SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ranskan kuolema

Islam-in-FranceCOLIN LIDDELL  (suomentanut Timo Hännikäinen)

Eurooppalaisen politiikan ongelma on siinä, että niin sanotut ”ääripuolueet” eivät oikeasti ole tarpeeksi äärimmäisiä. Tämä pätee erityisesti Ranskassa, missä Front Nationalin verraten mietoa linjaa on kuvailtu koko heidän vaalikampanjansa ajan ”äärimmäiseksi” ja ”äärioikeistolaiseksi.”

Useimpien ihmisten tavoin en ole äärimmäisyyspolitiikan ihailija. Mutta elämme aikana, jolloin äärimmäisiä asioita tapahtuu kaikkialla ympärillämme, joten tavanomaisen maltillisuuden noudattaminen on sama kuin kääntäisi lämmitystä pienemmälle kun talo on tulessa.

Satojen vuosien historia suursotineen, invaasioineen ja vallankumouksineen ja kymmenine miljoonine taisteluissa teurastettuineen ei ole onnistunut muuttamaan Ranskan etnistä ja kulttuurista luonnetta. Mutta laajamittainen maahanmuutto ja differentiaaliset syntyvyysluvut uhkaavat toteuttaa sen, missä hunni Attila, muslimivalloittajat, englantilaiset pitkäjousimiehet, ranskalaiset vallankumoukselliset ja saksalaiset panssarivaunut epäonnistuivat: Ranskan olemuksen muuttamisessa.

Muutaman viime vuosikymmenen aikana Ranskan muualta muuttanut väestö ei ole ainoastaan kasvanut räjähdysmäisesti, vaan sen luontaisesti sopeutumiskyvytön ja ranskalaisvastainen osa on päässyt sen vallitsevaksi elementiksi. Aikoinaan monista ei-ranskalaisista – kuten juutalaisista, armenialaisista, espanjalaisista ja italialaisista – tuli ranskalaisia, mutta nykyään ei-ranskalainen tarkoittaa yleensä ranskalaisvastaista, sillä maahantulijat haluavat Ranskan muuttuvan heidän kaltaisekseen eikä toisinpäin.

Tämän ranskalaisvastaisen asenteen suuren demografisen menestyksen syy piilee juuri sen ranskalaisvastaisessa luonteessa, ei pelkästään rodussa vaan myös uskonnossa ja kulttuurissa.

Toisin kuin ranskalainen kulttuuri ja identiteetti, joista on tullut lännelle tyypillisten negatiivisten iskusanahyveiden – ”vapaus”, ”valinnanvapaus”, ”suvaitsevaisuus”, jne. – muodostama tyhjä kuori, ranskalaisvastaisen tai länsivastaisen väestönosan kulttuuri ja identiteetti sisältävät aitoa uskoa johonkin täsmälliseen ja konkreettiseen, vaikka me saatammekin pitää monia siihen kuuluvia uskomuksia omituisina ja vastenmielisinäkin.

Tämän kulttuurin positiivisen luonteen vuoksi sen piiriin kuuluvien on äärimmäisen vaikea kääntyä tai sulautua länsimaisen sosialismin ja liberalismin luomaan negatiiviseen kulttuuriin. Ranskan trikolorin tyhjiä abstraktioita – liberté, égalité, fraternité – vastaan muslimi asettaa Allahin tahtoon alistumisen, uskovien ja uskottomien (sekä miesten ja naisten) välisen epätasa-arvoisuuden ja heimon veljeyden. Verta ja lihaa merkityksettömän retoriikan sijaan.

Siirtolaisten länsivastaisuus ei ole mikään historiallinen sattuma, joka voidaan uudelleenohjelmoida valtion rahoittamin avustustoimin. Se liittyy olennaisesti siihen mitä he ovat, miksi he ovat Ranskassa ja miksi he jylläävät demografisesti. Se loi köyhyyden, joka ajoi heidät ja heidän esi-isänsä pois kotiseuduiltaan, ja se luo perhe- ja yhteisörakenteen, jonka ansiosta heidän syntyvyyslukunsa tekevät liberaalin Ranskan ponnettomat lisääntymisyritykset naurunalaisiksi.

Tämä on äärimmäistä todellisuutta, jossa Ranska useimpien länsimaiden tavoin elää. Siitä huolimatta poliittiset puolueet, jopa niin sanotut ääripuolueet, eivät turvaudu äärimmäisiin keinoihin tilanteen vakauttamiseksi, vaan tarjoavat vain maltillisia ratkaisuja, jotka ovat äärimmäisessä tilanteessa tehottomia.

On kohuttu paljon siitä, että Marine Le Pen onnistui keräämään noin 19% äänistä Ranskan taannoisissa presidentinvaaleissa. Mutta mitä muuta tarjottavaa hänellä on kuin pyrkimys työskennellä tämänhetkisen järjestelmän puitteissa maahanmuuton rajoittamiseksi?

Vaikka hänet olisi valittu ja tuomioistuimet, media, suuryritykset, ammattiliitot ja EU olisivat antaneet hänelle vapaat kädet, se olisi vain hidastanut meneillään olevaa prosessia, jossa heikompitasoinen mutta itsevarma kulttuuri, yhteiskunta ja rotusekoite korvaa korkeammalle kehittyneen mutta negatiivisen kulttuurin, yhteiskunnan ja rodun. Élyséen palatsiin astuessaan Marine Le Pen olisi muistuttanut lähinnä troijalaisia, jotka sulkivat kaupunkinsa portit työnnettyään kreikkalaisten lahjan sisään.

Maltilliset puolueet, jotka tukivat kahta toiselle kierrokselle päässyttä ehdokasta, eivät toivo Ranskan kuolemaa, mutta niiden ratkaisu hankalaan väestökehitykselliseen ongelmaan on merkillistä kyllä aivan äärimmäinen.

Syvällä sisimmässään ne toivovat tulijoiden ”kulttuurista kansanmurhaa” eli heidän islamilaisen kulttuurinsa rapautumista tilaan, jossa se on yhtä merkityksetön kuin kristinusko nyt meidän yhteiskunnassamme. Luullaan, että vain nähdessään ranskalaisen kulttuurin ihmeet islamilaiset massat karistavat oman kulttuurinsa ja identiteettinsä yltään kuin likaisen hijabin ja alkavat elää, hengittää ja käyttäytyä ranskalaisten tavoin, ja omaksuvat heiltä kaiken aina minimaaliseen syntyvyyteen ja naisten oikeuksiin saakka.

Turha sanoakaan, että tämä uskomus on toivottoman naiivi. Ranskan viimeisen aidosti positiivisen kulttuurin, nimittäin sen keskiaikaisen kristillisen kulttuurin, tuhoutuminen kesti vuosisatoja ja tapahtui olosuhteissa, joita rodulliset ja identiteettiin liittyvät tekijät eivät mutkistaneet. Ei ole syytä olettaa, että Ranska voi pelastua ranskalaisvihamielisten siirtolaisten välittömällä ja kivuttomalla ranskalaistamisella.

ranska 2Ranskan pelastaminen – se kun on ainoa ei-äärimmäinen lopputulos – vaatii paljon äärimmäisempiä toimia. Maahanmuuton tyrehdyttämisen lisäksi tarvitaan laajamittaista ranskalaisvastaisten siirtolaisten maastamuuttoa (pakollista kotiinpalauttamista). Se voidaan tehdä kepin tai porkkanan avulla, tai molempia yhdistelemällä, kenties poistamalla työllistymismahdollisuuksia (kuten Etelä-Afrikan valkoisten kohdalla on tehty) ja sosiaalietuuksia sekä tarjoamalla rahallista kannustinta palata historialliseen islamilaiseen maailmaan. Yhtenä vaikeutena olisi vastaanottajamaiden löytäminen, mutta kenties Ranskan kehitysapubudjetti voitaisiin käyttää koneiston voitelemiseen.

Millä keinoin palauttaminen sitten toteutettaisiinkin, se olisi Ranskalle suunnattoman kallis ja nöyryyttävä operaatio, ja maan internationalistisen ylpeyden ja maailmanvaltapyrkimysten takia sitä on melkein mahdoton ajatellakaan tämänhetkisessä tilanteessa.

Ilman maastamuuttoa ainoa tapa pelastaa Ranska, rotusotaa ja kansanmurhaa lukuunottamatta, olisi hallittu eriytyminen, joidenkin Ranskan osien luovuttaminen muslimien asuinpaikoiksi. Kun useimmat muslimivaltaiset alueet ovat kaupunkien keskustoissa, tämä ei vaatisi suurten alueiden uhraamista, mutta kylläkin arvokkaiden alueiden menetystä, ja johtaisi hankalaan tilanteeseen, jossa tusinoittain itsehallinnollisia muslimialueita olisi siroteltuna ympäri Ranskaa vallitsevan demografisen todellisuuden mukaisesti.

Vaikka mittakaava olisi huomattavasti suurempi, eriytyminen toisi myös mieleen keskiajan juutalaisghetot ja herättäisi epämiellyttäviä mielleyhtymiä, joita moni ranskalainen ei hyväksyisi. Käytännön vaikeudet, nimbyismi ja Ranskan kansan hajanaisuus tekisivät myös tästä ratkaisusta hyvin epätodennäköisen.

Olen nyt pohtinut kolmea mahdollista keinoa Ranskan pelastamiseksi lopulliselta tuholta: valtavirran puolueiden suosiman kulttuurisen kansanmurhan sekä maastamuuton ja eriytymisen, joita ei edes ole tarjottu äänestäjille Ranskan vaaleissa.

Mikään niistä ei toimisi vähänkään nykyisten kaltaisissa oloissa. Ainoa muu vaihtoehto Ranskan pelastamiseksi 3000-luvulle olisi hirvittävä rotusota, jonka ranskalaiset voittaisivat ja joka johtaisi ranskalaisvastaisen väestön karkottamiseen tai hävittämiseen. Tämä on vielä epätodennäköisempää, mutta saattaisi kenties olla mahdollista äärimmäisen taloudellisen sekasorron ja poliittisen romahduksen vallitessa.

Ellei mitään näistä keinoista käytetä, muslimit pysyvät Ranskassa, vahvistavat kulttuuriaan ja kytköksiään muslimimaailmaan, lisää maahanmuuttajia saapuu ja muslimit pitäytyvät ranskalaisia paljon suuremmassa perhekoossa. Edes Marine Le Penin vaalivoitto ei pysäyttäisi tätä kehitystä.

Mutta entä loppupeli? Ranskalaisvastaisen väestönosan kasvaessa entisestään sopii odottaa paljon suurempaa polarisaatiota poliittisessa päätöksenteossa.

Kuten Yhdysvalloista huomaa, polarisoituminen on aluksi tiukasti rajattua. Puolueista, jotka aikoinaan edustivat abstrakteja poliittisia periaatteita tai luokkaetuja, on tullut tiettyjen etnisten ryhmien turvapaikkoja. Yhdysvalloissa demokraattipuolue pyrkii julkisten menojen kasvattamiseen ja vanhan valkoisten protestanttien eliitin vallan tuhoamiseen, joten siitä on tullut yhä suuremmassa määrin juutalaisten, mustien ja latinoiden puolue. Republikaanipuolueen sanoma on puolestaan kansallinen ylpeys, omaisuudensuoja ja kevyempi hallinto, joten ylivoimainen enemmistö sen kannattajista on valkoisia, vaikka se yhä tekeekin hyödyttömiä yrityksiä kerätä kannatusta kasvavilta väestöryhmiltä.

Ranskassa vastaava kehitykulku on yhä selvemmin nähtävissä, vaikkakin Front Nationalin, etnisiä intressejä ajavan suuren marginalisoidun puolueen, olemassaolo saattaa mutkistaa kuvaa ja ironista kyllä jopa hidastaa politiikan murenemista siististi rajattujen etnisten erojen järjestelmäksi.

Kunhan tärkeimmät poliittiset jakolinjat ovat määräytyneet rodun eivätkä yhteiskuntaluokan mukaan, politiikka saa väistämättä yhä etnisemmän luonteen ja johtaa räikeän rotupainotteiseen suuntaan, joka taas johtaa rodulliseen vastakkainasetteluun ja rotuperusteiseen järjestäytymiseen. Tätä kehityskulkua kiihdyttävät myös kasvavat taloudelliset vaikeudet ja laajamittainen vallanvaihto, kun puolueet alkavat ajaa etnisiä intressejä päihittääkseen poliittiset ja etniset kilpailijansa.

Ranskassa, missä muslimien demografinen ja demokraattinen vaikutusvalta kasvaa keskuksissa, ranskalainen väestö pyrkii säilyttämään autonomiansa tavoilla, jotka eivät riipu vaaleista, parlamenteista ja presidenteistä.

Jokainen, jolle Ranskan julkinen hallinto on tuttu, tietää että kyseessä on erittäin keskitetty valtio. Tämä johtuu siitä, että sen alla piilevä todellisuus on kaikkea muuta kuin keskitetty. Valtion kontrollin määrä itse asiassa vaihtelee todellisten historiallisten ja alueellisten erojen mukaisesti. Esimerkiksi satavuotisessa sodassa Englannin kaltainen pieni valtio saattoi sotia Ranskaa vastaan niin pitkään osittain siksi, että Ranska oli sisäisesti hyvin hajanainen.

Kun maa ensimmäisen kerran jaettiin nykyaikaisiin departementteihin vuoden 1790 kansalliskokouksessa, departementtien rajat piirrettiin tarkoituksella rikkomaan Ranskan historialliset maakunnat ja luomaan yksiköitä, jotka olisivat liian pieniä toimimaan autonomisesti. Esimerkiksi Bretagnen ja Normandian kaltaiset historialliset maakunnat rikottiin neljäksi tai viideksi departementiksi.

Rotupolitiikassa, joka tulevaisuudessa hallitsee yhä suuremmassa määrin ranskalaista elämänmenoa, voi odottaa näiden ikivanhojen maakunnallisten erojen – etenkin siellä missä valkoiset ovat yhä enemmistönä – muuttuvan polttopisteiksi poliittisissa kampanjoissa, joissa vaaditaan nimellisesti suurempaa paikallista autonomiaa, mutta jotka todellisuudessa edistävät rodullista ja kulttuurista autonomiaa.

Aivan niin kuin SNP Britanniassa, baskinationalistit Espanjassa ja Pohjoisen liitto Italiassa ajavat eroa heille yhä vieraammaksi käyneestä kokonaisuudesta, Ranskassa valkoisten vallan heikkeneminen keskuksissa johtaa ranskalaisen regionalismin nousuun Bretagnen, Normandian, Burgundin ja Languedocin kaltaisissa paikoissa ja Île-de-France jää tiukasti uuden kalifaatin otteeseen.

Colin Liddell on Japanissa työskentelevä englantilainen journalisti. Oheinen kirjoitus on alunperin ilmestynyt Civil Liberty- ja Alternative Right -verkkolehdissä 6.5.2012, Ranskan presidentinvaalien jälkimainingeissa.

Information

This entry was posted on lokakuu 21, 2013 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: