SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Putin, oikeisto ja Orwell

putte 4TIMO HÄNNIKÄINEN

– 

Politiikka on alue, jolla intohimot peitetään usein hyvin ohuella rationaalisuuden hunnulla. Ellei politiikan todellisia pohjavirtoja ymmärrä tai huomioi, saattaa tosiaan tuntua oudolta, että Vladimir Putin ja nyky-Venäjä ovat saaneet huomattavaa suosiota sekä oikealla että vasemmalla laidalla.

Vasemmiston Putin-fanius ei oikeastaan ole kovin monimutkainen tai kiinnostava ilmiö. Se selittyy pitkälti vanhoilla kylmän sodan asenteilla: kouristuksenomaisella Amerikka-inholla ja Venäjä-sympatialla. Koska vasemmisto on kaikessa muussakin vähintään kolmekymmentä vuotta ajastaan jäljessä, nämä pinttyneet ajattelumallit riittävät selittämään oligarkkien ja militaristien hallitsemaa suurvaltaa kohtaan tunnetun myötätunnon. Erikoisempaa ja lähemmän tarkastelun arvoista on se putinismi, jota esiintyy länsimaisen oikeiston kansallismielisessä ja arvokonservatiivisessa osassa.

Keväällä Euroopan kansallisten liikkeiden liitto, jonka jäseniä ovat muun muassa Ranskan Front National, Ruotsidemokraatit ja Unkarin Jobbik, antoi julkilausuman, jossa puolustettiin Krimin liittämistä Venäjään. Viime joulukuussa tunnettu amerikkalainen paleokonservatiivinen poliitikko Pat Buchanan pohti blogissaan, voisiko Putin olla liittolainen taistelussa kulttuurista ja moraalista rappiota vastaan. Amerikkalainen valkoisten nationalistien ajatushautomo National Policy Institute on kutsunut Kremliä lähellä olevan filosofi Aleksandr Duginin puhumaan lokakuussa pidettävään konferenssiin, eikä NPI:n aktiiveihin kuuluva, Radix-verkkolehteä toimittava Richard Spencer ole peitellyt Putin-sympatioitaan. Suomessa vastaavia virallisia kannanottoja ei ole kansallismielisiltä tullut, ja esimerkiksi Jussi Halla-aho on tuominnut selvin sanoin Venäjän toimet Ukrainassa, mutta maahanmuuttokriittisen liikkeen rivikannattajien keskuudessa venäläismielisyyttä esiintyy jonkin verran, minkä voi vaikkapa Hommafoorumia lukemalla helposti todeta.

Pintapuolisia poliittisia perusteluja tällaisille sympatioille on helppo löytää. Putinin ja hänen ideologiensa kritiikki länsimaiden heikkoutta, kaoottisuutta ja rappiota kohtaan muistuttaa kovasti läntisen ”uuden oikeiston” vastaavaa. Yhdysvaltojen suurvaltapolitiikan ja amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin arvostelu on yhdistänyt vasemmiston ja oikeiston radikaalimpia aineksia viimeistään toisen maailmansodan lopulta saakka – Alain de Benoist meni aikoinaan niinkin pitkälle, että julisti mieluummin antautuvansa puna-armeijalle kuin syövänsä yhdenkään hampurilaisen. Ukrainan kansallismieliset nähdään joissakin oikeistopiireissä eurooppalaisten ja amerikkalaisten neokonservatiivien liittolaisina ja siten globalismin käsikassaroina. Putin, joka on korostanut uskontoa ja perhettä, käyttänyt kovia otteita äärimuslimeja vastaan ja jopa käyttänyt puheissaan ”traditionalismin” käsitettä, voi tuntua raikkaalta vastapainolta tyhjää suvaitsevaisuutta ja hedonismia korostaville Yhdysvalloille ja EU:lle.

Mutta niin selkeitä kuin nämä perustelut ovatkin, ne ovat myös perin hataria. Venäjä on Yhdysvaltojen ja EU:n tavoin monikulttuurinen ja monietninen imperiumi. Sen valkoinen väestönosa supistuu samaan aikaan kuin aasialaisperäinen ja islaminuskoinen väestönosa kasvaa, eivätkä syntyvyyden nostamiseen tähtäävät ohjelmat muuta tilannetta, sillä ne kohdistuvat kaikkiin kansanryhmiin yhtä lailla. Samalla kun Venäjä poseeraa ”uutena Roomana” ja kristillisen sivilisaation etuvartiona, se lähettää islaminuskoisia tšetšeenitaistelijoita kiduttamaan ja teloittamaan ukrainalaisia. En olisi kovin ihmeissäni, jos Ramzan Kadyrov nähtäisiin joskus tulevaisuudessa Venäjän presidenttinä.

Lokalismi ja kansojen itsemääräämisoikeus, joita kansallismielinen oikeisto pitää pyhinä periaatteinaan, eivät nekään sovi uuden Venäjän pirtaan. Venäjä ei taistele Itä-Ukrainassa länsimaista dekadenssia vastaan vaan omien suurvaltaintressiensä puolesta. Se yrittää taltuttaa entisen vasallivaltion, joka pyrkii aitoon itsenäisyyteen. Se kunnioittaa naapurikansojen päätöksiä vain silloin, kun ne sattuvat olemaan sille mieleisiä. Ja vaikka Venäjä haaveilee Euraasian unioniksi kutsumastaan ”kansojen perheestä”, jossa jokainen kansanryhmä saa elää rauhassa, se polkee kansallisten ja kielellisten vähemmistöjen, myös suomensukuisten sellaisten, oikeuksia häikäilemättä. Putinin arvokoservatiiviset ja traditionalistiset kannanotot ovat suurimmaksi osaksi pelkkää retoriikkaa, jolla kosiskellaan Venäjän syrjäseutujen äänestäjäkuntaa. Sisimmältään Putin on KGB:n kasvatti, joka on pyrkinyt rehabilitoimaan neuvostoajan ja jopa Stalinin kauden – seikka, jonka pitäisi nostaa kenen tahansa oikeistolaisesti ajattelevan niskakarvat pystyyn. Hänen ainoa varsinainen aatteensa on Venäjän maantieteellinen ja valtapoliittinen ”suuruus”.

putte 2Syitä Putinin vetoavuuteen onkin parempi etsiä nojatuolipsykologian kuin poliittisen analyysin avulla. Oikeistolainen (tai ”vertikaalinen”) luonnetyyppi arvostaa varsinkin poliittisissa johtajissa voimaa, päättäväisyyttä, rohkeutta – sanalla sanoen maskuliinisia hyveitä. Obaman, Cameronin ja Merkelin kaltaiset sosiaalitädit ovat näiden ominaisuuksien suoria vastakohtia. Putinin machoposeeraukset saattavat tuntua koomisilta ja vaivaannuttavilta, mutta hän on myös käytännössä osoittanut kykynsä nopeisiin ja häikäilemättömiin päätöksiin paineen alla. Kun tämä entinen pietarilainen katupoika sanoo voivansa valloittaa Ukrainan ja Baltian maiden pääkaupungit parissa päivässä, hän pitää pilkkanaan länsimaisia poliitikkoja, jotka haluavat uskoa hänen pohjimmaiseen hyväntahtoisuuteensa ja kuvittelevat kaikkien konfliktien ratkeavan keskustelemalla. Putinissa on mafioson tai elokuvan karismaattisen konnan vetovoimaa. Vastenmielisimmilläänkin hän on amerikkalaisperäisen sanonnan mukaisesti ”kääpiö lyhytkasvuisten joukossa”: hyväuskoisten hölmöjen keskellä on pakko edes hiukan kunnioittaa sitä, joka ymmärtää ettei politiikka ole järkevien ihmisten solmimia sopimuksia yhteisistä asioista vaan taistelua vallasta ja eloonjäämisestä.

Lisäksi avoimessa röyhkeässä aggressiossa on universaalia vetovoimaa, joka ylittää poliittiset rajat. Ihminen yksinkertaisesti kunnioittaa rehellistä öykkäriä enemmän kuin valheellista kieroilijaa. Länsimaissa valtavirran poliittinen kulttuuri perustuu itsekkäiden pyyteiden ajamiselle humanististen korulauseiden varjolla, mutta Putin ajaa omaa etuaan peittelemättä. Samoinhan sivumennen sanoen tekevät myös muun muassa Kiina, Israel ja arabimaat – vain omat johtajamme pyytelevät olemassaoloaan anteeksi samalla kun laajentavat valtaansa.

Putinin vertaaminen Adolf Hitleriin voi olla anakronistista ja väsynyttä, mutta jonkinlainen oivallus vertauksesta on löydettävissä. Maaliskuussa 1940 George Orwell julkaisi New English Weekly -lehdessä arvostelun Hitlerin teoksesta Taisteluni, jonka englanninnos oli ilmestynyt vuotta aikaisemmin. Orwell, joka vasemmistolaisuudestaan huolimatta oli kiivas englantilainen patriootti, halusi ymmärtää vihollistaan hetkellä, jolloin Britannian ja Saksan sota oli kohtalokkaassa vaiheessa. Hän totesi, että vaikka Hitlerin teos oli muodoltaan kömpelö ja sisällöltään primitiivinen, siinä oli tehty tärkeä oivallus, johon ”edistysmieliset” eivät olleet kyenneet. Hitler oli ymmärtänyt hedonistisen elämänasenteen valheellisuuden:

Sitten viime sodan lähes kaikki länsimainen ajattelu, ainakin kaikki ”edistyksellinen” ajattelu, on hiljaisesti olettanut, että ihmiset haluavat ainoastaan mukavuutta, turvallisuutta ja tuskan puuttumista. Sellaisessa elämänkatsomuksessa ei ole tilaa esimerkiksi patriotismille tai sotilashyveille. Sosialisti, joka huomaa lastensa leikkivän tinasotilailla on yleensä järkyttynyt, mutta hän ei koskaan kykene keksimään korviketta tinasotilaille – tinapasifistit eivät jostain syystä kelpaa. Koska tuntee sen omassa ilottomassa mielessään poikkeuksellisen väkevästi, Hitler tietää etteivät ihmiset halua vain mukavuutta, turvallisuutta, lyhyitä työpäiviä, hygieniaa, ehkäisyvälineitä ja tervettä järkeä. He haluavat myös, ainakin ajoittain, kamppailua ja uhrautumista, puhumattakaan rummuista, lipuista ja paraateista. Olivatpa niiden talousteoriat millaisia tahansa, fascismi ja natsismi ovat psykologisesti paljon lujempia kuin mikään hedonistinen käsitys elämästä. Sama todennäköisesti pätee Stalinin militarisoituun versioon sosialismista. Kaikki kolme suurta diktaattoria ovat lujittaneet valtaansa langettamalla sietämättömiä taakkoja kansojensa harteille. Siinä missä sosialismi ja hieman vastahakoisemmin jopa kapitalismi ovat sanoneet ihmisille ”Tarjoan teille hauskanpitoa”, Hitler on sanonut heille ”Tarjoan teille taistelua, vaaraa ja kuolemaa”, ja kokonainen kansakunta on heittäytynyt hänen jalkojensa juureen. Kenties saksalaiset kyllästyvät siihen myöhemmin ja muuttavat mielensä, niin kuin viime sodan lopulla kävi. Muutaman teurastuksen ja nälän vuoden jälkeen ”suurin mahdollinen onni suurimmalle mahdolliselle joukolle” on hyvä iskulause, mutta tällä hetkellä ”parempi kauhea loppu kuin loputon kauhu” voittaa. Nyt kun taistelemme sen keksinyttä miestä vastaan, meidän ei pidä aliarvioida sen emotionaalista vetovoimaa.

 

Myöhemmin on voitu todeta, kuinka oikeassa Orwell oli. Britanniaa ei luotsannut sodan läpi kukaan järkeen vetoava liberaali humanisti vaan Churchill, joka lupasi kansalleen verta, hikeä ja kyyneleitä. Orwell ymmärsi ihmisluonnosta sen, mitä vasemmistolaiset ja liberaalit eivät ymmärtäneet hänen aikanaan eivätkä ymmärrä vieläkään. Että ”maailmaa aidosti muuttava energia on lähtöisin tunteista – rotuylpeydestä, johtajanpalvonnasta, uskonnollisista vakaumuksista, sodan ihannoinnista”. Tyypillinen edistysmielinen kuvittelee, että ihmistä ajaa järki, nautinnonhalu tai materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu, ja siksi hän on niin avuton Venäjän sotaisan imperialismin edessä. Aggressiivinen nationalismi ja uskonnollinen fanatismi on kuluneen sadan vuoden aikana julistettu moneen kertaan kuolleiksi, mutta kerta toisensa jälkeen ne vain ovat heränneet henkiin. Ne voivat olla vääristyneitä ilmauksia yhteisöllisyyden kaipuusta, mutta liberaali hyvinvointiyhteiskunta ei ole kyennyt vastaamaan tuohon kaipuuseen millään tavalla.

Orwell kirjoittaa arvostelussaan, että tappaisi Hitlerin jos pääsisi riittävän lähelle tätä, muttei osaa tuntea henkiökohtaista vihaa tätä kohtaan. Oma asenteeni Putinia kohtaan on täsmälleen sama. En ole tyystin hänen gangsterimaisen karismansa ulottumattomissa, enkä edes ole kaikesta eri mieltä hänen kanssaan – Carl Schmittin termein hän edustaa minulle poliittista, ei absoluuttista vihollista. Minulla on varsin vähän huomautettavaa siihen kritiikkiin, jota Putin ja Aleksandr Dugin ovat länsimaihin kohdistaneet: me todella kärsimme seksuaalisesta holtittomuudesta, ylensyönnistä, perhe-elämän kuihtumisesta, moraalisesta pelkuruudesta, etnisestä ja kulttuurisesta masokismista, yhdistävien arvojen puutteesta, lyhytnäköisyydestä, kyvyttömyydestä arvottaa mitään muilla kuin taloudellisilla mittareilla. Ja juuri näiden ongelmien takia olemme niin avuttomia nyky-Venäjän kaltaisten valtioiden edessä. Sosiaalinen eroosio on edennyt pisteeseen, jossa olemme alkaneet epäillä jopa oikeuttamme puolustautua. Luotamme Putinin kaltaisiin johtajiin, ja sitten kun he rikkovat sopimuksen toisensa jälkeen, emme uskalla tehdä päättäväistä vastarintaa, vaan yritämme puhua heille järkeä.

Tämänhetkisessä Euroopan rajamailla käydyssä konfliktissa vastakkain on kaksi kansakuntaa, joilla ei näytä olevan tällaisia epäilyksiä. Putinin voimapolitiikalle Ukrainassa on laajojen kansankerrosten tuki, ja hänen radikaaleimmat kannattajansa jopa syyttävät häntä pehmoilusta. Ukrainalaiset sotilas- ja miliisijoukot osoittavat hätkähdyttävää rohkeutta ja uhrimieltä taistellessaan Venäjän varustamia Itä-Ukrainan separatisteja vastaan. Ukrainan sodan osapuolille sellaiset asiat kuin yhteenkuuluvuus, omien suojeleminen ja kunnia näyttävät yhä merkitsevän jotakin. Meidän näennäisen turvallisissa oloissa elävien eurooppalaisten olisi korkea aika alkaa ymmärtää näitä asioita.

Oikeistolaisesti ajattelevien olisi puolestaan aika ymmärtää, että kaikki perinteen nimeen vannovat ja liberalismia arvostelevat tahot eivät välttämättä ole liittolaisia. Jos näin olisi, täkäläisten traditionalistien pitäisi paiskata kättä ISIS:n ja Al-Qaidan jihadistien kanssa. EU:n vastaisuus ei tarkoita Euraasian unionin hyväksymistä ja sitoutumista Venäjän valtapiiriin, eikä Yhdysvaltain suurvaltapolitiikan tuomitseminen tarkoita vihreän valon näyttämistä Venäjän imperialismille. Vihollisen vaikuttimia voi ymmärtää ja hänessä voi nähdä hyviä puolia ilman, että hän lakkaa olemasta vihollinen. Ja vaikka Venäjän valtapyrkimysten vastustaminen tarkoittaisi tällä hetkellä siirtymistä näennäisesti samaan leiriin eurointoilijoiden, neokonservatiivien ja muiden vastenmielisten tahojen kanssa, on oltava pragmaattinen. Jokaisen kansan pitää turvata olemassaolonsa ja perustason suvereniteettinsa ennen kuin se voi miettiä kauempana tulevaisuudessa häämöttäviä vaaroja ja asemaansa sivilisaatiossa.

 

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

 

 

 

Information

This entry was posted on syyskuu 23, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: