen, minkä Tony Halme kiteytti kysymykseensä: Kukapa mies ei haluaisi olla isoin ja vahvin?” Luonnollinen epätasa-arvo on ennen kaikkea lähtökohtien epätasa-arvoa. Pienestä, pulleasta ja tyhmästä Tarjoushaukka-Jormasta ei voi koskaan tulla kukkulan kuningasta.

Pornossa yhdistyy kaikki se, minkä me yritämme huumorilla suhteellistaa. Sen olemus ei ole hedonismissa, vielä vähemmän naiskuvassa, sillä upeista naisvartaloista huolimatta näyttelijöiksi kelpaavat kaikki naiset. Niin sanotut tavalliset naiset voivat valitella iltapäivälehdissä pornon naiskuvaa, mutta he eivät selvästi näe olennaista: te kyllä kelpaatte. Ulkonäköpaineet ovat miesten näkökulmasta katsoen rihkamaa. Pornon olemus on miehen representaatiossa kilpailun voittajana, vaikka se palvookin naisen orgasmia. Porno näyttää samanaikaisesti sekä miehisen voiman että toiveen nähdä nainen itsensä kaltaisena eläimenä, jonka minuus katoaa nautinnossa. Asetelma on looginen. Nuori hedelmällinen nainen on yhteisön arvokkain omaisuus, hänet on täytettävä mahdollisimman suurella peniksellä, joka sylkee valloittajasiementä litramitalla. Tulemme jälleen aisankannatusfantasiaan, jota käsittelin edellisessä osassa.

Symbolinen rodunvalloitus keskittyy länsimaisessa ajattelussa vaihteluistaan (valkoinen mies ja ei-valkoinen nainen) huolimatta ei-valkoisen miehen oikeuteen saada valkoista naista. Tämä oikeus on kaikkein keskeisin osa humanistista ajattelua, jonka ydin on tässä rodunvalloituksen muodossa. Fantasia on niin voimakas, että se on monelle kaiken politiikan lähtökohta. On tärkeää ymmärtää, että humanistit eivät halua tosielämässä jatkaa perversiota rodunvalloituksen loogiseen lopputulokseen eli “ristiveristen” syntymiseen laajassa mittakaavassa (vaikka he eivät tätä tiedosta ja poikkeuksiakin on). He ovat kiinnostuneista vain toimituksesta; penetraatiosta, joka on yhtä kuin valkoisen miehen pahin mahdollinen nöyryyttäminen.

Rodunvalloitus on symbolista siksi, että se ei johda raskauteen. Fantasian järjestelmällinen toteuttaminen todellisuudessa johtaisi pitkällä aikavälillä maailmaan, jossa valkoiset ihmiset ovat kadonneet, ja jäljellä ovat vain muurahaiset. Mistä sitten kiihottuisi? Perversio on läpeensä rasistinen. Meillä ei ole epäselvyyttä siitä, millainen aikuisviihde sytyttää silmät punavihreiden verhojen takana. Ironista kyllä, perversio on tietysti myös universaali, sillä se palautuu miehiseen kilpailuun. Kaikki miehet pyrkivät suojelemaan omia naisiaan ja valloittamaan muiden. Pahin tapa loukata humanistia on kannustaa valkoista miestä toimimaan luontonsa mukaan.

Mitä on odotettavissa, jos ratsuväki ei saavu ajoissa?

Mad Max: Fury Road -elokuvassa helvetti räjähtää, kun luottamusasemaan päässyt nainen varastaa öljyrekan, joka on täynnä nuoria naisia. Eletään 2000-lukua ydinsodan jälkeisessä dystopiamaailmassa. Vaikka öljy on kiven alla, ajojahti alkaa, sillä todellinen syy on naisissa, jotka kuuluvat Immortan Joe -nimiselle johtajalle. Katsojalle on alusta asti selvää, että Joe on freudilainen isähahmo. Mies, joka omistaa kaikki naiset. Hän on luonnonvaroja säätelemällä saanut paitsi kaikki naiset myös huijannut nuoret miehet sotimaan puolestaan. Nuorukaiset uskovat pääsevänsä paratiisimaiseen Valhallaan tottelemalla vanhaa miestä. Menetystensä raunioittama kiertolainen Max päättää auttaa harhautunutta kaapparinaista. Lopputulos on arvattavasti vanhan järjestyksen täystuho, mutta jotkut jäävät elämään. Rakkauden illuusiolle selkänsä kääntänyt Max jatkaa matkaansa.

