Tilannepäivitys Ukrainasta

OLLI VIRTANEN

–

Venäjän tuhoamissotaa Ukrainassa on kestänyt nyt noin puolitoista kuukautta. Viimeksi kirjoitin sodasta viikon kuluttua sen alkamisesta, joten lienee paikallaan tehdä uusi tilannekatsaus.

***

Vallitseva näkemys vaikuttaa olevan, että tärkeintä olisi saada sota loppumaan mahdollisimman pian. Tämä on erinomaisen ymmärrettävää; Venäjän joukot ovat syyllistyneet Ukrainassa sellaisiin hirveyksiin, että kaltaiseni Venäjään jo valmiiksi vihamielisesti suhtautunut tarkkailijakin menee sanattomaksi. Siitä huolimatta rohkenen olla sitä mieltä, ettei sodan nopea päätös ole toivottavin lopputulos. Se olisi sitä, mikäli Venäjä suostuisi vetämään joukkonsa pois, korvaamaan aiheuttamansa vahingot ja toimittamaan Putinin koplineen Haagiin, mutta kenellekään ei tarvinne erikseen selostaa, miksei näin tule käymään. Nopean rauhan hintana olisivat toisin sanoen väistämättä alueluovutukset ja Ukrainan armeijan kuohiminen iskukyvyttömäksi, ja Putin pääsisi patsastelemaan kotiyleisön edessä voittajana. Tätä meillä ei yksinkertaisesti ole varaa sallia.

Tärkeintä ei ole se, että tämä sota loppuu nopeasti. Tärkeintä on se, että Venäjä häviää. Putinille ei saa antaa sellaista viestiä, että aloittamalla mielipuolisen raakoja hyökkäyssotia voi voittaa jotakin. Hänelle ei saa näyttää, että länsi on valmis myymään Ukrainan voidakseen palata lokoisaan yltäkylläisyytensä teeskentelemään, että kaikki on taas hyvin. Tämän sodan on oltava Putinin tuho.

***

Edellisestä pääsemmekin seuraavaan loogiseen johtopäätökseen: lännen on otettava nyt se askel, joka sillä todennäköisesti on joka tapauksessa edessään ennemmin tai myöhemmin, ja nostettava aseensa Venäjää vastaan. Lännen tulee, mieluiten kaikkien länsimaiden yhteisoperaatiolla, lähettää joukkoja Ukrainaan auttamaan maan puhdistamisessa barbaarivalloittajista. Venäjä saa sitten reagoida tähän parhaaksi katsomallaan tavalla; ne ajat, jolloin kuuntelimme Kremliä, saavat nyt olla ohi. Lännen pitää näyttää, ettemme taivu pelottelun ja uhkausten edessä.

***

Edelleen kuulee väitettävän, että tämä on Putinin sota, josta tavallisia venäläisiä ei saa syyttää. Tämä ei pidä paikkaansa. Ukrainan sota ei ole Putinin yksityissota, vaan Venäjän kansan yhteinen sota, jota ylivoimainen enemmistö venäläisistä kannattaa. Puheet ”Putinin sodasta” ovat samalla tavalla virheellisiä kuin se kulunut väite, että terrorismilla ei ole mitään tekemistä islamin kanssa. Islamistinen terrorismi sikiää valtavirtaislamin fundamentalistisesta takapajuisuudesta, Venäjän hyökkäyssodat puolestaan ovat suoraa seurausta isovenäläisestä imperialismista ja venäläisten äärimmäisestä auktoriteettiuskosta. Kaikki venäläiset eivät ole verenhimoisia fasisteja, mutta lähes kaikki venäläiset ovat vähintään passiivisesti edesauttamassa sitä, että maan johtajat ovat poikkeuksetta kroonisen vaaran lähiympäristössä asuville kansoille aiheuttavia despootteja. Kukin kansakunta kantaa viime kädessä kollektiivisen vastuun hallintonsa edesottamuksista.

***

Venäjän ja lännen suhteet on tuhottu niin perinpohjaisesti, että niiden palautuminen ennalleen vaatinee käytännössä nyt elävien sukupolvien korvautumista uusilla. Venäjän bestiaaliset rikokset Ukrainassa ryyditettyinä maan talouspoliittisilla toimilla kansallistamisuhkauksineen ja ruplamaksuvaatimuksineen pitävät huolen siitä, että luottamuksen palautumisesta lähivuosikymmeninä on turha haaveilla. En voi välttyä siltä ajatukselta, että länsisuhteiden kertakaikkinen romuttaminen voi olla tietoinen osa Putinin strategiaa. Putinhan pelkää hysteerisesti sitä, että läntinen demokratia leviäisi Venäjälle, sillä se tietäisi paitsi hänen hallituskautensa, varsin todennäköisesti myös hänen elämänsä loppua. Hän saattaa aivan hyvin laskea, että paras tapa estää Venäjän demokratisoituminen on pystyttää lännen ja Venäjän välille uusi, mahdollisimman luja rautaesirippu.

***

Monet, muun muassa arvopresidentti Halonen, ovat esittäneet toiveenaan, että Venäjää vastaan asetetuista pakotteista voitaisiin luopua mahdollisimman pian. Oletettavaa on, että tällaiset äänet tulevat voimistumaan, kun pakotteiden vaikutus länsimaiden talouteen alkaa näkyä selvemmin. Milloin pakotteista siis voidaan luopua?

Sodan lopettaminen, vahinkojen korvaaminen, syyllisten rankaiseminen ja Krimin luovuttaminen takaisin Ukrainalle ovat tietenkin vähimmäisedellytyksiä, mutta näkisin, etteivät ne yksinään riitä. Sen lisäksi Venäjän pitää vielä osoittaa, ettei se enää muodosta uhkaa ympäristölleen, mikä sisältäisi ainakin täydellisen hallintokulttuurin muutoksen ja ydinaseista luopumisen. ”Mutta eihän tuota tule tapahtumaan meidän elinaikanamme!” No, sitten ei tule. Jos venäläiset näkevät mieluummin maansa taantuvan alikehittyneeksi Kiinan energiareserviksi, niin kaikin mokomin. Uikoot siinä liemessä, jonka ovat itselleen keittäneet. Länsi ei tarvitse Venäjää mihinkään.

***

Lukuisat valtionpäämiehet, muun muassa omamme, ovat pitäneet sodan alkamisen jälkeenkin yhteyttä Putiniin. Tätä perustellaan sillä, että yhteyksien katkaiseminen lisäisi eskalaatioriskiä entisestään. Ymmärrän tämän perustelun periaatteessa, mutten ole vakuuttunut sen järkevyydestä. Länsi tekisi mielestäni viisaammin julistamalla Venäjän yksinkertaisesti terroristivaltioksi, ja terroristien kanssahan tunnetusti ei neuvotella. Venäjän johto valehtelee koko ajan ja pyyhkii kaikilla sopimuksilla ahteriaan, joten epäselväksi jää, mihin diplomatialla ylipäätään enää edes pyritään. Entä sitten, vaikka jokin rauhansopimus saataisiinkin aikaan? Venäjä kävelisi kuitenkin sen yli ensimmäisen sopivan hetken koittaessa.

***

EU on tavannut markkinoida itseään ”arvoyhteisönä”. Tällä perusteella se on – osaksi aiheetta, mutta osaksi myös aiheesta – kritisoinut muun muassa Unkarin ja Puolan oikeusvaltiokehitystä. Unkaria ja Puolaa on kuitenkin helppo arvostella, sillä ei ole pienintäkään pelkoa, että Varsovasta tai Budapestista alkaisi viuhua risteilyohjuksia Brysseliin ja Strasbourgiin. Nyt ne EU:n arvoyhteisöpuheet vasta oikeasti punnitaan. Tätä kirjoitettaessa EU ei esimerkiksi ole edelleenkään luopunut venäläisen energian ostamisesta, eli ryhtynyt siihen toimenpiteeseen, joka iskisi Venäjän talouteen kaikista kipeimmin. Se, että ”pakotteita kiristetään”, ei riitä vastaukseksi jo senkään vuoksi, että pakotteissa ei pitäisi sodan tässä vaiheessa enää ylipäätään olla mitään kiristämisen varaa. Otetaanpa vielä kertauksena, mitä meidän kaasu- ja öljyrahoillamme muun muassa tehdään:

                      • Kidutetaan ja murhataan siviilejä

                      • Tapetaan Mariupolin asukkaita nälkään

                      • Raiskataan pikkutyttöjä

                      • Pakkosiirretään ukrainalaisia Venäjälle

                      • Sekä tietysti tuhotaan infrastruktuuria miljardien eurojen arvosta

Mitä oikein pitää tapahtua, että länsi ottaa käyttöön edes ne täydet pakotteet? Venäjän Z-örkit alkavat juoda ukrainalaislasten verta?

Energiaostojen jatkamista on perusteltu sillä, että niistä luopuminen iskisi EU-maiden talouteen liian kovaa. Tämä selitys ei yksinkertaisesti ole kelvollinen; pelko bruttokansantuotteen supistumisesta muutamalla prosentilla ei voi olla peruste sotarikosten rahoittamiselle. Mikä helvetin arvoyhteisö se muka on, joka ei ole valmis tinkimään mukavuudestaan pysäyttääkseen kansanmurhaa omalla takapihallaan?

***

Viimeistään nyt on täysin selvää, että ajatus taloudellisen keskinäisriippuvuuden sotia ehkäisevästä vaikutuksesta on toiveajattelua. On häpeällistä sinisilmäisyyttä, ettemme katkaisseet energiariippuvuuttamme Venäjästä viimeistään Krimin valloituksen jälkeen. Lännen on otettava tästä oppia: emme saa enää koskaan joutua samanlaiseen riippuvuuteen ulkopuolisista tahoista kuin Venäjän suhteen on käynyt. Tällä hetkellä huoli koskee etenkin Kiinaa, jonka asema maailmantaloudessa vahvistuu koko ajan ja joka valtiona toimii aivan yhtä häikäilemättömästi kuin Venäjä.

***

Jonkinlaisena kokoavana loppukaneettina sanon, että länsi ei oikein vieläkään tunnu ymmärtävän, minkälaisen valtion kanssa se on tekemisissä. Yritämme edelleen ratkaista ongelmia pehmein läntisin keinoin, diplomatian, neuvottelujen ja talouspakotteiden avulla. Tällaisille ponnisteluille Venäjä päästää ivanaurun. Toistettakoon se taas: Venäjä kunnioittaa vain voimaa. Jos haluaa saada Venäjän kuuntelemaan, pitää osoittaa olevansa voimakkaampi kuin Venäjä.

Vieläkin kuulee jossiteltavan, olisiko tämän sodan syttyminen ehkä ollut jotenkin mahdollista välttää: jos Nato ei olisikaan laajentunut itään, jos Ukraina olisikin luvannut pysytellä puolueettomana, jos vielä olisikin yritetty liehitellä Venäjää sillä tai tällä tavalla. Vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin on kielteinen, sillä Ukrainan sota ei ole reaktio ulkomaailman tapahtumiin vaan osa Putinin pitkän tähtäimen suunnitelmaa. Jos lännen johtajat sen sijaan olisivat ilmoittaneet Putinille heti sotasuunnitelmien ensi merkkien ilmaantuessa esimerkiksi, että hyökkäys Ukrainaan tietää Moskovan tuhoamista ydinasein, sota olisi hyvinkin saattanut jäädä syttymättä. Tämä on sitä kieltä, jota Venäjä ymmärtää. Lännen tulevaisuus riippuu siitä, oppiiko se puhumaan Venäjälle sellaista jatkossa.

–

–