Akselerationismi teoriassa ja käytännössä (Osa III)

M. A. MERETVUO

–

Olen tämän artikkelisarjan aiemmissa osissa avannut akselerationismin taustoja ja poliittista filosofiaa sekä hahmotellut mallia, jonka avulla se voitaisiin viedä teoriasta käytäntöön. Aiheesta ei ole aiemmin kirjoitettu juuri mitään suomeksi, ja viime vuosina koko sana on leimautunut synonyymiksi jonkinlaiselle terrorismille. Näiden artikkelien tarkoituksena onkin ollut ottaa puutteellinen keskustelu haltuun ja määritellä akselerationismi uudelleen positiivisessa valossa. Tällä tavalla määriteltynä akselerationistisesta strategiasta voisi muodostua varteenotettava vaihtoehto systeemitason muutosten aikaansaamiselle perinteisen poliittisen vaikuttamisen ja vallankumouksellisuuden ohella. Tässä artikkelisarjan viimeisessä osassa pyrin vastaamaan aiempien osien herättämään keskusteluun ja kysymyksiin.

–

Mikä on akselerationismin oleellisin tunnuspiirre? Entä sulkeeko akselerationismi kokonaan pois perinteiset tavat vaikuttaa?

Luullakseni kaikkein oleellisinta on järjestelmän vastustaminen, sillä jos järjestelmää ei vastustaisi, ei olisi mitään syytä toimia akselerationistisesti. Sanotaan, että ”ainoa tie ulos on tie läpi”, mikä tekee akselerationismista kolmannen vaihtoehdon tavanomaiselle järjestelmän paranteluun pyrkivälle vaikuttamiselle sekä perinteiselle vallankumoukselle, jossa valta yritetään riistää voimakeinoin. Akselerationismissa valtaa ei riistetä, sillä kehityskulkujen päätepisteessä ei ole ketään, jolta se riistettäisiin, vaan vanha valta on luhistunut joko konkreettisesti tai menettänyt legitimiteettinsä kansan silmissä.

Järjestelmän vastustaminen alkaa nykypäivänä olla jokseenkin harvinaista, sillä viimeiset vuosikymmenet pääosa sekä radikaalista oikeistosta että vasemmistosta on kilpaillut siitä, kuka on järjestelmän suosiossa ja yrittänyt samalla leimata vastapuolen järjestelmän ulkopuoliseksi. Tämä on hassua, sillä järjestelmän ulkopuolisuuden tulisi olla radikaaleja muutoksia tavoitteleville liikkeille ylpeyden aihe ja itsestäänselvyys niin vasemmalla kuin oikealla. Toisaalta kyse on ymmärrettävästä strategiasta, sillä järjestelmän puolella edes näennäisesti olevalla on helpommat oltavat kuin sen ulkopuolelle heitetyllä. Pitää kuitenkin tunnistaa, että järjestelmän sisältä vaikuttaminen mukautumatta vallitsevaan hegemoniaan on vaikeaa tai lähes mahdotonta, kuten artikkelisarjan aiemmissa osissa osoitin.

Tämä on helppo todeta, kun katsoo vaikkapa Sinimustan liikkeen saamaa vastausta Tampereen pääkirjastolta heidän yrittäessään varata kokoustilaa keskustelutilaisuudelle. Vastauksessa vedotaan peräti neljään säännöstöön: kaupungin tilojen käyttöehtoihin, YK:n rotusyrjinnän vastaiseen sopimukseen, radikalisoitumisen ennaltaehkäisyn toimenpideohjelmaan sekä yhdenvertaisuuslakiin. Lisäksi vedotaan yleisesti ihmisoikeuksiin sekä syrjinnän ja vihapuheen estämiseen. On siis yksiselitteisesti todettava, että tietyt poliittiset ja yhteiskunnalliset näkemykset ja ryhmät on lakien ja säädösten varjolla suljettu ulos tavanomaisen vaikuttamisen piiristä: samat oikeudet eivät koske kaikkia, ja se ilmoitetaan suoraan vetoamalla vallitseviin säädöksiin.

Näitä säädöksiä voitaisiin tietenkin pyrkiä purkamaan, mikäli saataisiin jalkaa vallan kamareiden ovien väliin. Käytännössä se edellyttäisi kuitenkin 1/2-osan ja joissain tapauksissa jopa 2/3-osan enemmistöä kansallisissa parlamenteissa. Eikä globaalia liberaalihegemoniaa vastustavan puolueen kansallinen enemmistöasemakaan olisi mikään oikotie onneen: hegemonian varpaille edes hieman astuva valtio saa pian huomata joutuneensa toisten valtioiden painostustoimien kohteeksi, kuten Unkarille ja Puolalle on käynyt. Näistä syistä johtuen akselerationismi tuntuu ainakin teoriassa toimivammalta ratkaisulta todellisen muutoksen aikaansaamiseksi, mutta tämä ei tietenkään sulje pois perinteistä poliittista vaikuttamista. Varmasti molempia tarvitaan, ja ne voivat täydentää toisiaan.

–

Onko akselerationismi pohjimmiltaan epädemokraattista, mikäli se pyrkii vallanvaihdokseen ilman enemmistön tukea?

Mencius Moldbug -nimellä kirjoittava poliittinen teoreetikko Curtis Yarvin on sanonut jotakin hyvin osuvaa demokratiasta. Hänen mukaansa traditionaalisissa yhteiskunnissa valta määritellä totuus oli selkeä ja yksinkertainen: kuningas tai muu vastaava hallitsija määritteli sen, ja hän puolestaan sai tämän vallan ja totuuden ylhäältä, so. taivaallisilta valloilta ja Jumalalta. Kun yhteiskunnat luopuivat absoluuttisista monarkioista ja muuttuivat demokraattisiksi, kääntyi vallan pyramidi tavallaan ylösalaisin: ylhäällä kolmion kärkenä ei ollutkaan Jumala ja hänen edustajansa maan päällä, vaan kansanjoukkojen suuri massa, joka oli nyt ”jumalallistettu”. Tämä massa päätti, ketkä olisivat sopivia muodostamaan heitä itseään hallitsevan koneiston, ja mikäli massa ei olisi tähän koneistoon tyytyväinen, se vaihdettaisiin taas seuraavissa vaaleissa.

Mutta Moldbugin mukaan tässä ei ole koko totuus. Itse asiassa siinä ei ole totuutta lainkaan, vaan iso valhe. Moldbugin mukaan kansalla ei ole todellisuudessa valtaa lainkaan, sillä heitä ohjailee establishment, josta Moldbug käyttää teoreettista nimitystä ”katedraali”. Sillä hän tarkoittaa progressiivisia arvoja levittäviä lehdistöä ja akatemiaa, toisin sanoen intellektuaalista valtaa käyttäviä instituutioita. Ne ovat avainasemassa vallitsevan totuuskäsityksen määrittelyssä, ja niissä toimivia tahoja ei kukaan tietenkään pääse valitsemaan vaaleissa.

Joten kun poliittinen liike haluaa muuttaa vallitsevaa totuuskäsitystä vaikkapa siitä, että värillisillä on yhdenvertaisuuden nimissä oikeus järjestää vain värillisille tarkoitettu keskustelutilaisuus, mutta kantasuomalaisten järjestämänä vastaava tilaisuus on laissa ja säädöksissä kiellettyä rasismia, ei ratkaisu ole se, että eduskunta äänestää kumpi käsitys yhdenvertaisuudesta on totta. Tätä päätöstä ei myöskään voi tehdä mikään yksittäinen hallintoelin tai virkamies, sillä jos hän tekee establishmentin kannalta väärän päätöksen, hän joutuu kohtaamaan siitä seuraamuksia. Edes presidentti ei voisi tehdä tällaista päätöstä. Todellinen valta ei siis ole kansalla eikä kansan valitsemalla parlamentilla tai parlamentin muodostamilla ministeriöillä. Toki ministeriöt voivat koostua vallitsevaa hegemoniaa kannattavista, mikä huonontaa tilannetta entisestään. Mutta myös muutokseen pyrkivät edustajat joutuisivat tukahduttamis- tai mukauttamistoimien kohteeksi.

Tässä kohtaa pitääkin kysyä, mikä voisi olla epädemokraattisempaa kuin vallitseva demokratia? Mutta akselerationismissa ei ole kyse pienen vähemmistön väkivaltaisesta vallankumouksesta kapitalistisen, liberaalidemokraattisen järjestelmän syrjäyttämiseksi. Vallanpitäjillä on ollut 75 vuotta aikaa sulkea se tie kaikin mahdollisin keinoin. Jopa Suomen kokoisessa maassa työskentelee niin yliopistoissa, virkakoneistossa kuin ministeriöissä ihmisiä, jotka saavat palkkansa yksinomaan tämän tien pitämisestä suljettuna. Ja jokainen yritys murtaa tämä ovi ainoastaan moninkertaistaa lukkojen ja vartijoiden määrää. Tästä syystä spekulaatiot esimerkiksi vallankumousarmeijoiden rahoittamisesta eivät liity akselerationismiin juuri mitenkään, ainakaan länsimaissa. Kuvitellaan tilanne, jossa vaikkapa 50 000 aseistettua radikaalia ottaisi valtiolliset instituutiot hallintaansa. Olisiko tällaisella hallinnolla kansan silmissä legitimiteettiä? Ei, sillä heillä ei edelleenkään olisi valtaa määritellä sitä, mikä on totuus vaikkapa rasismista, yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista jne. Tällaista totuutta ei voi julistaa parlamenttien puhujanpöntöistä, vaan sen luovat ne, joilla on suuren yleisön tavoittava, yleisesti hyväksytty ja vuosikymmenestä toiseen jatkuva puhevalta yhteiskunnassa. Pelkkä aseellinen voima on siis yhtä epätodennäköinen tie systeemitason muutokseen kuin perinteinen poliittinen vaikuttaminen, vaikka monen mielestä jonkinlainen pärttylinyö olisi tarpeen meilläkin.

–

Voitaisiinko Venäjän sotatoimien tukeminen nähdä akselerationistisena?

Ehkäpä, nimittäin jos asuisimme Venäjällä ja haluaisimme toimia Venäjän valtakoneistoa vastaan. Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuhoaa valtion ennen pitkää taloudellisesti, ja kansan pitäminen ruodussa totalitarisoi valtiota entisestään. Tämä aiheuttaa väistämättä ainakin jonkinlaisen vallanvaihdoksen tulevien vuosien aikana. Jos siis olisimme venäläisiä akselerationisteja ja pyrkisimme horjuttamaan Venäjän nykyistä valtaeliittiä, käynnissä olevien, epäonnistumaan tuomittujen sotatoimien tukeminen todella kiihdyttäisi tätä kehityskulkua.

Jos sen sijaan pidämme Venäjää liberaalidemokraattista maailmanjärjestystä horjuttavana voimana, sen tukeminen länsimaissa ei ole ollenkaan yksiselitteistä. Toisaalta on selvää, että Venäjä, kuten Kiinakin, on liberaalia demokratiaa hajottava voima, mutta toisaalta se edustaa itse yhtä huonoa vaihtoehtoa: kleptokratiaa, joka riistää sekä omaa että toisia kansoja. Itse asiassa käynnissä oleva sota Ukrainassa on huonontanut Venäjän asemaa liberaalihegemonian horjuttajana ja vahvistanut ainakin hetkellisesti lännen ”demokraattista arvoyhteisöä”. Toisaalta länsi on muuttumassa sisältä päin, kun idealismin silmälasit on jouduttu riisumaan ja näkemään maailma realistisemmassa valossa. Sota, väkivalta ja kamppailu vallasta ovat yhtä arkipäiväisiä kuin ne olivat satoja tai tuhansia vuosia sitten. Länsi on siis joutumassa jälleen kerran todistamaan, kuinka ihminen ei ”valistu” ja luovu sotimisesta, käyttäydy rationaalisesti tai ole ainoastaan hyväntahtoinen tai taloudellisten etujen mukaan toimiva. Samalla globalisaatio ottaa takapakkia maailman jakautuessa erilaisiin blokkeihin, ja pitkään rauhan takeina pidetyt taloudelliset keskinäisriippuvuudet ovat osoittautuneet lähinnä turvallisuusuhkaksi. Sodalla ja jännitteisellä tilanteella on siis itsessään positiivista potentiaalia. Lännen tuleva voitto Venäjästä ei merkitse liberaalin maailmanjärjestyksen voittoa, sillä sota itsessään on pakottanut ottamaan askeleen pois päin liberalismista, globalisaatiosta ja idealistisesta maailmanparantamisesta. Nämä ovat esimerkkejä kehityskuluista, joita voisi olla hyvä tukea.

En ylipäätään pidä järjestelmän horjuttamista toisen valtion avulla toivottavana, sillä tuon valtion motiivit eivät yleensä liity muiden kansojen auttamiseen, vaan päinvastoin, ovat esimerkiksi geopoliittisia. Toiseksi, ulkopuolisen horjuttajan toimilla on yleensä status quota vahvistava vaikutus, kun kansa yhdistyy ulkoista uhkaa vastaan, kuten esimerkiksi Ukrainassa nyt näemme. Näistä syistä johtuen en pysty näkemään Venäjän toimia akselerationistiselta kannalta. Mutta tilanteen seurannaisvaikutuksilla, eritoten taloudellisilla haittavaikutuksilla, on varmasti akselerationismin kannalta hyödyllisiä kehityskulkuja. Kun katsotaan vallan vaihtumiseen liittyviä mullistuksia historiassa, huomataan että köyhtyminen, nälänhätä ja valtion kassakriisi ovat usein edeltäneet vanhan järjestelmän romahdusta. Tunnetuimpia esimerkkejä lienevät Ranskan ja Venäjän vallankumoukset sekä Neuvostoliiton luhistuminen.

On huomattava, että taloudellisesti ihmiset vertaavat omaa tilannettaan aina suurimpaan saavuttamaansa etuun, ja kaikki taka-askeleet ovat heille hyvin kivuliaita. Kun bensan hinta nousee kipurajan yli, ei ihmisiä lohduta tieto, että sata vuotta sitten autoja ei ollut vielä juuri kenelläkään. Taloudellisesti monimutkaiset yhteiskunnat kätkevät sisäänsä oman tuhoutumisensa siemenen, sillä perustarpeiden tyydyttäminen ei riitä enää sen jälkeen, kun jotakin parempaa on saatu kokea. Ostovoiman heikkeneminen ja elintason aleneminen koetaan riistämisenä, johon on löydettävä syyllinen, ja tämä syyllinen on aina vallitseva järjestelmä, ei jokin vieras valtio. Jälleen yksi tuettavissa oleva kehityskulku.

–

Eikö vastakkainasettelu ja polarisaatio huononna asemaamme suhteessa ulkovaltoihin?

On yleinen väite, että kaikki nykyistä järjestelmää horjuttavat toimet olisivat ”Putinin pussiin pelaamista”, sillä ne tekevät kansasta epäyhtenäisemmän. Logiikka on pelkistyneisyydessään virheellinen. Toki valtio on ulkoa katsottuna vahvempi, jos sen sisällä vallitsee täydellinen yksimielisyys eikä kukaan pyri muuttamaan vallitsevaa status quota. Mutta käytännössä tätä ajattelutapaa pitäisi soveltaa kaikkeen poliittiseen erimielisyyteen, jos sille tielle lähdetään. Kuten muistamme, Carl Schmittin mukaan politiikka itsessään on konfliktia: jos erilaisten näkemysten ristiriitaa ei olisi olemassa, ei politiikkaa tarvittaisi. Eikö silloin olisi parempi, ettei vaalejakaan järjestetä, sillä niissähän erilaiset mielipiteet asetetaan vastakkain, ja erilaiset intressiryhmät kilpailevat vallasta? Eikö koko puoluejärjestelmä pitäisi lakkauttaa yhtenäisyyden nimissä? Status quon horjuttamisen kieltäminen valtion yhtenäisyyden nimissä sisältääkin totalitarismin siemenen, ja yllä olevaa argumenttia käyttävät tuskin itse edes huomaavat sitä. Totalitaariset valtiot, joissa eriäville mielipiteille asetetaan tiukat kehykset, eivät kuitenkaan ole lopulta kovin vahvoja ulkoisia uhkia vastaan, vaan alkavat nopeasti hajota sisältä päin. Kysymykseen voisikin vastata vastakysymyksellä: eikö vastakkainasettelun estäminen ole juuri sellainen hallintotapa, jota Putinkin edustaa?

–

Ruotsin ja Pariisin ongelmalähiöt ovat tunnetusti lähes anarkian tilassa. Kuinka paljon tätä kehityskulkua vielä pitäisi kiihdyttää?

”Kuinka paljon vielä pitäisi kiihdyttää” on yleinen akselerationismia kohtaan suunnattu kritiikki. Taustalla on yleensä ajatus, että huonoa kehityskulkua ei pitäisi kiihdyttää vaan ja pysäyttää. Huonojen kehityskulkujen hillitseminen ja järjestelmän parantelu on akselerationismille vastakkaista, normaalia poliittista toimintaa, joka luonnollisesti hidastaa järjestelmän potentiaalista romahtamista. Hyvä esimerkki on Tanska: siellä establishment huomasi, että avointen rajojen maahanmuuttopolitiikka aiheuttaa ennen pitkää systeemitason muutoksia, joten sille itselleen oli edullista kiristää maahanmuuttolakeja. Samanlaisesta kehityksestä on merkkejä Ruotsissakin. Järjestelmä siis suojelee itseään tarvittaessa jopa monikulttuurisuuden kustannuksella, mikä on tietenkin erilaisten painostuspuolueiden strategiakin.

Eurooppalaisiin kansoihin kohdistuvan eksistentiaalisen uhkan torjumisen kannalta tämä on tietenkin vain hyvä asia. Akselerationismin näkökulmasta se on siinä mielessä kielteistä, että vallitseva status quo säilyy ennallaan, ja esimerkiksi jo saavutettu monikulttuurisuuden ja -etnisyyden taso jatkaa kasvuaan syntyvyyslukujen kehityksen myötä, vaikka rajat suljettaisiin kokonaan uusilta tulijoilta. Todellista muutosta ei siis saavuteta näin, vaan establishment ainoastaan ostaa kansan hyväksynnän näennäisellä suunnanmuutoksella. Sama koskee maahanmuuttopolitiikan lisäksi talouspolitiikkaa, jossa kansa pidetään jotenkuten tyytyväisenä massiivisen velkarahan turvin. Joten vastaus kysymykseen ”kuinka paljon vielä pitäisi kiihdyttää” on yksinkertainen: niin paljon, että järjestelmä menettää kansan silmissä legitimiteettinsä joko heikentyneen turvallisuudentunteen takia tai pyrkiessään lisäämään turvallisuudentunnetta tukahduttamistoimin. Jälleen kerran huomautan, että akselerationistin ei tarvitse tukea haitallista maahanmuuttoa ja rikollisuutta sinänsä, vaan tietynlaisten mielikuvien vahvistaminen riittää.

–

Mitä keinoja voimme käytännössä toteuttaa, jos haluamme kiihdyttää järjestelmän romahdukseen johtavia kehityskulkuja?

Syyllistyisin varmasti jonkinlaiseen ajatusrikokseen, jos alkaisin antamaan tällaisia ohjeita yksityiskohtaisella tasolla. Järjestelmä suojelee itseään lailla ja väkivaltakoneistolla, joten sen horjuttamiseen johtavat pyrkimykset ovat tietenkin ehdottoman tuomittavia vallanpitäjien näkökulmasta. Tämä on juuri se syy, miksi systeemitason muutokset voivat tapahtua vain mullistusten, kuten vallankumousten tai valtiorakenteiden luhistumisen myötä. Vaatii suurta uskallusta kirjoittaa tällaisista asioista edes teoreettisella tasolla, sillä mikä voisi olla pahempaa kuin ”yhteiskunnan viholliseksi” leimaaminen? Koska järjestelmä samaistaa liberalismin ja demokratian keskenään, näkee yhteiskunnan olevan yhtä kuin vallitseva status quo, ja omii ihmisarvon käsitteen omien tavoitteidensa välikappaleeksi, tulee liberalismia vastustavista automaattisesti demokratian ja jopa ihmisyyden vihollisia. Tämä on järjestelmän tapa demonisoida ja dehumanisoida vastustajat jo etukäteen. Asetelma pitäisi kääntää päälaelleen: koska nykyinen järjestelmä on paitsi epäonnistunut, myös tuhoisa länsimaisten kansojen olemassaololle, ei kenenkään tämän ymmärtävän tulisi epäröidä järjestelmän vastustajaksi leimautumista, vaan pitää sitä suurena kunniana. On aika ”brändätä” järjestelmän vastustaminen uudelleen ja tehdä siitä muodikas ilmiö, johon varsinkin nuoret voivat samaistua.

Koska informaatiovaikuttaminen on mielestäni yksi parhaista akselerationismin keinoista, tulee viestintään kiinnittää huomiota, oli kyseessä sitten kirja, essee, podcast, someviesti tai meemi. Ainakin seuraaviin kysymyksiin tulisi kyetä vastaamaan: 1. Mikä on viestin kohderyhmä ja mitä sillä tavoitellaan? Lisätään tietoutta, innostetaan omia, häiritään tai provosoidaan vastustajia, herätetään tietämättömien massojen huomiota? 2. Mikä on oikea kanava kohderyhmän tavoittamiseen? Tulisiko viestin päätyminen muiden kuin tavoitellun kohderyhmän nähtäväksi estää? Jos kohderyhmää ei tavoiteta, ei viestin perillemenolla ole todellisia edellytyksiä. 3. Minkälaisen vaikutuksen viestin on tarkoitus tehdä vastaanottajaan? Minkälaisia ajatuksia, mielleyhtymiä, tunteita sen pitäisi herättää? 4. Mikä on se konkreettinen toimi, teko tai tekemättä jättäminen, johon viestin vastaanottajan tulisi näiden ajatusten tai tunteiden perusteella ryhtyä? 5. Minkälaisiin seurannaisvaikutuksiin nämä toimet toteutuessaan johtavat? Onko niillä potentiaalia kiihdyttää haluttua kehityskulkua vai voiko vaikutus olla päinvastainen? Mikäli edellä olevia asioita ei ole määritelty, jää viestintä helposti turhaksi ”pään aukomiseksi” tai ääneen pohtimiseksi.

–

Mitä kritiikkiä antaisit akselerationistiselle ajattelulle?

Jokainen monimutkainen yhteiskunta, valtio ja sivilisaatio maailmanhistoriassa on romahtanut jossain kohtaa, joten ei ole epäilystäkään, etteikö niin kävisi myös nykyiselle liberaalihegemonialle. Sinänsä on hyväksi jouduttaa tätä kehitystä, sillä se lyhentää nykyistä tuskallista rappiovaihetta. Voidaan kuitenkin kysyä, ovatko ihmiset valmiita järjestelmän romahtamiseen, vai voisiko vanha valtakoneisto nousta kriisivaiheen jälkeen uudelleen valtaan? Jos systeemitason muutos nähdään jonkinlaisena historian lainalaisuutena, voiko akselerationismi aiheuttaa tämän muutoksen liian nopeasti? Lisäksi kehityskulkujen kiihdyttäminen käytännössä on äärimmäisen vaikeaa, sillä yksittäisen ihmisen mahdollisuus puuttua systeemitason ilmiöihin on pieni. Yhden ihmisen tai pienen ryhmän on hyvin vaikea vaikuttaa esimerkiksi teknologiseen kehitykseen, taloudellisiin suhdanteisiin tai energiaresurssien hintoihin ja saatavuuteen. Sama koskee tiedonvälitystä ja yleisesti hyväksyttyjen totuuksien määrittelyä.

Mutta tilanne ei ole toivoton, eikä akselerationismia harjoittavien tarvitse vain peukaloita pyöritellen odotella järjestelmän romahtavan omaan mahdottomuuteensa. Kaaosteorian mukaisesti pienelläkin teolla voi olla ns. perhosvaikutus dynaamisten ja ei-lineaaristen järjestelmien sisällä. Kaikki historiaa tuntevat tietävät, kuinka ensimmäinen maailmansota alkoi. Silloinkin asetta piteli vain yhden ainoan ihmisen käsi. Haastavaa sen sijaan on arvioida pienten tekojen suuria seurannaisvaikutuksia, sillä yhtä lailla tapahtumat voivat johtaa status quon vahvistumiseen, ellei niiden kompleksisia seurauksia ole laskelmoitu oikein. Pahimmillaan akselerationistiset teot johtavatkin juuri tähän. Nykymaailmassa oleellista on arvioida konkreettisten vaikutusten lisäksi vaikutukset informaatioympäristössä, sillä tärkeintä ei aina ole itse tapahtuma, vaan tapahtumasta syntynyt mielikuva. Tämä mielikuva voi olla kehityskulkuja kiihdyttävä tai jarruttava.

Nykyaikainen informaatioympäristö tarjoaa mahdollisuuden murtaa älyllisten instituutioiden eli lehdistön ja akatemian valta määritellä totuuskäsityksiä. Akselerationisminkin tulisi siten olla ammuskelun ja räjäyttelyn sijaan psykologista vaikuttamista ja informaatiosotaa, taistelua ihmisten mielistä. Toisaalta pitää huomata, että järjestelmän ja sen vastustajien voimat eivät ole symmetriset, vaan lakeja ja väkivaltakoneistoa käytetään status quota uhmaamaan nousevia voimia vastaan, mistä esimerkkinä vihapuhelait, poliittisten järjestöjen lakkauttamiset ja erilaisten tunnusten kieltämiset. Juuri nämä asiat akselerationisti kääntää voitokseen ja osoittaa, kuinka valtakoneisto on epäonnistunut tehtävässään tarjota kansalaisille turvallisuutta vastineena vapaudesta. Tässä vaihtokaupassa kansalaiset saavat liian vähän ja menettävät liikaa, minkä tulisi olla akselerationistisen strategian perusyhtälö.

–

–