Meidän ei kannata odottaa tulevaisuudelta paljoa Mad Maxin maailmaa kummempaa. Siinä missä luonnonvarat ehtyvät, tulevat nuoret naiset olemaan kaikista kilpailluin luonnonvara. Mikään resurssi ei ole yhtä arvokas. Tällä hetkellä näyttää varmalta, että edessämme on todellinen sosiaalidarvinistinen painajainen. Ainoat voittajat ovat ne, joilla menee jo nyt parhaiten, rikkaat miehet ja nuoret hyväosaiset naiset. Niille, joilla on, annetaan kaikki.

On täysin mahdollista, että saamme tulevina vuosikymmeninä todistaa voittajien enemmän tai vähemmän virallisia moniavioisia liittoutumia, jotka ovat käytännössä rikkaiden miesten haaremeja. Tilanne olisi voittajille optimaalinen, sillä siinä naiset varmistaisivat lopullisesti eroon pääsynsä luuserimiehistä, ja rikkaat miehet pidäkkeettömän seksinsaantinsa. Muutos kelpaisi myös feministeille, sillä ensimmäiset häviäjät olisivat taatusti valkoisia miehiä. Varallisuuskysymys tuskin koskisi ei-valkoisia miehiä aivan heti. Feministien puoltava kanta ei-valkoisen miehen moniavioisuudelle on alistumisfetissiä puhtaimmillaan. Se tyydyttää valkoisen miehen loukkaamishalun lisäksi sekä rotuperversion että naisellisen alistumisvietin. Mikä parasta, se antaa luvan keskittyä lihomiseen kaavun alla, viettää länsimaisin mittapuin sielutonta elämää synnytyskoneena ja puheripulisena hölmönä.

Ei ole suinkaan varmaa, että ylijäämämiesten legioonat reagoivat autiomaan kuivuuteen vain nahjusmaisella luovuttamisella. Pidän todennäköisempänä, että monet historian jäänteinä pitämämme ilmiöt tekevät paluun olosuhteiden pakosta. Vaimonryöstöt ja naisten piilottamiset matkamiehiltä syntyivät tarkoituksenmukaisuudesta. Ainakin lähihistoriallisesti kaikki yhteisöt ovat tuominneet rotuennakkoluulottoman naisen “huonona naisena“, jolla ei ole ihmisarvoa. Kuten sanottua, normittaminen toimii ryhmien sisäisenä puolustuskeinona ulkoisia valloittajia vastaan. Vaikka kontrollin merkitys on vähentynyt monietnisissä valtioissa, on todennäköistä että monietniset pari- ja seksisuhteet jäävät enimmäkseen kosmopoliittisten yläluokkien vaihtoehdoksi tapauksissa, joissa osalliset edustavat samaa kulttuuripiiriä. Köyhien väestöryhmien kohdalla on todennäköisempää, että ehdoton tai lähes ehdoton sisäinen kontrolli on vasta tulossa renessanssivaiheeseensa. Kasvava kilpailu naisista pakottaa miehet turvautumaan vanhoihin hyviksi koettuihin keinoihin. Tulevaisuudessa yhä useampi mies menettää henkensä vain siksi, että sattuu tervehtimään vierasta naista oman reviirinsä ulkopuolella.

Väitteet voivat kuulostaa oudoilta, sillä naisia on maailmassa lähes yhtä paljon kuin miehiä. Kyse on kuitenkin pariutumisikäisten miesten ja naisten välisestä lukumääräsuhteesta. Lainaan seuraavaksi hieman mukaillen vanhaa kolumniani, sillä se toimii avaimena dystopian ymmärtämiseen.

Lukumääräsuhde, onnellisuus ja nuorten miesten uhraaminen

Ihmisyhteisöt ovat sitä onnellisempia, mitä vähemmän niissä on pariutumisikäisiä miehiä suhteessa pariutumisikäisiin naisiin. Onnellisuus ja miesvaje korreloivat useasta syystä. Selitys piilee väestörakenteessa, joka seuraa universaalia lakia: poikia syntyy luonnostaan enemmän kuin tyttöjä. Ikäluokassa suhdeluku 105:100 saattaa kuulostaa harmittomalta, mutta se on todellisuudessa kaikkea muuta. Äärimmäisen vaarapotentiaalin reseptiksi riittää kun ylijäämämiesten toisiaan lähellä olevat ikäluokat alkavat kasautuessaan kilpailla samoista niukoista resursseista. On ymmärrettävä, että “ylijäämäväestö” tai “väestöpaine” voivat viitata ainoastaan pariutumisikäisiin miehiin, kaikille muille on kyllä tilaa.

Historiallisesti pulma on ratkaistu aina samalla kaavalla: miehistä päästään sotimalla. Sivilisaatioita tutkineen Diamondin silmin kansanmurha on kuin virkistävä sade ylikansoitetulle maalle. Sen jälkeen aloitetaan jälleenrakennuskausi, jolloin sukupuolten lukumääräsuhde on miehille edullinen. Jokainen halukas mies saa naisen ja työpaikan. Työvoiman ylitarjontaa ei ole, joten varallisuudenjako suosii automaattisesti keskiluokkaistumista. Elinolot vakautuvat miehisen kamppailun vähentyessä.

Miesvajeessa parisuhdemarkkinat ovat paradoksaalisesti kaikkein tasa-arvoisimmat, sillä naisten on lähtökohtaisesti pakko valita puolisoiksi sosioekonomiselta statukselta keskinkertaisia miehiä. Pitkän rauhanajan sisäänrakennettu ansa on miesongelman väistämätön paisuminen koko yhteiskuntaa ravistelevaksi jättiläiseksi. Useimmissa jälkiteollisissa maissa on eletty jo kauan sokeassa katastrofissa, jossa kaikki rakenteelliset edut ovat naisten puolella.

Miesylijäämän seuraus on aina sietämätön ylitarjonta parisuhde- ja työmarkkinoilla. Ei ole liioittelua sanoa 2000-luvun edustavan sosiaalisesti vaikeinta kautta, jonka historiassa tunnemme. Useat kulttuuriset ilmiöt, kuten teknologinen vallankumous, toimivat paholaismaisten kerubien tavoin ruokkiessaan ylijäämäongelman kitaa menetetyillä työpaikoilla. Epäonniset sattumat summautuvat. Markkinataloudellinen laskelmoivuus kopioidaan ihmissuhteisiin, tuloksena kassaneidit unelmoivat treenatusta pokerimiljonääristä. Feministit ei-valkoisesta alistajasta.

John B. Calhoun tutki kuuluisissa Universumi 25 -rottakokeissaan siimahäntien ylikansoitusta. Calhounin oivallus oli, etteivät riittävä ravinto ja suoja tee jyrsijöistä onnellisia. Ne muuttuivat sitä häiriintyneimmiksi, mitä suuremmaksi niiden yhteisö kasvoi. Calhoun uskoi, että rotan onnenpyörä on tarpeellinen sosiaalinen rooli ja arveli saman pätevän ihmisiin. Molemmat lajit kaipaavat yhteisöltään arvonantoa. Miesylijäämässä tunnustus saavutetaan kyynärpäätaktiikalla. Toisen hyvä on kirjaimellisesti toiselta pois.

Onnen avain on miesvaje. Mitä voitaisiin tehdä? Vaihtoehdot ovat vain huonoja, epärealistisuudessaan surkeita. Jos sotaa ei haluta, loogisin lääke on järjestelmällinen gendercide eli poikasikiöiden abortoiminen lukumääräsuhteen muuttamiseksi. Ratkaisu on jo ajatuksen tasolla niin raakalaismainen, että keskimääräistä kansalaista hämmästyttää, kuvottaa ja huvittaa samanaikaisesti. Gendercide olisi kuitenkin sotaan verrattuna lähes sivistynyt ratkaisu, onhan sekin totta. Poliittiseen ristiretkeen ei taida löytyä vapaaehtoisia, joten haihattelut voidaan unohtaa. Massoille ei voida myydä onnea, jonka hintalapun näkee jokainen. Nuori mies hyödyttää yhteiskuntaa parhaiten tekemällä itsemurhan. Edessä on todennäköisimmin Mad Max -maailman sotkuinen, pysyvä matalan intensiteetin kansalaissota.

