SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Tasavallan pettämä isänmaa

betrayalJEAN RASPAIL   (suomentanut Mika Keränen)

Olen kierrellyt tätä teemaa kuin poliisikoiran ohjaaja pommiksi epäiltyä pakettia. Aihetta on vaikea lähestyä suoraan edestä ilman että se räjähtää vasten kasvoja. Yhteiskunnallisen kuoleman vaara on suuri. Kysymys on kuitenkin ratkaisevan tärkeä. Silti yhä epäröin. Teen sen sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen jo vuonna 1973 julkaisemassani Le Camp des saints –romaanissa sanonut asiasta melkein kaiken oleellisen. Kovin paljoa lisättävää minulla ei olekaan paitsi sen toteaminen, että romaanissa ennakoitu tilanne alkaa nyt olla käsillä.

Olen vakuuttunut siitä, että kohtalomme ranskalaisina on sinetöity, koska ”[muslimit] ovat Ranskassa kotonaan” (Mitterand), ovathan he sentään keskellä Eurooppaa, jonka ”juuret ovat yhtä paljon islamilaiset kuin kristillisetkin” (Chirac); kohtalomme on sinetöity, koska olemme peruuttamattomalla tavalla matkalla kohti sitä vuoden 2050 käännekohtaa, jolloin ”perusranskalaiset” (”Français de souche”) muodostavat enää puolet vanhemmasta väestönosasta loppujen koostuessa afrikkalaisista, maghrebilaisista sekä kolmannen maailman kaikilta kolkilta tulevista mustista ja aasialaisista; tulijoista lisäksi huomattava osa on muslimeja, ja monet näistä vieläpä jihadisteja tai muuten fundamentalistisesti orientoituneita. Lähtölaskenta on alkanut.

Asia ei koske ainoastaan Ranskaa. Koko Eurooppa on matkalla hautaansa. Varoittavista signaaleista ei ole puutetta: sekä YK:n raportit (joista usein avoimesti iloitaan) että Jean-Claude Chesnais’n ja Jacques Dupâquierin kaltaisten väestötieteilijöiden tai sosiologien tutkimukset viittaavat väistämättömästi juuri tähän suuntaan. Mutta näitä tietoja pimitetään systemaattisesti, ja Ined, Ranskan kansallinen väestöinstituutti, harjoittaa suoranaista disinformaatiota. Tämä Euroopan lähestyvää väestökatastrofia koskeva haudanhiljaisuus, joka vallitsee niin hallituksissa kuin kansalaisjärjestöissäkin, on oman aikamme tyrmistyttävimpiä ilmiöitä. Kun perheessäni tai ystäväpiirissäni syntyy lapsi, en voi katsoa tätä uutta heimolaistani ajattelematta kaikkea sitä surkeutta, mikä odottaa häntä hänen nuoruudessaan ja aikuisuudessaan, kiitos mistään piittaamattomien hallitustemme politiikan…

Perusranskalaiset ovat alttiina lakkaamattomalle, korvia vihlovalle ihmisoikeuspropagandalle, jonka on tarkoitus valmistaa heitä ”kohtaamaan toiseutta” ja ”antamaan omastaan” (mikä ilmaus on erityisen rakas piispoillemme); heitä ympäröi kokonainen juridinen sortoarsenaali eli ns. ”rasismin vastainen” lainsäädäntö; heitä on lapsuudestaan saakka ehdollistettu hyväksymään ”monikulttuurisuus” niin sivilisaation kuin tapakulttuurinkin osalta, samoin ”moniarvoisen Ranskan” vaatimukset sekä täysin vinoutunut käsitys klassisesta kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta; näin perusranskalaisilla ei ole muuta tehtävissä kuin mukisematta sulautua siihen uuteen ranskalaisuuteen, joka on valmis vuoteen 2050 mennessä ja jonka ainoa kriteeri ovat ”kansalaisoikeudet”. Älkäämme kuitenkaan vaipuko epätoivoon. Epäilemättä tulee säilymään eristettyjä etnisen ranskalaisuuden saarekkeita, jotka vähemmistöinäkin ovat suhteellisen voimakkaita tekijöitä; ehkä viitisentoista miljoonaa ranskalaista (nämäkään eivät välttämättä geneettisesti täysin europidisia) tulee puhumaan kieltämme enemmän tai vähemmän puhtaassa muodossa sekä sitkeästi pitäytymään kulttuurisessa ja historiallisessa isänperinnössämme sellaisena kuin se on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Helppoa heidän elämänsä ei kyllä tule olemaan.

Niiden uusranskalaisten yhteisöjen keskellä, joiden näemme nyt syntyvän integraatiokehityksen raunioille (vai pitäisikö puhua integraation edistyksellisestä käänteismuodosta, jossa meidän olikin tarkoitus integroitua toisiin eikä päinvastoin?) ja joilla on vuonna 2050 epäilemättä jo täysin vakiintunut institutionaalinen asema, sinnittelee siis yhteisö, joka vaalii – tässä kohtaa etsin pitkään sopivaa termiä – todellisen ranskalaisuuden jatkuvuutta (pérénnité française). Tämä yhteisö nojautuu perheisiinsä, korkeaan syntyvyyteen, aviolliseen endogamiaan, omiin kouluihinsa, omiin solidaarisuusverkostoihinsa, ehkä peräti omiin maantieteellisiin vyöhykkeisiinsä ja territorioihinsa, omiin kaupunkikortteleihinsa, jopa omiin turva-alueisiinsa, sekä – miksipä ei – kristilliseen ja katoliseen uskoonsa, sikäli kuin tämä ranskalaisuuden sementti säilyy noihin aikoihin saakka.

Mutta tätä tilannetta ei hyvällä katsota, ja yhteenotto seuraa enemmin tai myöhemmin. Kyseeseen voisi tulla hieman samankaltainen muodollisesti laillinen operaatio kuin kulakkien likvidointi Neuvostomaassa. Entä sen jälkeen?

Sitten Ranskassa ei enää ole muita kuin täysin sekoittuneiden populaatioiden jälkeläisiä, jotka kuin erakkoravut asuttavat muinoin ranskalaisiksi kutsuttujen ja nyt iäksi kadonneiden ihmisten jälkeensä jättämiä tyhjiä kuoria. Tämän vuosisatamme jälkipuoliskolla täällä asuvat ihmiset saattavat yhä kutsua itseään ”ranskalaisiksi”, mutta todellisten ranskalaisten jälkeläisiä he eivät ole. Tähän johtava kehitys on siis jo alkanut.

RaspailOn olemassa kyllä toisenlainenkin optio, mutta sen detaljeja en menisi formuloimaan kuin yksityisesti ja asianajajani kanssa edeltä käsin perusteellisesti neuvoteltuani. Ajattelen tässä nyt sellaista mahdollisuutta, että viimeiset aitoranskalaiset yhteisöt pistävätkin hanttiin ja aloittavat peräti jonkinlaisen reconquistan; tuo operaatio olisi epäilemättä toisenlainen kuin alkuperäinen espanjalainen liike, mutta se saisi inspiraationsa samoista motiiveista. Aiheesta voisi kirjoittaa riskialttiin romaanin. Minä en siihen enää ryhdy, koska olen tällä saralla oman osani tehnyt. Tuon romaanin kirjoittaja ei ehkä ole vielä syntynytkään, mutta itse kirja tulee varmasti joskus näkemään päivänvalon, siitä olen varma…

Minun on mahdotonta ymmärtää, miksi niin moni asioista perillä oleva ranskalainen ja niin moni poliitikkokin näköjään tietoisesti ja järjestelmällisesti, rohkenisinko sanoa kyynisesti, edesauttaa tietyllä tavalla ymmärretyn Ranskan (jätetään herkkien omientuntojen säästämiseksi puheet ”ikuisesta Ranskasta” nyt sivuun) uhraamista humanistisen utopian alttarille; tämä arvoitus herättää minussa tuskallista hämmennystä. Esitän tämän kysymyksen niille kaikkialla eteen tuleville kansalaisjärjestöille, jotka puolustavat milloin kenenkin oikeuksia, kaikille näille liigoille ja julkista tukea nauttiville lobbyille ja vaikutusverkostoille, jotka ovat soluttautuneet kaikille julkishallinnon aloille samoin kuin opetustoimeen, tuomarikuntaan, poliittisiin puolueisiin, ammattiliittoihin jne. Niin ikään vaadin tilille näitä poliittisesti korrektin konsensuksen rämettämiä tiedotusvälineitä ja kaikkia niitä ”intellektuelleja”, jotka päivästä toiseen ja kenenkään estämättä vuodattavat turruttavaa huumetta Ranskan kansakuntaruumiin vielä eläviin ja terveisiin osiin.

Jos voisinkin näitä ihmisiä tietyssä määrin kiittää ainakin heidän vilpittömyydestään, en silti oikein pysty näkemään heissä omia maanmiehiäni. Tunnen kiusausta kutsua heitä luopioiksi, mutta toinenkin selitys heidän käytökseensä on olemassa: he sekoittavat toisiinsa kaksi eri asiaa, nimittäin Ranskan kansakunnan ja Ranskan tasavallan. Tiedämme vallan hyvin, että ns. ”tasavallan arvot” ovat silkkaa rappiota, mutta Ranskan kansakuntaa tämä rappio ei kosketa mitenkään. Ranskan kansakunta näet on ennen muuta verisiteiden yhdistämien ihmisten yhteisö. Sen sijaan Ranskan tasavalta, joka itsessään on vain muuan tapa järjestää kansakunnan hallinto, ymmärretään tasavaltalaispiireissä jonkinlaiseksi elämää suuremmaksi ideologiaksi. Minusta näyttää, että tasavaltalaiset ovat pettäneet Ranskan kansakunnan Ranskan tasavallan hyväksi.

Minulla olisi todistusaineistoa mappikaupalla tämän väitteeni tueksi. Otetaan tähän yksi esimerkki, joka kaikessa näennäisessä viattomuudessaankin paljastaa mihin pisteeseen on jo tultu. Kyseessä on katkelma Laurent Fabiusin puheesta sosialistien puoluekokouksesta Dijonissa 17.5.2003: ”Sinä päivänä, kun kaupungintalojemme edustoilla seisovat Mariannen rintakuvat saavat nuoren maahanmuuttajataustaisen ranskattaren kauniit kasvonpiirteet, voimme sanoa astuneemme aimo askeleen eteenpäin tasavallan arvojen täyden toteutumisen tiellä…

Kun nyt siteeraamaan alettiin, pistetään tähän kauniiksi lopuksi vielä parin lainausta: ”Millään määrällä atomipommeja ei voida padota sitä miljoonien ihmisolentojen tulvaa, joka eräänä päivänä tulee jättämään köyhät kotiseutunsa eteläisellä pallonpuoliskolla etsiäkseen parempia elämänedellytyksiä valtaamalla itselleen pohjoisten maiden suhteellisen harvaanasutun elintilan.” (Presidentti Boumédiènne, maaliskuussa 1974.)

Tämä taas on Ilmestyskirjan 20. luvusta: ”Kun tuhat vuotta tulee täyteen, [Saatana] lähtee liikkeelle, kiertää maan neljä kolkkaa [–] ja kokoaa kansat sotaan, ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.

Jean Raspail (s. 1925) on ranskalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten romaanistaan Le Camp des Saints (engl. käännös ”The Camp of the Saints”). Raspail on palkittu Ranskan Akatemian palkinnolla vuonna 1970 ja Wartburg-kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2009. Raspailista ja Les Camp des Saintsista on kirjoitettu aiemmin Sarastuksessa täällä. Oheinen artikkeli ilmestyi Le Figaro -lehdessä 17.6.2004.

Information

This entry was posted on lokakuu 29, 2013 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , .
%d bloggers like this: