Tutkiva journalisti helvetissä

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Puolalaisen Agnieszka Hollandin kolmen vuoden takainen elokuva Mr. Jones nousi uudelleen pinnalle Ukrainan sodan myötä, kun sitä alettiin esittää erilaisissa solidaarisuus- ja hyväntekeväisyysnäytöksissä myös Suomessa. Mr. Jones on ensimmäinen Ukrainan 1930-luvun alun nälänhätää eli holodomoria käsittelevä suuri kansainvälinen tuotanto. Ensimmäinen elokuva aiheesta se ei toki ole, aiemmista maininnan ansaitsee ainakin Oles Jantšukin Neuvostoliiton loppuaikoina ohjaama Nälkä 33 (Holod 33, 1991).

Uutisotsikoihin Mr. Jones ehti päästä jo viime vuoden lopulla. Memorial-ihmisoikeusjärjestön tiloissa Moskovassa järjestetty elokuvanäytös keskeytyi, kun joukko ”ulkomaisten agenttien” ja ”fasismin” vastaisia iskulauseita huutaneita nuoria tunkeutui näytökseen. Paikalle kutsuttu poliisi päätyi ratsaamaan järjestön tiloja ja kirjaamaan näytökseen osallistuneiden henkilötietoja ylös. Entistä kouriintuntuvampaa ajankohtaisuutta elokuva on saanut joidenkin aivan äskettäin Ukrainasta tulleiden tietojen myötä. Monilla alueilla vetäytymään joutuneet venäläisjoukot ovat tehneet tykistöiskuja suurille karjatiloille ja ampuneet sadoittain nautoja. Tällaiset toimet tuovat välittömästi mieleen sen, miten neuvostoviranomaiset tahallaan kiihdyttivät 30-luvun nälänhätää murtaakseen väestön vastarinnan.

Mr. Jones perustuu walesilaisen toimittajan Gareth Jonesin (1905-1935) elämänvaiheisiin. Jones oli nuori kunnianhimoinen sanomalehtimies, jonka ura sai vauhtia Britannian ulkoministeri David Lloyd Georgen palkattua hänet avustajakseen ulkomaanasioissa. Jones oli yksi ensimmäisistä ulkomaalaisista toimittajista, jotka tapasivat Hitlerin ja Goebbelsin natsien valtaannousun jälkeen. Pian tämän jälkeen, maaliskuussa 1933, hän matkusti Neuvostoliittoon ja onnistui viranomaisia harhauttamalla pääsemään Venäjän ja Ukrainan raja-alueelle, jonne toimittajilta oli pääsy kielletty. Aiemmilla Neuvostoliiton-matkoillaan Jones oli kuullut kertomuksia maatalouden kollektivointia seuranneesta nälänhädästä ja halusi nyt itse ottaa selvää, kuinka pitkälti ne pitivät paikkansa.

Nähtyään autioituvia kyliä, eläinten rehua nälkäänsä syöviä talonpoikia ja muita meneillään olevan tuhon merkkejä Jones palasi Saksaan ja toimitti sieltä reportaaseja nälänhädästä brittiläisiin sanomalehtiin. Jonesin artikkelit yritettiin leimata sensaatiohakuiseksi pelotteluksi, mutta niiden leviämistä ei voitu estää sen jälkeen kun amerikkalainen lehdistömagnaatti William Randolph Hearst alkoi julkaista niitä lehdissään. Ikuisen porttikiellon Neuvostoliittoon saanut Jones lähti seuraavaksi kaukoitään, ja rosvot surmasivat hänet Mantšuriassa elokuussa 1935. Murhaa on epäilty NKVD:n järjestämäksi.

Agnieszka Hollandin tulkinta Jonesin elämänvaiheista on varmaotteista, parhaimmillaan jopa virtuoosimaista elokuvaa. Mr. Jonesin alkuosa tapahtuu pääosin sisätiloissa, ohjaaja rakentaa intiimejä tunnelmia sekä ajankuvaa 30-luvun Moskovan ulkomaisista toimittajapiireistä ja niiden dekadenteista juhlista. Ukrainaan saavuttaessa hallitseviksi nousevat laajat horisontaaliset kuvat harmaasävyisestä painajaismaisemasta aavekylineen ja lumessa harhailevine luurankomaisine talonpoikineen. Huolellisesti valmisteltu kontrasti tuo mieleen Kauriinmetsästäjän äkkisiirtymän pikkukaupunkimiljööstä Vietnamin sotatantereelle. Näyttelijävalinnat ovat sivurooleja myöten onnistuneita, neuvostovirkailijat näyttävät neuvostovirkailijoilta eivätkä sellaisiksi puetuilta länsimaisilta nykyihmisiltä. Stalinin hallintoa myötäilevästä tähtitoimittaja Walter Durantysta on tehty herkullisen niljakas hahmo.

Lyhyesti sanottuna Holland on tehnyt parhaansa käsikirjoitukselle, joka puolestaan on elokuvan heikkouksien lähde. Heikkouksista suurin on se, ettei ”tositapahtumiin perustuvalla” tarinalla ole paljoakaan tekemistä Gareth Jonesin todellisten vaiheiden kanssa. Oikeasti Jones ei käynyt neuvosto-Ukrainassa ensimmäistä kertaa kevättalvella 1933, vaan oli seurannut kollektivoinnin vaikutuksia jo vuotta aikaisemmin ennen matkustuskiellon voimaantuloa. Kevään ’33 matka esitetään äärimmäisenä seikkailuna, jonka aikana Jonesia jahtaavat aseistetut puna-armeijan sotilaat ja hän on vähällä kuolla nälkään itsekin. Todellisuudessa hän ei joutunut vaikeuksiin viranomaisten kanssa ja oli varautunut reissuunsa runsaalla ruokavarastolla. Hän ei myöskään joutunut näkemään nälänhädän pahimpia ilmentymiä kuten joukkokuolemia ja kannibalismia, mutta dramaattisen tehon takia ne on ympätty mukaan elokuvaan. Jonesin kiristäminen panttivangeiksi otetuilla brittitoimittajilla on sekin keksitty juonenkäänne, samoin romanssi naisjournalistin kanssa.

Mr. Jones yrittää olla samaan aikaan viihdyttävä jännitysdraama ja todellisen historian taltiointi, mutta jää häilymään näiden välille. Paremman lopputuloksen olisi tuottanut joko johdonmukainen pysyttely tosiasioissa tai hyppääminen reilusti fiktion alueelle. Tällaisenaan se on epätasainen kokonaisuus, johon on väkisin liitetty liian sekalaisia aineksia. Elokuvafestivaaleilla näytetty versio Mr. Jonesista on 20 minuuttia kaupalliseen levitykseen päästettyä pidempi, joten kerronnan töksähtelevyys saattaa olla siinä vähäisempää, mutta perustavanlaatuisinta epätasapainoa siinä on tuskin ratkaistu.

Sinänsä kiinnostava juonne elokuvassa on Jonesin ja George Orwellin tapaaminen Englannissa. On nimittäin väitetty, että Orwell nimesi Eläinten vallankumouksen maatilanisännän Jonesiksi juuri Gareth Jonesin mukaan. Asiasta ei ole mitään selvää todistusaineistoa, mutta tällainen luovuuden käyttö historian käsittelyssä on kiinnostavampaa kuin tapahtumien värittäminen Hollywood-draamaksi. Purevimmillaan Mr. Jones on kuvaus siitä, miten media jättää kertomatta ikävät tosiasiat silloin kun toimittajilla on tarve olla historian oikealla puolella. Tämä oli myös Orwellin tuotannon keskeisiä teemoja, ja Orwell itse piti Ukrainan nälänhädän uutisointia paraatiesimerkkinä siitä, miten kieltä käytetään totuuden hälventämiseen.

Neuvostoliiton myötäjuoksija Walter Durantyn raportointi maatalouden kollektivoinnista oli orwellilaista sanan syvimmässä merkityksessä. Duranty oli täysin tietoinen miljoonista kuolonuhreista, mutta jätti raportoimatta niistä säilyttääkseen välit neuvostohallintoon, joka kuitenkin oli suorittamassa historian merkittävintä yhteiskunnallista kokeilua. Kun asiasta ei enää voinut vaieta, hän hunnutti todellisen tilanteen kiertoilmauksin: nälänhädän sijaan hän kirjoitti ”aliravitsemuksen aiheuttamasta kuolleisuuden noususta.”

Kiertoilmauksia viljellään nykyäänkin. Lännessä tuhahdellaan Venäjän hallinnon puheille ”sotilaallisesta erikoisoperaatiosta”, mutta täkäläisten medioiden raportointi vuonna 2014 alkaneesta Itä-Ukrainan sodasta on ollut täynnä vastaavanlaisia eufemismeja. Monet tiedotusvälineet puhuivat ”sisällissodasta”, vaikka kyse oli Venäjän invaasiosta. Venäjän varustamia, Venäjän valtiollisia tunnuksia käyttäviä, rikollisista ja venäläisistä ammattisotilaista koostuvia joukkoja sanottiin ”venäläismielisiksi separatisteiksi.” Toimittajien lyhyen historiallisen muistin ja olemattoman yleissivistyksen takia tällaiset termit (joista jälkimmäistä tapaa tälläkin hetkellä) vakiintuivat länsimaisessa lehtikirjoittelussa.

Mr. Jones ansaitsee tunnustusta tällaisten aiheiden käsittelystä, vaikka käsittely jääkin harmillisen luonnosmaiseksi. Ohjaajan taitojen vuoksi se on myös poikkeuksellisen vangitseva elokuva ja sen kohtaukset ovat yksittäisinä tehokkaita. Sen rasitteena on amerikkalaisille tuotannoille tyypillinen historian pakonomainen viihteellistäminen, jota ainakin tässä tapauksessa on vaikea pitää muuna kuin katsojan aliarviointina. Sattuneesta syystä kiinnostus Ukrainaa ja sen historiaa kohtaan tuskin laantuu aivan heti, joten kenties holodomoristakin tehdään tulevaisuudessa paremmin käsikirjoitettuja elokuvia.

–

–