Lopuksi: Pitääkö aina toimia väärin?

Suomalaiset ovat aina ajatelleet, että kivuton voitto on synti. Jääkiekkoilijat ovat vasta hiljattain ymmärtäneet, että myös helpot maalit lasketaan. Voisimmeko me jatkossa tyytyä olemaan vähemmän hyviä ihmisiä? Ajatteluni on tässä kirjoituksessa, kuten kaikissa muissakin, lähtenyt siitä oletuksesta, että ihmiselämä tapahtuu enimmäkseen mielikuvissa, eikä niiden valtaa voi vähätellä. Olen esittänyt yhden mahdollisen tavan katsoa ihmisluontoa ja kilpailun dynamiikkaa. Leikkaus pornografiaan on lyhyt mutta toivon mukaan informatiivinen. Ajatukset tulevaisuudesta ja lukumääräsuhteesta ovat useimmille tuttuja, mutta niiden merkitystä voi tuskin korostaa liikaa. Palaan rasismiin myöhemmin tässä kirjoitussarjassa.

Ylijäämämiesten vaellus Eurooppaan on saanut sokean Reetankin näkemään olennaisen. Ovien sulkeminen näiltä miehiltä ei ole mikään ihmisvihaisen julmuuden osoitus vaan aikamme kohtalonkysymys, mikäli haluamme vähentää miehistä kilpailua ja naisten ylivaltaa, sekä lisätä yleistä hyvinvointia. Humanistit tietävät tämän aivan yhtä hyvin kuin konservatiivit, mutta rasistinen perversio on masokistisessa humalassaan liian voimakas, jotta siitä voisi luopua pelkän totuuden vuoksi. Heidän ajattelutapansa on muutenkin ongelmallinen. Suurimpia virheitä on kuvitella, että poliittisilla keinoilla voidaan päätyä kaikkia tyydyttäviin ratkaisuihin. Hegemonian toive on kaunis, mutta sillä ei ole paljon tekemistä todellisuuden kanssa. Me emme voi enää jatkaa kuten tähän asti, mitään oppimatta ja kaiken unohtaen. Kaikella on aikansa. Nyt on aika luopua aisankannattamisesta ennen kuin on liian myöhäistä.

Jos valkoinen neekeriä kovasti vihaa taikka neekereihin kovasti ihastuu, Fanonin mielestä syy on sama: sukupuolielämän patologia Fanon on huomannut, mitä valkoiset miehet ajattelee mustista: että eihän ne muuta halua kuin hässiä meidän naisia. Ja ihan totta, Fanon vahvistaa, se on tarkoitus Vaan hurraa! jos musta nainen antaa valkoiselle miehelle kun Fanon käsittelee valkoisen miehen ja mustan naisen suhdetta, se ei yritäkään analysoida, vaan päästää itsestään uroksen irti; haukkuu mustan naisen kirjoittaman romaanin, jossa sankaritar on mulatti ja rakastunut valkoiseen mieheen Mikä on Fanonista kuvottavaa Eipähän ole ainakaan masokisti. (Matti Pulkkinen)

Kirjallisuus ja lähteet:

Diamond, Jared: Kolmas simpanssi. Ihmiseläimen evoluutio ja tulevaisuus. 2007.

Kiiskinen, Tenho: Montako miestä mahtuu paratiisiin? Uljas. 22.4.2014. Ks. myös kolumnin verkkojulkaisun lähteet.

Pulkkinen, Matti: Ehdotus rakkausromaaniksi. 1992.

Spengler, Oswald: Ihminen ja tekniikka. 2016.

Tenho Kiiskinen on joensuulainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.

Information

This entry was posted on joulukuu 3, 2017 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , , .
%d bloggers like this: