SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Unohdettu Susitaival

susitaival warholALARIK NOTIS

Kylmän sodan loputtua Suomessa ollaan hiljalleen siirrytty läntiselle maailmalle nykyään ominaiseen oman historian problematisointiin. Suomessa tämä on näkynyt erityisesti haluna kyseenalaistaa se kunnioitus, jota suurin osa kansasta osoittaa viime sotamme käynyttä sukupolvea kohtaan. Kyse ei siis ole historiallisista faktoista vaan niistä tehdyistä tulkinnoista ja niiden kyseenalaistamisesta. Viimeisimpänä esimerkkinä mainittakoon Lauri Törniä käsittelevä teos Tuntematon Törni, jonka kirjoittaja Oula Silvennoinen on populäärihistorioitsijana kunnostautunut varsinaisena ’myytinmurtajana’.

Siksi onkin varsin sopivaa, että Sarastus pyrkii tässäkin asiassa seisomaan ajanhenkeä vastaan nostamalla esiin unohdettuja sankareita kansakuntamme historiasta sitä mukaa kun koko kansan tuntemia sankareita revitään jalustalta. Yksi unohdetuista sankareista on epäilemättä Paavo Susitaival. Susitaival oli mies, jonka henkilöön ja elämänkertaan kiteytyy monessa mielessä kokonaisen kansakunnan ja sukupolven historiallinen kokemus. Hän edustaa nuoren Suomen uhmakkaita ensivuosikymmeniä niin hyvässä kuin pahassa. Ennen kaikkea hän edustaa sotia edeltäneen kansallismielisen suomalaisuuden elinkaarta, joka päättyi tappioon toisessa maailmansodassa. Susitaival itse tiivisti elämänsä seuraavalla hänelle tyypillisellä tavalla: ”Kolme sotaa, kaksi kapinaa, neljä linnareissua. Kerran valitettavasti myös eduskunnassa.”

Alkuvuosien aktivismi

Vuonna 1896 kaksikieliseen suomalaiskansalliseen kotiin syntynyt Susitaival pääsi isänsä tohtori V.O. Sivénin siiven alla jo teini-ikäisenä osallistumaan maanalaiseen aktivismiin, joka ei tähdännyt enempään eikä vähempään kuin Suomen itsenäistymiseen Venäjän vallan alta. Isä Sivén oli ammatiltaan lääkäri ja kova itsenäisyysmies, joka toimi mm. Voima-liiton johtokunnassa ja jääkäriliikkeen parissa. Nuori Susitaival olisi kernaasti lähtenyt Saksaan sotaoppiin muiden intomielisten nuorukaisten kanssa, mutta isän näkyvä asema tarkoitti, että pojan lähtö olisi herättänyt liikaa ei-toivottua huomiota.

Jälkeenpäin katsottuna voidaan pitää onnekkaana, että toimelias ja aikaansaava Susitaival jäi Suomeen järjestelemään kansallista vapaustaistelua. Hädintuskin parikymppisestä opiskelijasta muovautui ensimmäisen maailmansodan vuosina nopeasti maanalaisen organisaation luotettu agentti. Susitaival osallistui mm. sabotaasitehtäviin, jääkärivärväykseen, aseiden salakuljetukseen ja suojeluskuntien perustamiseen Itä-Suomessa.

Sortokauden vuosina Susitaival muodosti aktivistisen elämänasenteensa, joka kulki punaisena lankana hänen elämänsä läpi. Tätä asennetta voidaan kuvailla eräänlaiseksi pragmaattiseksi idealismiksi, joka sanoo kiertelemättä mitä haluaa ja on valmis toimimaan sen puolesta. Susitaipaleen aktivismi on suora vastakohta älykköjen suosimalle kompromissinhaluiselle toisaalta ja toisaalta -pohdinnalle, joka varoo ottamasta kantaa. Susitaipaleen muistelmia koonnut Kauko Kare sijoittaa aktivistien maailmankatsomuksen yleiseurooppalaiseen esteettis-poliittiseen ideaperinteeseen, johon voidaan lukea mm. Gabriele d’Annunzio, Charles Maurras ja Ezra Pound.

Vapaussota

Vapaussodan muuttuminen veljessodaksi oli Susitaipaleelle karvas pala nieltäväksi. Yhtenäisen kansakunnan puhtoisen vapaustaistelun sijaan käytiin raaka sisällissota, jossa entiset naapurit muuttuivat kostonhimoisiksi vihamiehiksi ja omat maanmiehet liittyivät verivihollisen riveihin. Susitaival teki suojeluskunnan piiripäällikkönä yhteistyötä paikallisten työläisyhdistysten kanssa paikoin aina marraskuun suurlakkoon asti vain paria kuukautta ennen vapaussodan alkua. Vihollisuuksien alettua hän ei kuitenkaan epäröinyt taistella niitä vastaan, jotka hänestä harhaanjohdettuina pettivät Suomen kansalliset vapauspyrkimykset.

Sota alkoi Susitaipaleen osalta vauhdikkaasti, kun hän sai 20. päivä tammikuuta punaisten ahdistamasta Viipurista sähkösanoman, jossa vaadittiin apuvoimia hetipaikalla. Tietojen ja joukkojen puutteesta huolimatta Susitaival teki yhdessä jääkäreiden Salmisen ja Sihvosen kanssa uhkarohkean ratkaisun: he ja kaksi tusinaa nopeasti koottua varpaista hampaisiin aseistautunutta miestä ottivat käyttöönsä junan ja lähtivät Joensuusta kohti Viipuria. Joukko paisui matkan varrella monisatapäiseksi.

Kaupunkiin saavuttuaan he kuitenkin huomasivat sen olevan vihollisen hallussa ja tilanteen olevan uhkaava. Joukko vetäytyi jäiden yli Venäjänsaarelle kaupungin ulkopuolelle. Saarrostusuhan takia he jatkoivat onnistuneen läpimurron jälkeen Antreaan. Siellä Susitaipaleen komennettavaksi annettin 60 miehen vahvuinen suksin varustettu lentävä osasto, jonka johdossa Susitaival kävi liikkuvaa sissityylistä sodankäyntiä Karjalan rintamalla. Nimitys ”lentävä osasto” juontaa juurensa buurien buurisodissa käyttämään sissitaktiikkaan, ja samaa nimitystä ja taktiikkaa käytti myös Irlannin tasavaltalaisarmeija (IRA) sodassaan Britti-imperiumia vastaan.

Samoihin aikoihin Susitaival sai yllättävän tiedon, että hänet sotilaskoulutuksen puutteesta huolimatta oli ylennetty kapteeniksi. Taustalla lienee väärinkäsitys, sillä ylennys oli myönnetty Paul Sandbergille, joka oli Susitaipaleen peitenimi sotaa edeltävissä suojeluskuntatouhuissa. Joka tapauksessa 22-vuotias Susitaival päätti kasvattaa parran näyttääkseen vanhemmalta ja ollakseen vakavammin otettava kapteeni. Sodan loppupuolella hän osallistui miehineen Ahvolan raskaisiin taisteluihin, jotka olivat suomalainen versio maailmansodan länsirintaman asemasotahelvetistä.

Vuoden 1918 tapahtumat vaikuttivat Susitaipaleen myöhempään poliittiseen ajatteluun suuresti. Kahtia jakautunut kansakunta oli yhdistettävä, ja Susitaipaleelle tämä tarkoitti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä. Sotien välisenä aikana työläisten olojen parantaminen ja työväen voittaminen isänmaan asian puolelle oli hänen poliitikkansa keskipisteessä. Kun punaisen kansanvaltuuskunnan johtoon kuulunut Oskari Tokoi totesi jälkiviisauden puuskassa, että oli sittenkin parempi, että valkoiset voittivat vuonna 1918, oli se ikään kuin synninpäästö Susitaipaleelle, ja hän tykkäsi usein muistuttaa poliittisia vastustajiaan Tokoin sanoista, joiden mukaan punaisten voitto olisi merkinnyt niin työläisen kuin porvarin vapauden rippeidenkin menettämistä.

Susitaival kirjoitti vapaussotakokemuksistaan useita kirjoja, joista jotkut menestyivät verrattain hyvin. Varsinkin Ahvola oli kriitikoiden suosiossa ja sitä on verrattu (ehkä hieman yliampuvasti) jopa Ernst Jüngerin Teräsmyrskyyn.

Nuoren Suomen asevoimista politiikkaan

Sodan jälkeen Susitaival jatkoi uraansa ammattisotilaana. Koska Suomessa ei 1920-luvun alussa vielä ollut omaa sotakorkeakoulua, osallistui hän muiden nuorten suomalaisupseerien mukana Saksassa järjestettyyn epäviralliseen ja yksityisesti rahoitettuun upseerikoulutukseen, jonka antaminen Saksassa oli teknisesti ottaen Versailles’n rauhansopimuksen vastaista. Kurssit olivat myös ristiriidassa Suomen uuden ulkopoliittisen suuntauksen kanssa, joka pyrki parempiin väleihin maailmansodan voittaneiden liittoutuneiden kanssa. 20-luvun puolivälistä alkaen Susitaival toimi kurssinjohtajana Tuusulassa suojeluskuntain päällystökoulussa.

Samoihin aikoihin Susitaival vaihtoi nimensä Sivénistä Susitaipaleeksi. Nimenvaihtoon johti suojeluskunnan kursseilla sattunut tapaus, jossa ruotsinkieliset kurssilaiset kieltäytyivät menemästä yhteiseen jumalanpalvelukseen suomenkielisten kanssa. Elettiin kielikiistan vuosia. ”Ruotsalaisten härkäpäisyydestä” kimmastunut kaksikielinen Susitaival hajotti kurssin ja vaihtoi nimensä.

Vuosikymmenen loppua kohti jyrkkenivät Susitaipaleen poliittiset näkökannat. Monen muun entisen aktivistin tavoin hän koki, että kansallisen vapaustaistelun perintö oli vaarassa joutua perikatoon puoluepolitiikan ja parlamentarismin lehmänkaupoissa. Entisten aktivistien näkökulmasta heidät, joita oli suuressa määrin kiittäminen Suomen itsenäisyydestä, oli syrjäytetty sodan jälkeen arveluttavin seurauksin. Maahan oli muodostumassa uudenlainen poliittinen suuntaus, joka näki itsensä aktivistien, jääkärien ja heimosoturien työn jatkajana ja turvaajana. Susitaival löysi luonnollisesti poliittisen kotinsa tästä miljööstä.

Upseerin ura tyssäsi vuonna 1932 Mäntsälän kapinana tunnettuun tapahtumaketjuun. Vaikka Susitaival ei henkilökohtaisesti osallistunut kapinan suunnitteluun (tai pikemminkin suunnittelemattomuuteen) päätti hän aikansa arvottuaan lähteä paikan päälle edustamaan ja johtamaan miehiään, joista hän tunsi olevansa vastuussa. Seurauksena oli linnareissu ja kenkää armeijasta mutta myös uusi ura politiikassa vasta perustetussa Isänmaallisessa kansanliikkeessä.

Politiikassa isänmaan puolesta

Susitaival oli jo aiemmin liittynyt vuonna 1923 perustettuun Akateemiseen Karjala-Seuraan, olihan hänen edesmennyt veljensä Bobi Sivén järjestön puolivirallinen marttyyri ja esikuva. IKL oli niin aatteellisesti kuin henkilösuhteidensa kautta lähellä AKS:aa. Italian fascisteilta inspiraatiota hakenut mutta kotimaisista lähtökohdista ponnistanut IKL oli Susitaipaleen poliittinen koti yli vuosikymmenen ajan aina sen kieltämiseen Pariisin rauhassa.

paavo 3Susitaival oli IKL:n alkuvuosina varsinkin organisaattorina tärkeässä asemassa. Hän oli mukana luomassa järjestörakennetta ja alueorganisaatiota, hän osallistui sinimustan järjestöpuvun suunnitteluun ja veti liikkeen johtajakursseja. IKL oli parlamentarismin ja puoluepolitiikan vastustaja ja painotti toiminnassaan suuressa määrin ulkorparlamentarismia eli eduskunnan ulkopuolella tehtyä politiikkaa ja agitointia marsseilla, mielenilmauksilla ja puhujakiertueilla. Voidaan sanoa, että Isänmaallinen kansanliike oli puolue, joka halusi lopettaa puoluepolitiikan, jota se piti hajottavana ja tehottomana. IKL suuntasi viestinsä erityisesti nuorisolle, sillä heissä oli kansakunnan tulevaisuus.

Susitaipaleen omat poliittiset intohimot kiteytyivät muutamaan hänen näkökulmastaan elintärkeään kysymykseen, joista hän kirjoitti ja puhui runsaasti. Ehkä ensijaisin niistä oli maanpuolustuskysymys. Entisenä ammattisotilaana ja sotaveteraanina Susitaival ymmärsi hyvin, mitä seurauksia maanpuolustuksen laiminlyönnillä voisi pahimmillaan olla, eikä hänellä ollut ammattipolitiikon tapaa tuudittautua poliittisten julkilausumien, kansainliittojen ja sopimusten valheelliseen turvallisuudentunteeseen.

Erityisesti Neuvostoliiton vahvistuessa hän kävi yhä kärsimättömämmäksi alhaisten puolustusmäärärahojen ja eduskunnan välinpitämättömyyden edessä. Idän uhka oli jatkuvasti läsnä eikä sitä käynyt vähätteleminen. Enemmin tai myöhemmin Suomi joutuisi sotaan, siitä Susitaival oli varma, ja eduskunnan ansiosta siihen jouduttaisiin ilman liittolaisia ja riittävää varustusta. Susitaival valittiin eduskuntaan vuonna 1939 suureksi osaksi rajakarjalaisten äänillä ja pitkälti maanpuolustuskysymyksen siivittämänä.

Myös muut Susitaipaleelle tärkeät kysymykset palvelivat tavalla tai toisella maanpuolustuksen asiaa. IKL:n suosima kansankokonaisuuden käsite edellytti kansakunnan eheyttämistä ja veljessodan aiheuttamien paikoin syvien haavojen parantamista. Siinä yhdistyivät luontevasti kommunismin kaltaisten hajoittavien voimien vastustaminen ja työläisten elinolojen parantaminen. Oli luotava yhtenäinen kansakunta, jonka suojana seisoisi yhtenäinen ja uhrivalmis armeija.

Värikkäästä kielenkäytöstä tunnettu Susitaival ruoski poliittisia vastustajia niin oikealla kuin vasemmallakin. Hänen mielestään taantumukselliset porvarit olivat ilman muuta osasyyllisiä vuoden 1918 punakapinaan. Kommunistien ja sosialistien luokkasotaa vastaan Susitaival ja IKL asettivat luokkasovun ja korporatiivisen talousmallin. Italiasta lainattu korporativismi tarjosi vaihtoehtoisen demokratian mallin, jossa eri ammattiryhmät ja työnantajat olivat edustettuina valtion toimiessa viime kädessä mahdollisten kiistojen välittäjänä kansallisen edun nimissä.

Vaikka Susitaival olikin hyvin kiinnostunut korporativismista ja Italian mallista ylipäänsä, ei tämä ulkomainen laina-ajatus koskaan kehittynyt teoretisointia pidemmälle, osittain IKL:n vaatimattoman vaalimenestyksen takia. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, missä määrin pohjoismainen sosiaalidemokratia on soveltanut korporatismin oppeja omassa yhteiskuntakokeilussaan. Esimerkkinä mainittakoon työtuomioistuin, joka kopioitiin Suomeen Ruotsista. Ruotsiin se tuli mistäpä muualta kuin Mussolinin Italiasta.

Ulkopoliittisesti Susitaival suuntautui akselivaltioihin. Tätä hän perusteli ensisijaisesti akselivaltojen antikommunismilla ja sillä, että ne olisivat luotettavia liittolaisia Neuvostoliittoa vastaan sodassa, joka varmasti oli tuleva. Hän kannusti Suomen johtoa lähestymään Roomaa ja Berliiniä, sillä ”ellei tätä pian tehdä, voi ryssä tehdä meille saman tempun kuin Hitler Itävallalle ja suositella omaa miestään ministeriksi – esim. Otto Ville Kuusista, ja silloin alkaa jo olla myöhäistä.” Susitaival ihaili erityisesti myös Japania, jossa moderni teollinen valtio yhdistyi arkaaiseen bushido –ideaaliin ja sotilaallisuuteen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että suursodan kynnyksellä kesällä 1939 Susitaival sai kesämökilleen vieraakseen Japanin sotilasasiamiehen Nichimuran.

Kunnian päivät

Kun sota syttyi myöhäissykyllä 1939 oli Susitaival yksi kolmesta kansanedustajsta, jotka lähtivät vapaaehtoisina rintamalle. 43-vuotias Susitaival puki upseerin univormun ylleen ja lähti jälleen sotaan tai ”ryssäntappoon” niin kuin hän itse asian ilmaisi. Koska talvisota alkoi toisen maailmansodan hiljaisessa alkuvaiheessa herätti se huomattavasti kiinnostusta ulkomailla. Kansanedustaja puolustamassa demokratiaa rintamalla totalitarismia vastaan oli ulkomaisille lehtimiehille luonnollisesti kiinnostava aihe. Kun everstiluutnantilta udeltiin puoluetaustaa, valisti hän lehdistön edustajia hänelle ominaiseen suorasukaiseen tapaan: ”I am a fascist!”

Susitaipaleen merkittävin rooli talvisodassa oli Suomussalmen laajalla korpirintamalla. Hänen saapuessaan rintamalle joulukuun puolessa välissä oli tilanne kriittinen odottamattoman vahvan neuvostorynnistyksen johdosta. Mutta Susitaival oli tyytyväinen päästyään alun odottelun jälkeen viimein rintamavastuuseen, eritoten sellaiselle rintamalle, jossa oli ”metsää paljon ja herrat kaukana”. Kahdeksan siivilivuoden jälkeen Susitaival totesi, että sotilaan ammatti on ainoa, jonka hän osaa ja joka tuottaa sisäistä tyydytystä.

Pohjois-Karjalan tiettömillä erämailla Susitaival johti Osasto Sutta ankarissa korpitaisteluissa ylivoimaista vihollista vastaan. Osasto Susi osallistui myös silloista maailmaa kohauttaneisiin Raatteen tien tuhoamistaisteluihin, joita Susitaival piti elämänsä kunniakkaimpana kohokohtana. Vapaussodan kokemukset lentävän osaston päällikkönä ja myöhempi sotilaskoulutus olivat muovanneet Susitaipaleesta erityisesti itsenäiseen sissisotaan soveltuvan johtajan. Kaiken kaikkiaan Susitaipaleen talvisota oli voittopuoleinen, vaikka sota kokonaisuudessaan päättyikin raskaaseen Moskovan rauhaan.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Susitaival toimi rykmentinkomentajana Itä-Karjalan rintamalla, mistä ylipäällikkö Mannerheim palkitsi hänet 2. luokan vapaudenristillä tammenlehvien kera. Asemasotavaiheessa hän toimi varuskuntapäällikkönä Äänislinnassa ja Karhumäessä ja tiedotustoimiston päällikkönä, mikä oli Susitaipaleen kaltaisen agitaattorin mieleen.

Jatkosodan hyökkäysvaihe tuntui tekevän todellisuutta niistä unelmista, joita Susitaival ja muut olivat elätelleet vuosikymmenet. Viimeinkin saataisiin heimokansat liitettyä osaksi Suur-Suomea. Unelma kuitenkin särkyi Neuvostoliiton suurhyökkäyksessä kesällä 1944. Välirauhan tultua suoritti Susitaival oman asekätkentänsä pahimman varalle Joensuun ympäristössä, jonne hän muiden avulla piilotti aseita komppanian tarpeisiin. Sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä hän säästyi hankkimalla itselleen ”hullun paperit”.

Susitaipaleen perintö

Sodan päättyminen tarkoitti myös Susitaipaleen edustaman kansallismielisen politiikan päätöstä, sillä käytännössä kaikki järjestöt, joiden kautta hän oli aiemmin pyrkinyt vaikuttamaan kiellettiin Pariisin rauhansopimuksessa. Susitaival itse kuitenkin jatkoi kirjoittamista ja puhumista kuten ennenkin. Hän esiintyi mielellään piikkinä uuden neuvostomyönteisen tiedostavan luokan lihassa ja valtakunnan ”virallisena anti-kekkoslaisena”. Susitaival tituleerasi itseään kerran leikkisästi maolais-demokraattiseksi fascistiksi. Pitkän ja vaiherikkaan elämänsä päätteeksi Susitaival nukkui ajasta iäisyyteen vuonna 1993. Toiveidensa mukaisesti hänet haudattiin upseerinmiekkansa kanssa, jotta tulevaisuuden arkeologit ymmärtäisivät haudan olevan sotilaan hauta.

paavo 1Sotienjälkeinen elämä ei kuitenkaan voinut olla helppoa. Uudessa ilmapiirissä Susitaipaleen kaltaiset henkilöt olivat julkisesti halveksittuja ja pilkattuja ”Suur-Suomi haihattelijoita”. Heistä tuli kansakunnan virallisia sylkykuppeja. Yleinen mielipide tuomitsi heidät osasyyllisinä sotaan, vaikka heillä ei ollut osaa eikä arpaa sotien alkamiseen saati loppumiseen. Samalla kun saamme lukea skandaalinhakuisia ’paljastuksia’ Törnistä tai yritämme ymmärtää yleisradion kenialaista Mannerheimia on hyvä pitää mielessä, että harvat ovat olleet valmiit tulkitsemaan uudelleen Susitaipaleen ja hänen aatetovereidensa roolia. Heidän lakkaamaton ja pyyteetön työnsä maanpuolustuksen, kansallisen yhtenäisyyden ja vapauden eteen ei ole juuri kiitosta saanut, päinvastoin.

On vaikea objektiivisti mitata sitä merkitystä, mikä Susitaipaleen, IKL:n ja AKS:n toiminnalla oli sodan lopputuloksen kannalta. Suomi selvisi verrattain pienin vahingoin valtioita tuhonneesta suursodasta. Miten olisi käynyt ilman jatkuvaa lobbausta puolustusvoimien hyväksi, ilman vapaaehtoista maanpuolustustyötä ja ilman kansallisen yhtenäisyyden väsymätöntä painottamista? Olisiko maamme aliupseerien joukosta löytynyt samanlaista talvisodassa näkemäämme uhrimieltä ilman vuosikymmenien isänmaallista valistustyötä? Jäämme odottamaan historiallista tutkimusta, joka tarkastelee kriittisesti luutunutta käsitystä Susitaipaleesta ja hänen hengenheimolaisistaan suuruudenhulluina sotakiihkoilijoina.

Yleinen mielipide oli kuitenkin Susitaipaleen kaltaiselle aktivistille toissijainen seikka isänmaan hyvinvoinnin ja selviytymisen rinnalla.

(…) aktivisti voi joutua ristiriitaan ei vain lakien ja hyvien tapojen vaan myös omantuntonsa kanssa. Hän saa ehkä historiassa murhamiehen maineen. Mutta tämä ristiriita on kestettävä. Hänelle ei jää tililleen mitään, ei mainetta, ei kunniaa, vain sisäinen tyydytys siitä että on toiminut maan parhaaksi. Hän on nimetön ja maineeton, nimettömänä ja maineettomana hän katoaa ajan virtaan.

(Muistelmateoksesta ”Aktivisti ei hellitä”.)

Kirjallisuutta:

L.J. Niinistö: Paavo Susitaival 1896 – 1993. Aktivismi elämänasenteena. (Bibliotheca Historica, 1998)

Paavo Susitaival: Aktivistit toimivat (WSOY, 1968)

Paavo Susitaival: Aktivisti ei hellitä (WSOY, 1981)

Paavo Susitaival: Ahvola (WSOY, 1937)

Mikko Uola: Sinimusta veljeskunta. Isänmaallinen Kansanliike 1932-1944. (Otava, 1982)

Alarik Notis on silmät ja korvat auki maailmaa seuraava parikymppinen media-alan opiskelija pääkaupunkiseudulta. Harrastuksiin kuuluvat kirjallisuus, historia, politiikka, urheilu ja yleinen ihmettely.

Alarik Notis on silmät ja korvat auki maailmaa seuraava parikymppinen
media-alan opiskelija pääkaupunkiseudulta. Harrastuksiin kuuluvat
kirjallisuus, historia, politiikka, urheilu ja yleinen ihmettely.

Information

This entry was posted on lokakuu 29, 2013 by in Henkilökuvat, Historia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: