Akselerationismi teoriassa ja käytännössä (Osa I)

M. A. MERETVUO

–

Puhuttaessa kyberuhkista ja tietoturvallisuudesta kuulee toisinaan sanottavan, kuinka Internet rakennettaisiin täysin erilaiseksi, jos se rakennettaisiin tänä päivänä uudelleen. Netin ongelma on, että kukaan ei ole alunperin suunnitellut sitä nykymuotoiseksi, vaan se on rakentunut hallitsemattomasti kerros kerrokselta ja lukuisien erilaisten tahojen rakentamana vuosikymmenten myötä. Tällöin monet vanhoista ja huonosti toimivista ratkaisuista ovat edelleen järjestelmän pohjalla, muodostavat heikkouksia ja vaarantavat järjestelmän toimivuuden. Tämän päivän hieno ratkaisu voi olla huomenna heikkous, mutta sitä on silloin vaikea enää poistaa järjestelmästä aiheuttamatta palikkatornin kaatumista. Samaa analogiaa voidaan soveltaa muistakin järjestelmistä puhuttaessa. Tässä kirjoituksessa sitä sovelletaan järjestelmistä suurimpaan, tarkoittaen koko yhteiskunnallista ja sosioekonomista järjestelmää, joka vallitsee lähes globaalisti koko maailmassa. Tämä kirjoitus esittelee menetelmän, jossa vikojen paikkailun ja uusien kontrollikerrosten sijaan koko järjestelmä saatetaan uudelleenrakentamisen tilaan. Tämä menetelmä on akselerationismi.

The Guardian -lehdessä ilmestyi toukokuussa 2017 artikkeli otsikolla ”Accelerationism: how a fringe philosophy predicted the future we live in”. Artikkeli esittelee akselerationistista ajattelua Marxista alkaen Roger Zelaznyn ja J.G. Ballardin kaltaisten scifi-kirjailijoiden kautta 2010-luvun post-kapitalistisiin teoreetikoihin asti. Aikoinaan Karl Marx, huomatessaan yhtäältä kapitalistisen järjestelmän sisäiset ristiriidat, toisaalta sen ylivoimaiseksi kasvaneen mahdin, teoretisoi ajatuksella, jossa järjestelmää ei yritettäisi parannella eikä huonoja kehityssuuntia pyrittäisi hidastamaan, vaan päinvastoin kiihdyttämään. Tavoitteena oli yhteiskunnan saattaminen epävakaaseen tilaan, jossa aito vallankumous tulisi mahdolliseksi ja ikään kuin väistämättömäksi vallitsevien olosuhteiden myötä. Samaa esittivät 1970-luvun akselerationistit: järjestelmän läpitunkevuus on liian syvällä yhteiskuntien kudoksessa, joten sitä ei voi paeta eikä sitä vastaan voi taistella, mutta sen huonoja puolia voi sen sijaan ylistää ja rohkaista.

Marx oli kiinnostunut kapitalistisen järjestelmän ominaisuudesta tuottaa samanaikaisesti sekä äärimmäistä vaurautta että äärimmäistä köyhyyttä. Hänen kapitalismiin kohdistama kritiikkinsä onkin ollut merkittävä taustavaikuttaja niiden poliittisten liikkeiden synnyssä, joilla vallitsevan järjestelmän vahingollisuutta on pyritty hillitsemään vähentämällä ja poistamalla köyhyyttä. Kuten tiedämme, monet viime vuosisadan alun poliittisista aatesuunnista pyrkivät ratkaisemaan tätä ongelmaa, ja osa niistä elää edelleen sosiaalidemokratian ja vastaavien, pohjimmiltaan jo syntyessään vanhentuneiden aatteiden muodossa. Samaan aikaan kun politiikka käsitteenä on alkanut tarkoittaa järjestelmän valuvikojen korjailua, on itse järjestelmä kasvanut globaaliksi markkinataloudeksi, jossa vallitsevana arvopohjana ja hallintomuotona on liberaali demokratia. Tästä järjestelmästä on tullut universaali, ja usein kysytäänkin: ”Mitä muuta vaihtoehtoa meillä voisi edes olla?” Itse järjestelmän vastustaminen ei siten mahdu politiikan viitekehyksen sisälle, mikä on jossain määrin jopa kirjattu lainsäädäntöön. Liberalismin totalitarismissa kaikilla on vapaus olla mitä haluavat, kunhan vain ovat liberaaleja.

Se, mitä vikaa asioiden vallitsevassa tilassa on, tai minkälainen järjestelmä olisi parempi kuin nykyinen, ei kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aiheena. Ideologioiden tehtävä on vastata sellaisiin kysymyksiin ja syyttää samalla toisia ideologioita epäonnistumisesta tai ihanneyhteiskunnan syntymisen estämisestä. Syyttäminen ei kuitenkaan ole ratkaisu vaan osa ongelmaa, vastuun ottamisen sijaan vastuun pakoilua. Akselerationismiksi kutsuttavan teorian kannattajien mukaan olemassa olevien kehityskulkujen kiihdyttämisessä on kyse vastuun ottamisesta suoraan omiin käsiin, tässä ja nyt. Se on todellinen poliittinen ”harhaoppi”, kuten Robin Mackay ja Armen Avanessian kirjoittavat vuonna 2014 ilmestyneessä #Accelerate: The Accelerationist Reader -teoksessaan. Vaikuttaakin siltä, että akselerationismi on ainoa toimiva metodi, jota todelliseen systeemitason muutokseen pyrkivä poliittinen liike voi käyttää, sillä vallitsevan järjestelmän logiikka sallii vain detaljeihin, ei siihen itseensä kajoavat muutospyrkimykset.

–

Tulevaisuuden seuraava trendi?

Liian usein radikaaleilla liikkeillä niin vasemmalla kuin oikealla on ollut tarjota vain loputonta selostusta tavoitteista ja päämääristä, ilman todellista keinoa niihin pääsemiseksi. Siten ne on joko mukautettu osaksi järjestelmää tai tukahdutettu. Meillä on molemmista esimerkkejä viime vuosilta: perussuomalaiset pyrittiin mukauttamaan järjestelmään, kunnes se 2017 pyristeli askeleen verran irti tästä prosessista. Pohjoismainen vastarintaliike, joka oli liian radikaali mukautettavaksi, sen sijaan lakkautettiin juridisella prosessilla. Tällä hetkellä Sinimusta liike taistelee päästäkseen legitiimiksi osaksi systeemiä ja vaikuttaakseen siten sen sisältä ja sen pelisääntöjä käyttäen. Nähtäväksi jää, miten liike pystyy välttämään mukauttamisen ja tukahduttamisen vaarat. Tällä hetkellä moni uskoo liikkeen saavuttavan yhteiskunnan hyväksymän aseman osana puoluejärjestelmää, samoin kuin moni uskoo perussuomalaisten pääsevän hallitukseen ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Mikäli nämä eivät toteudu ja demokraattisen vaikuttamisen tien huomataan olevan tukossa, tullee akselerationismista antiliberaalin nationalismin seuraavaa vaihetta leimaava isompi trendi myös Suomessa. Tästä on jo merkkejä ilmassa, ja joku voisi tietysti sanoa tämän kirjoituksen olevan yksi sellainen merkki.

Monelle saattaa tulla yllätyksenä, että kirjoituksessa tähän asti mainitut nimet ovat kaikki vasemmistolaisia. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää, kun huomataan akselerationismin historiassa vallinnut antikapitalistinen pohjavire. Pääoma ei ole kiinnostunut sen paremmin ihmisten kuin luonnon hyvinvoinnista, joten siitä öljyn rattaisiinsa saava järjestelmä ei luonnollisestikaan voi säilyä kestävällä pohjalla. Negatiivisista kehityskuluista ei siis ole pulaa. Samaa mieltä on Warwickin yliopistossa 1990-luvulla opettanut Nick Land, josta on tullut yksi akselerationismin suurnimistä. Teoksessaan Dark Enlightenment vuodelta 2013 hän kirjoittaa, kuinka demokraattinen järjestelmä on eräänlainen virus ja sivilisaation negaatio, joka on aina vain askeleen päässä barbarismista. Tutkittaessa niin köyhyyteen, henkiseen hyvinvointiin, rikollisuuteen, väestönkasvuun, saastumiseen, luontokatoon kuin resurssien riittävyyteen liittyviä tilastoja, voidaan huomata, kuinka vallitseva järjestelmä ei ole onnistunut tavoitteissaan. Systeemitason ongelmana Land nostaa esiin mm. pitkäjänteisen suunnitelmallisuuden puutteen, mikä aiheutuu vallan vaihtumisesta muutaman vuoden välein. Yritykset hidastaa negatiivisia kehityskulkuja ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen ja ovat päinvastoin vahvistaneet alkuperäisiä ongelmia ja synnyttäneet joukon uusia.

Esimerkkejä edellä sanotusta on useita: sota huumeita vastaan on synnyttänyt muuntohuumeiden jatkuvan kierteen ja taistelu ilmastonmuutosta vastaan kiihdyttää luontokatoa, kun entistä suurempi osa maapallon pinta-alasta muuttuu avolouhoksiksi. Ponnistelut köyhyyden ja huono-osaisuuden vähentämiseksi tulonsiirroilla lisäävät veropainetta, kurjistavat keskiluokkaa ja vähentävät investointihalukkuutta. Vapaan keskustelun tukahduttaminen vihapuheen varjolla synnyttää yhä radikaalimpia ääriliikkeitä, kun tunteita padotaan tai niistä puhutaan vain samanmielisten klikkien sisällä. Sivilisaation huipentumiksi tarkoitetuista, vallan keskuksina pidetyistä suurkaupungeista on tullut megaslummeja, joissa kaduilla liikkumista tulee iltaisin välttää ja joita erilaiset ”etniset” rikollisryhmät hallitsevat. Köyhyyteen ja rikollisuuteen liittyvät kehityskulut voidaan osoittaa sijoittamalla tilastollisia lukuja kartoille, jolloin suurkaupunkien kestämättömän kehityksen huomataan kasvavan vuosi vuodelta yhä uusien ongelmalähiöiden ja ”no-go” alueiden ilmaantuessa kuvaan. Samaan aikaan maailman rikkaimman prosenttiosuuden varallisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Kuka tässä kohtaa voisi vielä väittää nykyjärjestelmän olevan jollakin tavalla onnistunut?

Tämän ymmärrettyään ihminen joutuu valinnan eteen: osallistuako järjestelmän hajottamiseen vai hajoamisen hidastamiseen, ja kysymys voidaan kohdistaa kaikkiin yhteiskunnallisiin aktiviteetteihin. Koska Land kannattaa ensiksi mainittua, hän antaa vuonna 2016 vasemmistolle paradoksaalisen ohjeen: koska Trump ja Brexit ovat hajottavia status quolle, tulisi vasemmiston kannattaa, ei vastustaa, niitä. Hauskaa onkin tässä valossa se, kun jotkut laitaoikeiston piirissä ovat epäilleet akselerationismin tarkoittavan käytännössä sitä, että aletaan äänestää vaaleissa vihervasemmistoa. Logiikka on suurin piirtein seuraavanlainen: ”Koska vihervasemmisto tekee omasta näkökulmastani katsottuna huonoja päätöksiä, joudutan romahdusta kannattamalla vihervasemmistoa”. Tällainen logiikka on ehdottoman väärä. Akselerationismissa on kyse systeemitason disruptiosta, joten päätös kiihdyttävistä toimista tulee tehdä sen mukaan, mikä horjuttaa vallitsevaa establishmentia ja järjestelmän sisäistä tasapainoa eli homeostaasia. Luonnollisestikaan minkään liberaaliin hegemoniaan kuuluvan puolueen tai poliittisen ryhmittymän äänestäminen ei horjuta järjestelmää vaan vahvistaa sitä. Aivan eri asia on tiettyjen mielikuvallisten piirteiden vahvistaminen, kuten kohta osoitan.

–

Vasen, oikea, vai ei kumpaakaan?

Akselerationismin tarkasteleminen perinteisellä vasemmisto-oikeisto-akselilla on ongelmallista siksikin, että akselerationismin juuret ovat nimenomaan vasemmalla, mutta järjestelmän korvaamiseen pyrkivä vasemmisto vaikuttaa viime vuosikymmeninä kadonneen lähes kokonaan sen vasemmiston tieltä, joka katsoo olevansa osa järjestelmää. Kuinka moni vasemmistolainen lopulta katsoo pyrkivänsä korvaamaan kapitalistisen ja liberaalidemokraattisen maailmanjärjestyksen jollakin muulla? Saman kysymyksen voi tietysti esittää myös oikealle. Akselerationismi ylittääkin perinteiset politiikan juoksuhaudat ja muistuttaa Julius Evolan ”apoliteian” käsitettä, jossa kaikki olemassa olevat poliittiset ideologiat, puolueet ja ryhmittymät nähdään rappeutuneen ajan epäonnistuneina tuotteina. Modernia vastustava ei voi siten samaistua niistä mihinkään, mutta evolalaisen taaksepäin katsovan traditionalismin sijaan akselerationismi on imagollisesti lähempänä futurismia. Tämä vaikutelma syntyy, kun otamme huomioon traditionalistisen Kali Yuga -teorian, jossa vanha aikakausi lopulta sortuu kataklysmisesti omaan mahdottomuuteensa, tehden tilaa uudelle kulta-ajalle, joka usein nähdään paluuna menneisyyteen ja ”alusta alkamisena”. Akselerationistien piiristä löytyy sen sijaan mm. transhumanismiin viittaavia piirteitä, ja nietzscheläisen yli-ihmisen saatetaan ajatella tarkoittavan teknologian sulautumista biologiseen ihmiseen.

Akselerationismissa on siis kyse tapahtumien kulun kiihdyttämisestä, mutta mitä itse asiassa on tarkoitus kiihdyttää ja miksi? Jos lähtöoletus on, että kiihdyttämisen tarkoitus on romahduttaa vallitseva status quo, tulisi kai pyrkiä vaikuttamaan sellaisiin sosiaalisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin prosesseihin, joilla on jo havaittu olevan järjestelmää horjuttavaa potentiaalia. Samalla tulisi välttää pysyvän vahingon tuottamista sellaisille asioille, joiden halutaan olevan osa romahduksen jälkeistä uutta status quota, sekä ”itsensä poistamista pelistä” tekemällä rikoksia – tai ainakaan jäämällä niistä kiinni. Tosin tässä kohtaa tulee huomata, että kaikki akselerationismi ei suinkaan tähtää järjestelmän romahtamiseen, vaan asioiden saattaminen päätepisteeseensä voidaan nähdä päämääränä ja muutosvoimana sinänsä. Esimerkiksi ns. teknologisen singulariteetin saavuttaminen, jossa kaikki mahdollinen työ ja toiminta on korvattu tekoälyllä ja automatisoitu, ei välttämättä sisällä motiivia teknologisen järjestelmän romahduttamisesta, vaan jotkut vasemmistolaiset akselerationistit pitävät sitä itsessään hyvänä kehityskulkuna. Tällaisen kehityskulun oletetaan olevan tie post-kapitalistiseen järjestelmään, jossa työtä, tuotantoa ja ansaintaa koskevat lainalaisuudet muuttuvat väistämättä. Land on kuitenkin huomauttanut, että olisi naiivia kuvitella teknologian voivan olla olemassa ilman tuotantoon ja kuluttamiseen perustuvaa järjestelmää. Hän itse on vihjannut, että tulevaisuudessa ns. hyperintelligenssin saavuttanut tekoäly pyyhkii pöytää ihmisten keksimillä arvoilla ja aloittaa ihmisrotujen jalostamisen eugeniikan keinoin, sillä ihmiskunta itse ei ole siihen heikkoluonteisuuttaan kyennyt. Hyperintelligenssi saattaa toteuttaa myös muita maapallon biodiversiteetin hyväksi tarkoitettuja toimia, kuten ihmispopulaation määrän äkillistä ja väkivaltaista vähentämistä, sillä kuten on selvää, koneella ei ole tunteita ja se kykenee toimimaan vapaasti ilman moraalisten arvolatausten taakkaa.

Jos sen sijaan puhutaan akselerationismista vallankumouksellisena strategiana, kuten laitaoikeiston tapauksessa usein on kyse, voidaan kiihdyttäminen nähdä nimenomaan välineenä järjestelmän horjuttamiseen. Tällöin prosessin päätepisteessä odottaa kataklysminen mullistus, mikä puolestaan mahdollistaa uuden ja paremman yhteiskunnan syntymisen. Teoria muistuttaa millenaristista ajattelua ja voidaan äärimmillään nähdä jopa eräänlaisena ”maailmanlopun kulttina”. Merkille on pantava kuitenkin Julius Evolan huomio siitä, että modernin maailman vastustaja ei tarkalleen ottaen ole vallankumouksellinen vaan vastavallankumouksellinen, sillä nykyjärjestelmä on nimenomaan vallankumouksen tuote vuodelta 1789. Kyse ei ole vain verbaalisesta semantiikasta, sillä sen valossa kataklysmisyys ei ole jotakin tulossa olevaa, vaan on ollut käynnissä viimeiset kaksisataa vuotta. Traditionalistien Kali Yuga on tässä ja nyt, ja sen ovat aiheuttaneet vallassa olevan arvohegemonian edustajat. Tällöin akselerationistista strategiaa toteuttavakin voidaan tuhoajan ja horjuttajan sijaan nähdä eräänlaisena pelastajana.

–

–