SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Amerikan jakobiinit

TIMO HÄNNIKÄINEN

Euroopassa syntyneen poliittisen terminologian soveltaminen Yhdysvaltoihin tuottaa usein vaikeuksia. Yksi ongelmallisista termeistä on neokonservatismi (tai uuskonservatismi), jolla viitataan joukkoon USA:n julkisessa elämässä vaikuttavia poliitikkoja, hallinnon virkamiehiä ja intellektuelleja. Neoconeja, joiden vaikutusvalta alkoi kasvaa Ronald Reaganin presidenttikaudella ja saavutti huippunsa George Bush nuoremman presidenttikaudella, pidetään usein konservatismin ”uutena aaltona”, joka päivitti Edmund Burkesta alkunsa saaneen ajatussuunnan kylmän sodan jälkeiseen aikaan. Kuitenkaan neokonservatismissa ei ollut kyse klassisen konservatismin perillisestä, vaan kokonaan uudesta poliittisesta ilmiöstä, jonka juuret ovat aivan toisaalla kuin yleisesti ajatellaan.

Monen merkittävän neocon-älykön aatteellinen tausta on vasemmistossa ja 1960-luvun kansalaisoikeusliikkeessä. Opiskeluaikoinaan Paul Wolfowitz osallistui Martin Luther Kingin kansalaisoikeusmarsseille, neokonservatismin kummisedäksi sanottu Irving Kristol oli 40-luvulla trotskilaisen ryhmän jäsen. Neokonservatismia onkin pidetty ihanteisiinsa pettyneiden vasemmistolaisten aatteena, josta tuli hiljalleen amerikkalaisen oikeiston valtavirtasuuntaus.

Pettymys kohdistui ennen kaikkea lakeihin, säädöksiin ja keskushallintoon köyhyyden ja eriarvoisuuden poistajina: neoconit hylkäsivät sosialismin ja hyväksyivät vapaakaupan. Heistä ei kuitenkaan tullut minimaalista valtiota kannattavia uusliberaaleja, vaan he kannattavat valtiollista väliintuloa monessakin asiassa. Valtion tehtävänä on hyvän elämän edistäminen, mihin sisältyvät perinteisten konservatiivien yleensä korostamat lain ja järjestyksen ylläpito sekä uskonnollisten arvojen edistäminen. Vaikka osa neoconeista suhtautuukin vapaamielisesti ihmisten henkilökohtaiseen moraaliin ja elämäntapaan, he ovat lainanneet selvästi arvokonservatiivisia aineksia käsitykseensä valtion roolista.

Mutta neokonservatiivisessa maailmankuvassa valtiolla on yksi tehtävä ylitse muiden: viedä demokratia ja vapaa markkinatalous maailman jokaiseen kolkkaan. Parlamentarismi ja kapitalismi ovat universaaleja vientituotteita, jotka voidaan istuttaa minne tahansa kansallisista ja paikallisista traditioista piittaamatta. Juuri tässä neokonservatismi radikaaleimmin ja olennaisimmin eroaa kaikesta konservatismista ja ammentaa ajattelusta, jonka vastavoimaksi Burken ja Joseph de Maistren konservatismi alun perin syntyi: Ranskan vallankumouksen aikaisesta jakobinismista. Ja juuri tässä antikommunismiaan korostavat neoconit ovat uskollisimpia vasemmistoradikaalille menneisyydelleen.

Neokonservatiiveja kylmän sodan päätyttyä innostanut teos oli Francis Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992), joka tulkitsi kommunismin romahtamisen tarkoittavan sitä, että länsimainen liberaali demokratia vakiintuisi kaikkialla maailmassa koko ihmiskunnan lopulliseksi hallintomuodoksi. Ideologinen kilpailu ja aseelliset konfliktit lakkaisivat, jolloin itse historia sellaisena kuin sen ymmärrämme saavuttaisi päätepisteensä. Kristillisperäinen käsitys, että historialla on käsikirjoitus alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen ei politiikkaan siirrettynä ole konservatiivinen eikä liberaali, vaan marxilainen, ja neokonservatiivit eroavatkin Leninistä ja muista ”ihmissielujen insinööreistä” vain siinä, että heidän ”viimeinen ihmisensä” ei ole homo sovieticus, vaan rationalistinen ja egalitaarinen moderni kuluttaja.

Mutta romahtaneiden sosialististen valtioiden raunioista ei ilmestynyt tällaisia ihmisiä. Entisen Neuvostoliiton asukkaat eivät määritelleet itseään ensisijaisesti ostajiksi ja myyjiksi tai erilaisten vapauksien ja oikeuksien abstrakteiksi haltijoiksi, vaan tietyn kansallisuuden, uskontokunnan tai etnisen ryhmän jäseniksi. Venäjästä ei tullut länsimaalaistyyppistä liberaalia demokratiaa, Kiina lähti kehittymään autoritaarisen markkinatalouden suuntaan. Jugoslavian kaltainen autoritaarisesti hallittu monikansallinen valtio ei muuttunut hallinnon kaaduttua demokraattiseksi liittovaltioksi, vaan hajosi verisessä sisällissodassa. Traditionaaliset sidonnaisuudet ja identiteetit osoittautuivat vetovoimaisemmiksi kuin ihmisoikeudet ja taloudelliset vapaudet.

Neokonservatiiveja nämä takaiskut eivät kuitenkaan haitanneet. Heidän suuri hetkensä koitti, kun he saivat suuren vaikutusvallan George W. Bushin hallinnossa ja pääsivät kokeilemaan oppejaan käytännössä Afganistanin ja Irakin sodissa. Arvostelijat ovat nimittäneet näitä invaasioita ”öljysodiksi”, jotka käytiin Yhdysvaltain taloudellisten intressien ja poliittisen vaikutusvallan turvaamiseksi Lähi-Idässä, mutta vähintään yhtä paljon ne olivat aatteellisia ristiretkiä poliittisen vapauden ja vapaiden markkinoiden levittämiseksi. Niissä idealististen visionäärien joukko syrjäytti pragmaattiset sotilasjohtajat, jotka varoittelivat kaaoksesta ja sissisotaan juuttumisesta. Näillä visionääreillä oli perin hämärä käsitys sodankäynnin lainalaisuuksista ja kohdemaiden todellisista olosuhteista, mutta luja usko pyhään tehtäväänsä edistyksen asiamiehinä. Tässäkin mielessä he muistuttivat vallankumousarmeijoita johtavia jakobiineja ja bolševikkeja.

Jakobiinit ja bolševikit olivat myös valmiita käyttämään terroria edistääkseen oikeaa asiaa. Terrorin piti olla välttämätön ja väliaikainen paha edistyksen esteiden raivaamiseksi, mutta se saavutti nopeasti hallitsemattomat mittasuhteet ja meni hirmuisimpiin äärimmäisyyksiin saakka. Venäjän sisällissodan punaisen terrorin kiivaimpina hetkinä jotkut bolševikkijohtajat ehdottivat jopa kidutuksen virallista laillistamista kuulustelumenetelmänä. (Sitä ei lopulta tehty, vaikka kommunistihallinto ei rutiininomaisesti käyttämänsä kidutuksen oikeutta epäillytkään.) Häijyä historiallista ironiaa sisältyy siihen, että syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen amerikkalainen juristi Alan Dershowitz suositteli ”kuolemanvaaraa aiheuttamattoman” kidutuksen käyttöönottoa tilanteissa, joissa on välttämätöntä saada terroristiepäillyltä tietoja ihmishenkien pelastamiseksi. Paitsi juristina, Dershowitz tunnetaan neokonservatiivisena poliittisena kommentaattorina ja tiukkana Israelin puolustajana. Asianajajana hänellä on vapaamielinen maine: hän on puolustanut mm. pornografian vapaata levitysoikeutta.

Vielä syvemmälle ironian kerroksiin päästään kun muistetaan, että kidutuksen kieltäminen kuulustelumenetelmänä oli yksi valistusajattelun ja Ranskan vallankumouksen keskeisistä saavutuksista. Sen, minkä Montesquieun ja Voltairen kaltaiset valistusajattelijat halusivat yli kaksi vuosisataa aiemmin lakkauttaa, halusivat valistuksen arvojen militantit puolustajat nyt ottaa uudelleen käyttöön.

Neoconit perustelivat ”terrorismin vastaista sotaa” väittämällä niitä lähtölaukaukseksi uudelle maailmanjärjestykselle, jossa ihmisoikeuksia ja demokratiaa kunnioittamattomat hallinnot kaadettaisiin asevoimin. Nämä perustelut menivät täydestä mm. Christopher Hitchensille, liberaaliksi kääntyneelle entiselle vasemmistointellektuellille, joka julisti edustavansa valistusarvoja kuten järkeä, tiedettä ja vapaamielisyyttä. (Hitchens oli neokonservatiiviksi harvinaisen rehellinen: siinä missä monet muut neoconit käyttivät isänmaallista retoriikkaa, hän ylisti taistelua koska näki sen päämääränä Bagdadin, jossa olisi Gay Pride -paraateja, McDonald’sin ravintoloita ja aborttiklinikoita.) Tyranniasta vapaa maailma voi kuulostaa liberaalin näkökulmasta niin houkuttelevalta, ettei mikään keino sen edistämiseksi ole liian likainen. Jos kidutuksesta on apua edistyksen asialle, jokaisen valistuneen ihmisen on hyväksyttävä se. Dershowitzin ehdotuksissa jakobiinien ja bolševikkien logiikka päivitettiin 2000-luvulle.

Sota terrorismia vastaan on osoittanut tuskallisen oikeaksi saksalaisfilosofi Carl Schmittin pohdinnat modernin sodankäynnin luonteesta. Modernissa sodassa vastustaja ei ole enää poliittinen vihollinen, jolla on tunnustetut oikeudet ja jonka kanssa voi neuvotella, vaan absoluuttinen vihollinen, joka on niin ehdottoman paha, että se on tuhottava tai alistettava täydellisesti. Schmittin mukaan tämä asennoituminen on tyypillistä niin totalitaarisille hallinnoille kuin liberaalidemokraattisille, ihmisoikeudet tunnustaville valtioille. Syynä on se, että molemmat uskovat asiansa universaalisuuteen. Neokonservatiivien ja muiden valistusarvot pyhittävien asenne on manikealainen, he katsovat sotivansa hyvyyden ja valon puolesta maailman kaikkien ihmisten eduksi. Islamilainen fundamentalisti tai muu globaalin demokratian vastustaja on pahuuden ja pimeyden edustaja, jolla ei ole luovuttamattomia oikeuksia. Jos häntä ei saada käännytetyksi oikealle tielle, hänet on surmattava. Bush nuoremman kuuluisa lause ”pahan akselista” ei ollut pelkkää retoriikkaa.

Irakin sotaa on pidetty sekä neokonservatismin suurena hetkenä että sen joutsenlauluna. Luvatun vakauden sijaan operaatio lisäsi Lähi-Idän levottomuutta. Sotatoimien takkuilu, jatkuvat omat tappiot ja Bushin hallinnon mädännäisyyden yhä laajempi paljastuminen saivat sodan ja neocon-politiikan suosion laskemaan pohjamutiin. Vuoden 2008 presidentinvaaleissa neokonservatiivi John McCain kärsi tappion, ja vaalivoittaja Barack Obama lupasi aloittaa asteittaisen vetäytymisen Irakista. Irakissa olevia joukkoja on sen jälkeen supistettu jatkuvasti, Afganistanin sota puolestaan on umpikujassa: sitä ei voida voittaa mutta sitä ei ole varaa hävitäkään.

Neokonservatismi sellaisenaan saattaa olla mailleen menevä aate, mutta vastaavat asenteet elävät yhä politiikassa niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin länsimaissa. Ne realisoituivat länsivaltojen interventiona Libyan sisällissotaan viime vuonna, ja jatkoa saattaa seurata Syyriassa. USA:ssa väliintuloa puolustivat sekä republikaanien riveissä vaikuttavat neokonservatiivit että demokraatit. Suomessa neokonservatiivisia äänenpainoja kuului vihreiden Anni Sinnemäen suusta: eräässä eduskuntavaaleja edeltävässä vaaliväittelyssä hän julisti kiivaasti, että Suomen on ”tunnettava globaali vastuunsa” ja osallistuttava Libyan-operaatioon. (Väittelyyn osallistunut Timo Soini tokaisi tässä vaiheessa, että ”teillä vihreillähän on kypärän hihna tiukemmalla kuin kokoomuslaisilla”. Hykerryttävyydestään huolimatta heitto on vakava ja osuva: Suomen puolueista juuri vihreillä näyttää olevan suurin into lähteä ristiretkiin globaalin demokratian puolesta, seurauksista välittämättä.)

Nimestään huolimatta neokonservatismi edustaa klassista konservatismia tai traditionalismia yhtä vähän kuin Demokraattinen Kamputsea edusti demokratiaa. Uudistusvimmassaan neokonservatiivit ovat paljon lähempänä Robespierreä kuin Metternichiä. Neoconien militantti aggressio kohdistuu ennen kaikkea traditioon. Heille ja heidän hengenheimolaisilleen Gaddafin Libyan kaltaiset yhteiskunnat on tuhottava ennen kaikkea siksi, että ne ovat vanhoillisia, uskonnollisia, patriarkaalisia ja nationalistisia. Neokonservatismi peräänkuuluttaa jatkuvaa yhteiskunnallista kumousta kohti liberaalin demokratian ihannetilaa, ja sen ”kristillisyys” on lähinnä eräänlaista sekulaaria pelastususkontoa, jossa Yhdysvalloilla on messiaaninen tehtävä saattaa muut kansat tuohon ihannetilaan.

Varsinaisilla konservatiiveilla on tämän hetken amerikkalaisessa politiikassa perin vähän sananvaltaa. Ääneen he kuitenkin saattavat silloin tällöin päästä, kuten katolinen traditionalisti Patrick J. Buchanan, joka äskettäin kirjoitti Lähi-Idän tilanteesta osoittaen historiantajua, jota neokonservatiiveilta on turha odottaa:

The Middle East appears to be undergoing a sectarian and tribal conflict not unlike our Thirty Years’ War from 1618 to 1648. As they stayed out of our Thirty Years’ War, let us get out of theirs.

Valitettavasti varsinkin Yhdysvalloissa tällaiset äänet hukkuvat helposti neoconien ja muiden uusjakobiinien rummunpäristykseen.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma ”Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja ”Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on syyskuu 14, 2012 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , .
%d bloggers like this: