SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Akselerationismi teoriassa ja käytännössä (Osa II)

M. A. MERETVUO

Artikkelin ensimmäinen osa löytyy täältä.

Akselerationismin poliittinen filosofia

Akselerationismista on käyty jonkin verran julkista keskustelua myös Suomessa, pääasiassa joulukuusta 2021 alkaen, jolloin muutaman Kankaanpäässä pidätetyn miehen sanottiin kannattaneen sitä. Julkisen keskustelun perusteella aihe näyttäytyy kuitenkin varsin epäselvänä, ja moni onkin miettinyt, miten akselerationistista strategiaa voi käytännössä toteuttaa. Esillä keskustelussa on ollut mm. jo edellä mainittu ”vastapuolen” äänestäminen vaaleissa, työttömäksi heittäytyminen jotta ei tukisi järjestelmää verovaroilla, haitallisen maahanmuuton kannattaminen sekä jonkinlaiset väkivaltaiset tunteenpurkaukset ja attentaatit. Kun akselerationismia pohtii tarkasti ja syvällisesti poliittisen filosofian valossa, vaikuttavat kaikki edellä mainitut jokseenkin keskeneräisiltä ajatuksilta ja osoittavat kyvyttömyyttä ajatella tarpeeksi ”isosti”. Esittelen seuraavaksi teorian siitä, mitä akselerationismi voisi käytännön tasolla olla, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kannattaisin alla olevia toimia, saati kehottaisin ketään toteuttamaan niitä. Tätä kirjoitusta tuleekin tarkastella täysin hypoteettisena teoriana sellaisesta akselerationismista, johon kansallismielisetkin voisivat samaistua leimautumatta jonkinlaisiksi terroristeiksi.

Jotta voitaisiin paremmin hahmottaa akselerationismin toteuttamista käytännössä, tulee ensin ymmärtää joitakin perusasioita yhteiskuntasopimuksen ja poliittisen käsitteistä. Kirjoitin näistä tarkemmin kirjassani Turvallisuupolitiikka (Kiuas, 2021), joten lyhyt yhteenveto lienee tässä riittävä. Thomas Hobbesin poliittisen filosofian mukaan ihmisen luonnollinen olotila on anarkkinen kaikkien sota kaikkia vastaan. Tuossa luonnontilassa kuka tahansa voi yrittää ottaa jotakin keneltä tahansa, jolloin olemassaoloa leimaavat pelon ja epävarmuuden tunteet. Tätä pelkoa ja epävarmuutta vastaan ihmiset tekevät yhteiskuntasopimuksen, joka saa konkreettisen muotonsa valtiossa. Valtio asettaa lait ja valvoo niiden toteutumista suvereenin oikeudella, antaen ihmisille mahdollisuuden keskittyä muihin aktiviteetteihin, kunhan vain toimivat asetettujen sääntöjen puitteissa. Järjestäytyneissä yhteiskunnissa ihmiset siis vaihtavat vapauttaan turvallisuuteen.

Kun yhteiskuntasopimus syntyy, syntyy samalla myös se, mitä Carl Schmitt nimittää poliittisen käsitteeksi. Poliittinen on itsessään konflikti, joka voidaan asettaa ystävän ja vihollisen määrittelyn perustalle. Siinä missä moraalia tarkastellaan hyvän ja pahan, ja taloutta tuottavan ja ei-tuottavan akselilla, on poliittisen taustalla ystävän ja vihollisen, meidän ja ”niiden toisten” määrittely. Yleensä tämä tapahtuu tietenkin hallitusti, verbaalisin keinoin, järjestelmän antaman viitekehyksen sisällä. Schmittin mukaan politiikan tehtävä on sovitella ja hallita poliittista, eli mahdollistaa valtion sisäisten eturistiriitojen hallinta ilman että poliittinen ykseys hajoaisi. Mikäli intressiryhmät valtion sisällä alkavat tuntea suurempaa keskinäistä vihollisuutta kuin valtion ulkoisia vihollisia kohtaan, hajoaa tämä ykseys, ja käytännön seurauksena on usein sisällissota ja potentiaalisena pyrkimyksenä vastapuolen konkreettinen tuhoaminen.

Mitä tekemistä tällä kaikella on akselerationismin kanssa? Jos joku identifioisi itsensä akselerationistiksi ja haluaisi jouduttaa väistämättömäksi katsomaansa romahdusta, tulisi hänen mennä järjestelmän ytimeen horjuttaakseen sitä. Edellä sanotun perusteella voidaan päätellä, että järjestelmän tehtävä on tuottaa turvallisuutta, jolloin paras tapa horjuttaa järjestelmää olisi horjuttaa ihmisten turvallisuuden tunnetta. Juuri tätä jotkut akselerationistit ovatkin varmasti tarkoittaneet kirjoittaessaan ”kohteena olevan yksittäisten henkilöiden tai organisaatioiden sijaan ihmisten kognitiivinen tietoisuus”. Kun ihmiset eivät enää koe järjestelmän antavan heille tarpeeksi turvallisuutta vastikkeena vapaudestaan, muuttuvat olosuhteet järjestelmän korvaamiseen otollisiksi. Tällöin esiin astuvat kaaoksesta uutta järjestystä synnyttämään pyrkivät voimat, jotka saavat tukensa väestöltä luvatessaan jälleen turvallisuutta ja helpotusta pelon tunteisiin. Uusi yhteiskuntasopimus syntyy, ja ihmiset luovuttavat taas osan vapaudestaan turvallisuutta vastaan, mutta tällä kertaa uusille vallanpitäjille.

Koska ystävän ja vihollisen dikotomia on sisäänkirjoitettu poliittisen käsitteeseen, paras tapa horjuttaa turvallisuuden tunnetta on vahvistaa tätä dikotomiaa. Periaatteessa jokainen poliittinen erimielisyys voidaan nostaa vihollisuuden tasolle, mutta käytännössä parhaita keinoja siihen ovat tunteisiin vetoavat kysymykset identiteeteistä. Hyvä esimerkki on ns. woke-kulttuuri, jonka absurdit väitteet ja vaatimukset ovat saaneet monen perinteisen vasemmistolaisenkin empimään haluaan samaistua tähän porukkaan. Mitä enemmän woke on onnistuttu samaistamaan vallitsevan järjestyksen politiikkaan, sitä enemmän tämän politiikan kannatus on kärsinyt, tai ainakin tämä on ollut lähtöoletuksena. Siten woke-kulttuurin edistäminen ja levittäminen kaikessa hulluudessaan voidaan nähdä yhtenä akselerationismin käytännön toimena. Sama koskee tietenkin myös perinteisten sukupuolisten, rodullisten ja uskonnollisten identiteettien vahvistamista, sillä perinteiset enemmistöjen identiteetit ovat lähtökohtaisesti ongelma järjestelmälle, joka korostaa vähemmistöjen asemaa, ihmisen universaaliutta, yleisiä ihmisoikeuksia jne. Ristiriitojen vahvistaminen järjestelmän sisällä on siten yksi tehokkaimmista akselerationismin keinoista.

Kiihdyttämisen logiikka käytännössä

Poliittista toimintaa, myös metapoliittisia keinoja, tulee aina tarkastella suhteessa ajalliseen jatkumoon: kyse on jostakin, mihin pyritään tulevaisuudessa, ja mikä eroaa nykyisestä asioiden tilasta. Ylläoleva kuvio havainnollistaa sitä, kuinka nykyhetken ja kuvitellun tavoitetilan välillä toimii kiihdyttävä voima ja vastavoima. Voimme esimerkiksi kuvitella olevamme voima, joka pyrkii viemään asioita lähtötilanteesta tiettyyn päämäärään vahvistamalla jotakin olemassa olevaa kehityskulkua, kuten esimerkiksi vastakkainasettelua tai taloudellista epävarmuuden tunnetta. Vaikka tämä päämäärä ammentaisi sisällöllisesti jostakin menneestä, eli olisi konservatiivista, sijaitsee sen toteutuminen tietenkin ajallisesti tulevaisuudessa, sillä ajassa ei voi liikkua taaksepäin. Lähtötilanteessa ja ponnistelumme aikana joudumme kuitenkin toimimaan status quon oloissa, ja järjestelmä vastustaa lähtökohtaisesti pyrkimyksiämme, mikäli ne kajoavat liikaa sen rakenteelliseen perustaan. Myös kuviteltu tavoitetilamme on ajallisella jatkumolla suhteessa status quoon, jolloin syntyy kitkapinta ajallisen jatkumon sisälle: tavoitteen toteutuminen määritellään nykyhetken status quosta käsin ja sen edellytyksillä. Toisin sanoen, akselerationismi on pohjimmiltaan taistelua aikaa ja ajallisuutta vastaan.

Ensimmäinen vastalause, joka monella tässä kohtaa tulee mieleen, on seuraava: ”Jos pyrimme horjuttamaan yleistä turvallisuuden tunnetta, eikö tästä seuraa järjestelmän taholta entistä tiukempia kontrollitoimia meitä kohtaan, eli emmekö siten vain huononna muutospyrkimystemme toteutumismahdollisuuksia?” Vastaus tähän kysymykseen esitetään seuraavassa kaavakuvassa: kasvanut kontrolli kyllä ensi alkuun vahvistaa status quota, mutta lisää samalla turvattomuuden tunnetta, kun vihapuhelakeja asetetaan voimaan, verotusta kiristetään tai poliisivaltion väkivaltakoneisto tuodaan näkyvästi esille. Tutkimuksissa on osoitettu, kuinka turvattomuuden tunne lisääntyi Euroopassa, kun islamististen terrori-iskujen jälkeen aseistetut sotilaat alkoivat partioida kaduilla. Onkin ymmärrettävä, että kontrollitoimet eivät tuo näkyväksi turvallisuutta, vaan potentiaalisen uhkan ja epävarmuuden, sillä jos uhkaa ei enää olisi, mitä syytä olisi partioida kaduilla aseiden kanssa tai valvoa hysteerisesti ihmisten kirjoittelua somessa? Kasvanut kontrolli lisää tyytymättömyyttä, mikä on havaittavissa hyvin erilaisten sensuurikampanjoiden seurauksena: mitä enemmän kielletään ja valvotaan, sitä enemmän tyytymättömyys järjestelmään kasvaa, mikä lopulta purkautuu uusina järjestelmän vastaisina tekoina. Nämä teot muodostuvat kierteeksi, jonka päätepisteessä itseään suojeleva järjestelmä alkaa muuttua totalitaristiseksi ja menettää sen jälkeen pian legitimiteettinsä.

Akselerationismin viestintästrategiassa tulisi painottaa, että vallitseva järjestelmä ei pysty suojelemaan ihmisten fyysistä, henkistä tai taloudellista hyvinvointia, jolloin ihmiset alkavat kyseenalaistaa järjestelmän oikeutuksen. Kyseenalaistamiseen järjestelmä vastaa yhä tiukkenevan poliisivaltion, kyttäämisen ja sensuurin keinoin. Mikäli kyseenalaistaminen etenee tarpeeksi pitkälle, ihmiset eivät ole enää valmiita vaihtamaan vapauttaan turvallisuuteen, sillä he kokevat menettävänsä liikaa ja saavansa liian vähän tässä vaihtokaupassa. Kyse ei ole kansannousun odottelusta, vaan tilanteesta, jossa valta väistämättä vaihtuu, koska vanha valta yksinkertaisesti menettää kykynsä toimeenpanna lakeja ja tuomiovaltaa vähentämättä samalla ihmisten vapauksia merkittävästi.

Evoluution työhön osallistuminen

Saatan liikkua vaarallisilla vesillä pohtiessani keinoja akselerationismin toteuttamiseen käytännössä, mutta tämä lienee täysin hypoteettisessa artikkelissa sallittua. Ensiksi on ymmärrettävä, kuinka järjestelmä suojelee itseään tulevilta uhkilta: suojaamalla, havaitsemalla, torjumalla ja aiemmista kriiseistä palautumalla. Tämä on yleistä turvallisuuteen liittyvää teoriaa, jota sovellan tässä vastakkaisesti: osoittamalla, kuinka suojautumismekanismeja voidaan manipuloida, häiritä, hajottaa ja tuhota. Tämä on esitetty pääpiirteissään seuraavassa kaavakuvassa. Järjestelmällä voidaan tarkoittaa mitä tahansa yksittäistä tai yleistä järjestelmää. Hyökkäys käsitteenä ei viittaa tässä yhteydessä poliittiseen väkivaltaan, vaan voi olla viesti, sanoma, mielikuva, virheellinen tieto, kuviteltu tai lavastettu tapahtuma jne. Lisäksi se voi olla todellisten, mutta järjestelmän piilossa pitämien tapahtumien ja niiden seurausten julkituomista. Esimerkiksi mielikuva haitallisen maahanmuuton ja rikollisuuden lisääntymisestä on tehokas ase. Akselerationistin ei siis tarvitse tukea haitallista maahanmuuttoa tai rikollisuutta, vaan riittää, että hän tukee tietynlaisen mielikuvan syntymistä.

Se, mitä kaavakuvasta tulisi ymmärtää, on keinojen moninaisuus ja monipuolinen kohdistettavuus. Aina ei ole järkevää käyttää voimaa, vaan usein tehokkaampaa on esimerkiksi manipuloida uhkien tunnistamiseen liittyvää prosessia luomalla kuviteltuja tai liioittelemalla olemassa olevia uhkia. Toinen esimerkki on tiedusteluun ja tilannekuvaan liittyvän toiminnan häiritseminen, kolmas palauttamiseen ja uudelleenrakentamiseen liittyvän toiminnan hajottaminen. Järjestelmää vastaan toimiminen on hyödytöntä, ellei samalla toimi sen suojausmekanismeja vastaan. Tämän lisäksi tulee huomata, että järjestelmä oppii jatkuvasti uutta ja kehittää itseään epäonnistumisten jälkeen, joten samaa temppua voi olla turha yrittää kahdesti. Vaikuttajan tulee siis alituisesti muuttaa toimintaansa puolustajan vastatoimien perusteella ja ennakoida järjestelmän tulevaa kehitystä. Lisäksi vaikuttajan tulisi ymmärtää systeemiteorian mukaisesti järjestelmän verkostomaisuus sekä erilaisten tahallisten ja tahattomien häiriöiden monimutkaiset seurannaisvaikutukset. Täten akselerationismista voidaankin puhua ”kyberneettisenä hakkerointina” jonka kohteena on järjestelmän homeostaasi.

Vastakkainasettelussa tulisi ymmärtää, miten eskalaation portaikko etenee. Tämä on esitetty ylläolevassa kaavakuvassa. Portaikko perustuu Friedrich Glaslin luomaan malliin. Erityisen kriittinen vaihe akselerationismissa on ihmisten osallistaminen sanoista tekoihin siirryttäessä. Tätä varten taas tulisi ymmärtää radikalisoitumisen prosesseja, joita on eritelty paljon mm. terrorismitutkimuksessa. Jälleen kerran on huomautettava, että tämän ei tarvitse tarkoittaa minkäänlaista väkivaltaista tai edes laitonta toimintaa, eikä väkivalta tarkoita vain fyysistä vahingoittamista vaan on systeemitasoa tarkastellen paljon moniulotteisempi käsite. Seuraavassa kaavakuvassa on esitetty itse kehittämäni malli, joka on yhdistelmä useista akateemisessa tutkimuksessa käytetystä malleista. Haluan kiinnittää huomiota erityisesti kuvion vasempaan laitaan, joka muodostaa pohjan radikalisoitumiselle. Epävakaissa oloissa potentiaalisten toimijoiden löytäminen on suhteellisen helppoa, sillä vajaukset perustarpeiden tyydytyksessä pakottavat ihmiset pohtimaan systeemitason muutoksia. Sen sijaan vakaissa länsimaissa, joissa ruoka, suoja ja perustoimeentulo on enimmäkseen taattu, on radikalisoituvien tarjonta huomattavasti suppeampaa, ja potentiaalisia radikaaleja motivoivatkin useimmiten psyyken pintakerroksen alle patoutuneet, mahdollisesti lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuneet menetyksen tai nöyryytyksen kokemukset. Akselerationistista strategiaa toteuttavien – tai ainakin sen ideologisten taustavaikuttajien – tulisikin ymmärtää psykologisen sodankäynnin ja informaatiopsykologisen vaikuttamisen keskeisiä periaatteita.

Katsoessamme maailman tämänhetkisiä tapahtumia ei ole vaikea huomata asioiden olevan kiihtyvien kehityskulkujen tilassa. Koronapandemian vaihtuminen Ukrainan sotaan on parasta aikaa synnyttämässä energiakriisin, hyperinflaation ja nälänhädän kaltaisia ilmiöitä. Toimintaympäristö on muuttumassa suotuisaksi akselerationismille ja tarjoaa runsaasti epävakauttavia kehityskulkuja sekä uutta potentiaalia radikalisoitumiselle. Saatamme olla lähestymässä historian murroskohtaa, jossa valtatyhjiöitä syntyy ja niitä täytetään, kun yllättävillä tapahtumilla on vanhaa järjestystä horjuttavia vaikutuksia. Akselerationistit saattavatkin tällaisessa tilanteessa olla Nietzschen sanoin ”työntämässä sitä, mikä on kaatumassa.” Mutta aktiivisen toimijuuden sijaan akselerationismi voi olla myös kehityskulkujen sivusta seuraamista: asiat kiihtyvät kohti päätepistettään joka tapauksessa, ja sekin, että emme pyri estämään sitä, on tavallaan akselerationismia. Lopulta kyse on jokaisen omasta valinnasta, kyvyistä ja tahdosta sekä motiiveista liittyä tai olla liittymättä luoviin ja tuhoaviin kehityskulkuihin. Näitä kehityskulkuja voidaan nimittää myös evoluutioksi, jota tiede pitää luonnonlakien ja uskonto Jumalan työnä. Ehkä akselerationismissa onkin parhaimmillaan kyse juuri siitä.

M.A. Meretvuo, FM, on kirjailija ja turvallisuusasiantuntija. Hän valmistui keväällä 2021 Jyväskylän yliopiston Turvallisuus ja strateginen analyysi -maisteriohjelmasta, ja tekee tällä hetkellä täydentäviä opintoja geopolitiikkaan ja kansainvälisten suhteiden teoriaan liittyen HSE Universityn kautta. Hän on julkaissut kirjan Turvallisuuspolitiikka keväällä 2021.

%d bloggaajaa tykkää tästä: