He raiskaavat – koska voivat

JAN TULLBERG (suomentanut Olli Virtanen)

–

(Kirjoitus on ilmestynyt Fria Tider -lehdessä 24.1.2017. Viittaukset Saksaan koskevat Kölnissä uutenavuotena 2016-17 tapahtuneita joukkoahdisteluja.)

–

Lukematon joukko järjestäytyneitä feministejä toistelee väitettä, että ”eivät maahanmuuttajat ruotsalaisia naisia raiskaa”. Sen sijaan raiskaustilastojen selitykseksi tarjotaan epätarkempaa misandriaa – että naisia raiskaavat yleisesti ”miehet”. Feministit väittävät, että on olemassa metafyysisiä rakenteita, jotka tarkemmin määrittelemättömällä tavalla aiheuttavat kaikkialla samoja ongelmia, ”samat talibanit meillä kuin heilläkin”. Tämä on ideologiasävytteistä puhetta, joka jättää tyystin huomiotta nyky-Ruotsin raiskaustilastoihin liittyvät tosiasiat ja aktiivisesti välttelee asian ymmärtämistä.

Lähi-idän valtioita voi oikeutetusti kutsua patriarkaateiksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että niissä katsottaisiin raiskauksia sormien läpi. Lähi-idässä raiskausta ei mielletä hyökkäykseksi yksin naista, vaan myös hänen isäänsä, veljiään ja aviomiestään vastaan. Monellakin miehellä saattaa olla mielihalu ottaa nainen väkisin, mutta häntä pitää aisoissa koston pelko. Kun riski kostosta katoaa, raiskausten määrä kasvaa radikaalisti.

Sotatilanteissa, kun voittajilla on mahdollisuus toimia vailla estoja, tapahtuu tunnetusti massoittain raiskauksia. Eikä pidä ajatella, että niissä olisi kyse yksin naisista; toisen miehen naisen ottaminen viettelemällä tai väkivalloin merkitsee tuon miehen nöyryyttämistä. Puna-armeijan sotilaiden syyllistyessä valloitetussa Saksassa arviolta kahteen miljoonaan raiskaukseen tekojen takana ei ollut ainoastaan seksuaalinen himo, vaan myös tapa antaa takaisin Wehrmachtin miehille.

Myös Jugoslavian hajoamissodissa tapahtui paljon raiskauksia, joita ei ollut suunnattu ainoastaan toiseen ryhmään kuuluvia naisia vastaan, vaan joita voi pitää myös kyseisen ryhmän miehiin kohdistuvana aggressiona. Feministit väittävät usein, ettei raiskauksessa ole kyse seksistä, vaan vallasta. Se on yleistyksenä väärä, mutta lausahduksessa on totuuden siemen, jota feministit itse eivät tosin huomaa. Ei riitä, että asiaa tarkastelee yksilötasolla ja näkee vain yhden tai useamman kiihkoissaan olevan miehen ja vastentahtoisen naisen, sillä asiassa on muitakin tekijöitä kuin yli äyräiden pursuava miehinen sukupuolivietti. Feministit näkevät sodan naisia vastaan, mutta tosiasiassa kyseessä on usein sota naisista.

Sitä, että mies – puhumattakaan miesjoukosta – on naista voimakkaampi, ei tarvitse erikseen todistaa kenellekään. Ruotsissa asuva maahanmuuttaja on tietoinen sosiaalisesti alemmasta asemastaan, ja häntä ehkä hämmästyttää, että olemme ylipäätään kyllin vieraanvaraisia päästääksemme hänet maahamme. Alussa hän ehkä tuntee kiitollisuutta, mutta se on usein ohimenevä vaihe. Etuoikeudesta tulee nopeasti itsestäänselvyys ja kiitollisuudenvelka käy itsetunnon päälle. Siksi maahanmuuttajan onkin helppoa omaksua sellainen käsitys, ettei ruotsalaisten käytös johdu avokätisyydestä vaan heikkoudesta. Esimerkki toisensa jälkeen vahvistaa hänen heikkoushypoteesiaan: maahanmuuttajat ottavat mitä tahtovat ja rikkovat ruotsalaisten sääntöjä – ja pääsevät kuin koira veräjästä. Ruotsalaiset miehet vaikuttavat tahdottomilta nynnyiltä. He eivät osaa suojella sen enempää rajojaan, naisiaan kuin lompakoitaankaan.

Ruotsalaiset ovat kuin Pohjois-Nigerian kristityt, jotka eivät pysty panemaan vastaan naisia metsästävälle Boko Haramille. Myöskään Isisiä ei ole pysäyttäminen, kun taistelijat haluavat jesidinaisia. On kysymys vallasta ottaa ja vallasta estää ottamasta. Maahanmuuttajien omassa kulttuurissa naisia ovat puolustamassa etulinjassa isät, veljet ja aviomiehet, toisaalta kaikki miehet, jotka pitävät ulkoryhmän miehen hyökkäystä heidän ryhmänsä naista vastaan hyökkäyksenä myös heitä itseään vastaan. Eurooppalaisilta miehiltä puuttuu kuitenkin solidaarisuus omaa etnistä ryhmäänsä kohtaan. Maahanmuuttajajengien ahdistellessa saksalaisia naisia Kölnissä uutenavuotena tapahtumia oli pakostakin todistamassa suuri joukko saksalaisia miehiä. He eivät kuitenkaan saaneet järjestäydyttyä vastarintaan. Paikoin muslimit saattoivat olla enemmistössä, mutta toisin paikoin saksalaisia täytyi olla enemmän, tai voimasuhteet olivat epäselvät. Siltikään saksalaisten miesten vastarintaa ei syntynyt. Onko heistä tullut pasifisteja? Vai pelkäävätkö he, että heidät leimattaisiin rasisteiksi? Onkin helppoa kuvitella median tuomitsevan rasisti-fasisti-natseiksi sellaiset saksalaismiehet, jotka kävisivät naistenhäpäisijöiden kimppuun. Ymmärrän hyvin niitä maahanmuuttajia, jotka näkevät tällaisen passiivisuuden ja itsetuhoisuuden merkkinä heikkoudesta.

Se, mitä kaduilla tapahtuu, on eri asia kuin se, mistä lehdissä kirjoitetaan. Saksan lehdistön eettisen ohjeistuksen pykälä 12.1 yrittää korottaa kaksinaismoralismin moraaliksi: ”Rikoksista raportoitaessa yksityiskohdat epäiltyjen ja tekijöiden uskonnollisesta, etnisestä tai muusta taustasta tulee mainita ainoastaan, mikäli se on tapahtuneen ymmärtämisen kannalta ehdottoman välttämätöntä. Muista, että tämän kaltaiset tiedot saattavat vahvistaa vähemmistöihin kohdistuvia ennakkoluuloja.” Selkokielellä sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että mikäli ”kolmekymmentä saksalaista pahoinpitelee kolme arabia”, otsikoiden sävy on sotaisa, mutta jos ”kolmekymmentä arabia pahoinpitelee kolme saksalaista”, siitä ei mainita sanallakaan. Emme siis tiedä, missä määrin tällaista tapahtuu. Tietojen pimittäminen vallitsee, Lügenpresse on oikeutettu ilmaisu.

Ruotsin maahanmuuttajat näkevät olevansa sosioekonomisesti alakynnessä ruotsalaisiin verrattuna. Heillä on kuitenkin mahdollisuus nostaa omaa statustaan ruotsalaisten vellihousuisuutta hyväkseen käyttämällä. Puhelimen ryöstäminen ruotsalaisteiniltä ja ruotsalaisen naisen lääppiminen ovat tapoja oman asemansa vahvistamiseen. Se, joka toimii yhteiskunnan totunnaisia normeja vastaan, uhmaa muita harjoittamalla mielivaltaa. Ruotsalaisten vastarinta jää vaisuksi, ja on tietysti vielä suurempi voitto, kun saa fyysisesti vahvemman vastustajan näyttämään henkisesti heikommalta ja pelkurimaiselta. Kun jengien jäsenet onnistuvat ajamaan poliisit pois lähiöistä, heidät on tunnustettu valtatekijäksi.

Raiskauksilla on siis yhteys useisiin valtatekijöihin. Ruotsalainen oikeusvaltio, poliisit ja tuomioistuimet, ovat heikkoja ja rikosten tekeminen on tapa pelotella ruotsalaisia ja hankkia kunnioitusta. Kun ruotsalaiset lähtevät kaduille osoittamaan mieltään ”rasismia” vastaan, he osoittavat, etteivät ole ymmärtäneet mitään, tai vaihtoehtoisesti, ettei heillä ole ylpeyttä ja että he suostuvat asemaansa dhimmeinä. He hyväksyvät muslimikulttuurin näkemyksen: säädyttömästi pukeutunutta naista voi kohdella kuin huoraa, eikä kenenkään pidä panna sitä pahakseen. Jos ruotsalainen nainen joutuu raiskatuksi, on se ennen kaikkea hänen lähipiirinsä miesten, toisaalta kaikkien ruotsalaisten miesten asia. Minkä tähden maahanmuuttajat välittäisivät tällaisista tapauksista vähääkään? Maahanmuuttajamiehet vartioivat omia naisiaan, ja heidän etninen yhteenkuuluvaisuutensa on vahvempi. Heidän mielestään on täysin luonnollista, että islam sanelee yhteiskunnan säännöt ja että ei-islamilaiset ryhmät ovat alistetussa asemassa.

Kun tunnetut ruotsalaiset feministit pukeutuvat hijabiin osoittaakseen tukea musliminaiselle, jonka yltä rasistinen hyökkääjä väitetysti repi hijabin, he osoittavat alamaisuuttaan. Se, että he osoittavat mieltään ruotsalaisten ”rasismia” vastaan, kun ruotsalaiset joutuvat maahanmuuttajaväkivallan uhreiksi, on jälleen askel kohti alistumista. Ruotsalaisilta naisilta vaikuttaa puuttuvan etninen lojaliteetti vielä suuremmassa määrin kuin ruotsalaisilta miehiltä.

Monet väittävät, että islam on erottamaton osa ruotsalaista monikulttuurisuutta. Koska maailman pahuutta, ”suurta Saatanaa”, edustavat rasismi ja islamofobia, saamme luvan sietää, vähätellä ja vaieta kuoliaaksi ruotsalaisiin kohdistuvia hyökkäyksiä. Tuhoisan kristillisen tradition hengessä meitä kehotetaan kääntämään toinenkin poski. Meihin kohdistuvia hyökkäyksiä voi kyllä pitää valitettavina, mutta niiden ei pidä johtaa toimenpiteisiin. Meitä muistutetaan siitä, että tekijät kuuluvat itsekin erilaisiin uhriryhmiin, ehkä he peräti ovat viranomaisten papereissa yhä lapsia? Aihe on ikävä, mieluiten suljemme korvamme siltä, keitä tekijät ovat ja mihin he ovat syyllistyneet. Käännämme sivua ja toivomme ongelmien ratkeavan itsestään.

Realistisempi tarkastelu osoittaa, että resursseja on maailmassa vähemmän kuin niille olisi ottajia. Se, joka ei suojele resurssejaan, joutuu ennen pitkää huijauksen, varkauden, ryöstön tai raiskauksen uhriksi. Yksilötasolla ruotsalaiset toimivat omien intressiensä mukaan, eivätkä mene lankaan, kun heitä kehotetaan uhrauksiin. Kollektiivisella tasolla sen sijaan oman intressin olemuksesta vallitsee hämminki – kansalaiset eivät oikein tiedä, onko Ruotsin valtio olemassa ruotsalaisia varten vai onko se globaali sosiaalitoimisto, jonka ovet ovat kaikille avoinna vuorokauden ympäri.

–

Jan Tullberg on tietokirjailija ja liiketalouden dosentti. Hänen kotisivunsa löytyvät täältä.