Maailman postmodernein imperiumi

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Niin vasemmalla kuin oikealla esiintyvän sitkeän populaarin myytin mukaan Venäjä on kaikista vioistaankin huolimatta pohjimmiltaan aidompi ja terveempi sivilisaatio kuin rappeutunut länsi. Joillakin näkemys johtuu aidosta russofiliasta, ehkä useammilla reaalipoliittisesta toiveesta, että Venäjä toimisi vastapainona liberaalin lännen maailmanpoliittiselle vallalle. Kuten monia sisäisestä tarpeesta kumpuavia uskomuksia, tätäkin on vaikea kumota tosiasioilla. Jotkut kirjalliset teokset saattavat kuitenkin toimia vastalääkkeenä. Yksi sellainen on Ukrainan sodan alkuvaiheessa 2014 ilmestynyt Peter Pomerantsevin reportaasikirja Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista, alaotsikoltaan Uuden Venäjän surrealistinen sydän.

Neuvostoliitossa 1977 syntynyt Pomerantsev muutti vuoden ikäisenä toisinajattelijavanhempiensa kanssa Länsi-Saksaan ja sieltä myöhemmin Britanniaan. Vuodet 2001-2010 Pomerantsev asui pääosin Moskovassa ja työskenteli tv-tuottajana Venäjän televisiolle. Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista kuvaa enimmäkseen tuota aikaa. Pomerantsevin työssään kohtaama henkilögalleria on laaja: gangstereita, kansalaisaktivisteja, ilotyttöjä, uusrikkaita, huippumalleja, slavofiilisiä moottoripyöräjengiläisiä, hallinnon sisäpiiriläisiä. Hän vierailee opistossa, jossa koulutetaan parikymppisiä neitoja suurliikemiesten edustusvaimoiksi ja tutustuu henkistä kasvua markkinoivaan kulttiin, jonka kursseille osallistuvista moni päätyy itsemurhaan. Pomerantsev tekee nyky-Venäjälle saman kuin Jean Baudrillard Amerikalle: esittää sen suurena show’na ja spektaakkelina, joka on irronnut kaikista mielekkäistä kiinnikkeistä reaalitodellisuuteen.

Mediamaailma tarjoaa tärkeän näköalaikkunan Vladimir Putinin Venäjään, sillä juuri tiedotusvälineiden avulla tämä valtakunta on rakennettu. Noustuaan valtaan vuonna 2000 Putin otti ensimmäiseksi haltuunsa television. Sitten hän marssitti esiin joukon ”poliittisia teknologeja”, ammattimaisia yleisen mielipiteen manipulaattoreita, jotka alkoivat johtaa Venäjää kuin jättimäistä tosi-tv-ohjelmaa. Syntyi järjestelmä, jossa presidentin edustajat kertovat televisiokanavien johtajille, millaisista aiheista pitää puhua, keille antaa näkyvyyttä, millaisia kielikuvia käyttää ja, ennen kaikkea, millainen kuva presidentistä milloinkin antaa. Vanha neuvostoaikainen indoktrinaatio yhdistettiin länsimaistyyppiseen viihteeseen: propaganda ei saanut olla tylsää, vaan se piti ajaa perille tasapuolisen oloisena ja musiikkivideon tyylikeinoin.

Uusi mediavetoinen itsevaltius ei perinteiseen tapaan tukahduta soraääniä, vaan pyrkii pikemminkin sulauttamaan ne itseensä. Venäjän politiikasta ovat tuttuja keinotekoisesti luodut oppositiopuolueet, jotka kanavoivat tyytymättömyyttä mutteivät asetu Kremliä vastaan missään olennaisessa asiassa. Sama mekanismi toimii median näennäisessä moniäänisyydessä. Venäjältä löytyy mediataloja, joiden kanavilla arvostellaan hallintoa avoimesti, muttei kuitenkaan tehdä oikeaa tutkivaa journalismia esimerkiksi korkeimman tason korruptiosta. Niiden esiin nostamat oppositiojulkkikset auttavat viime kädessä vahvistamaan kuvaa oppositiosta pelkkänä kansasta vieraantuneen älymystön puuhasteluna. Nykyvenäläiselle julkisuudelle kelpaavat niin liberaalit, kommunistit kuin jyrkän linjan nationalistit – kunhan he pysyvät omassa harmittomassa roolissaan.

Ideoiden ja ideologioiden postmodernia sekamelskaa Kreml hyödyntää myös ulkopolitiikassaan:

Kreml vaihtaa sanomasta toiseen niin kuin parhaaksi katsoo ja soluttautuu kaikkialle. Euroopan nationalistista oikeistoa kosiskellaan EU:n vastaisella sanomalla, äärivasemmistoa tarinoimalla Yhdysvaltojen ylivallan vastaisesta kamppailusta. Yhdysvaltojen uskonnollisia konservatiiveja taas miellyttää Kremlin taistelu homoseksuaalisuutta vastaan. Tuloksena on koko joukko erilaisia mielipiteitä, jotka lähestyvät globaalia yleisöä eri näkökulmista ja synnyttävät yhdessä Kremliä tukevien äänten kaikukammion.

Kremlin poliittisista teknologeista Pomerantsev käsittelee erityisesti Vladislav Surkovia, Putinin kansliapäällikkönä ja sittemmin yhtenä Ukrainan sodan takapiruista toiminutta poliitikkoa ja liikemiestä. Surkov on virtuoosimainen silmänkääntäjä, joka on istuttanut länsimaisen konsulttijargonin Venäjän poliittiseen kielenkäyttöön ja tehnyt sanoista aseita irrottamalla ne merkityksistään:

Länsimaisesta yrityskielestä omaksutulla termillä ”tehokas johtaja” kunnioitetaan nimenomaan Presidenttiä kaikkein ”tehokkaimpana johtajana”. ”Tehokkuus” nousee kaikkialla ylimmäksi arvoksi: Stalin oli ”tehokas johtaja”, joka joutui tekemään uhrauksia ollakseen ”tehokas”. Samat sanat ujuttautuvat ihmisten arkikäyttöön. ”Suhteemme ei ole tehokas”, lausuvat rakastavaiset toisilleen erotessaan. ”Tehokas”, ”vakaus” – kukaan ei osaa kunnolla määritellä, mitä ne tarkoittavat, ja Moskovan muutosten ja myllerrysten keskellä jokainen kyllä tajuaa että tilanne on tosiasiassa kaikkea muuta kuin ”vakaa” eikä mikään ole todellakaan ”tehokasta”. Mutta Surkov sätkynukkeineen käyttää noita sanoja niin, että ne ovat alkaneet elää omaa elämäänsä ja putoilevat kuin kirveet jokaisen vähääkään epälojaalin niskaan.

Surkov on eksentrinen ja itseironinen hahmo, joka kuuntelee gangstarappia ja on lukenut jälkistrukturalististen filosofien kirjoitukset tarkkaan. Hän on väitetysti kirjoittanut salanimellä satiirisen romaanin, jossa hänen alter egonaan on palveluksiaan kenelle tahansa tarjoava, moraaliton ja yli-ihmisyydestä haaveileva pr-mies. Surkovin asenteessa tiivistyy paljon venäläisen yhteiskunnan yleisestä hengestä. Neuvostoaikana kukaan ei oikeasti uskonut viralliseen propagandaan, vaan korkea-arvoiset puolueen jäsenetkin naureskelivat sille salaa, mutta julkisesti kaikki elivät niin kuin olisivat uskoneet. Nykyään tästä jakomielisyydestä on tullut avointa: televisioyhtiöiden tuottajat suoltavat virka-aikanaan Putinia ihannoivia ohjelmia mutta kuuntelevat kotona radion oppositiokanavaa, oligarkit käyvät ortodoksisissa jumalanpalveluksissa ja ylistävät itsevaltiutta mutta pitävät rahansa ja perheensä Lontoossa. Kristillisen konservatismin nimiin vannovan maan abortti- ja avioeroluvut ovat maailman huippuluokkaa. Kaikki on esitystä ja kulissia, ja kaikki tietävät sen.

Pomerantsev kurkistaa myös kulissin toiselle puolelle, niihin usein pöyristyttäviin vaikeuksiin joita tavallinen venäläinen arjessaan kohtaa. Hän kertoo yrittäjänaisesta, joka pidätetään ja vangitaan, koska hänen yrityksensä valmistama kemikaali on yhtäkkiä julistettu laittomaksi. Hän kertoo, miten grynderit lähettävät tuhopolttajia sytyttämään asuinrakennuksia tuleen ja järjestävät sitten asukkaille häädön vetoamalla rakennusten palovaaraan. Putinin kansansuosio perustuu pitkälti sille, että hän on onnistunut luomaan Venäjälle jokseenkin vauraan keskiluokan, mutta tämän keskiluokan asema on perin hatara. Keskiluokan edustajan omaisuus ei nauti käytännössä mitään suojaa, vaan on läpeensä korruptoituneen hallintoaatelin armoilla. Tässäkin mielessä nykyhallinto jatkaa pitkää venäläistä perinnettä, jossa todellista yksityisomistusta on ollut vain muutamana lyhyenä kautena.

Mitään merkkejä kansan laajamittaisesta kääntymisestä hallintoa vastaan ei kuitenkaan toistaiseksi ole. Yleisin suhtautumistapa räikeisiin epäkohtiin on apatia. Korruptiota vastaan on mahdoton taistella, kun se on katutasolta vallan huipulle ulottuva järjestelmällinen käytäntö. Venäläinen yhteiskunta on erittäin privatisoitunut: ihmiset vaalivat perhe- ja ystäväpiiriään, mutta näkevät kaikki muut kilpailijoina ja potentiaalisina vihollisina. Tällä tavoin eristäytyneenäkin voi elää kohtuullisen hyvää elämää, mutta kansalaisyhteiskuntaa ei siten rakenneta. Ja juuri tähän nykyaikainen itsevaltius tähtää: passiiviseen ja epäpoliittiseen väestöön. Aggressiot ohjataan mihin tahansa muualle kuin vallanpitäjiin itseensä, yleisimmin yksittäisiin virkakoneiston edustajiin tai muslimisiirtolaisiin – joita vallanpitäjät itse ottavat massoittain Venäjälle Keski-Aasiasta.

Pomerantsevin välillä mustan koominen, välillä painajaismainen läpileikkaus nyky-Venäjästä herättää helposti kysymyksiä. Onko Venäjä vain itäinen, vääntynyt peilikuva omasta järjestelmästämme? Lännessä, myös Suomessa, on nähty oikeuslaitoksen politisoitumista, median ja vallan epäpyhiä liittoja, väestön poliittista passivoitumista. Kanadassa on jopa kajottu ruodussa pysymättömien omistusoikeuteen ja kokoontumisvapauteen. Politiikan pitkälle viety viihteellistyminen ja poliittisen kielen merkityskato eivät ole vain venäläisiä ilmiöitä. Demokratian kaventamista perustellaan demokratian puolustamisella, sananvapauden kaventamista sananvapaudella.

Lännellä on kuitenkin yksi ylivertainen ominaisuus Venäjään verrattuna: kansalaisyhteiskunta. Täällä oppositiopuolueet ja -liikkeet eivät ole hallituksen perustamia ja ohjailemia. Vaalituloksia ei järjestelmällisesti väärennetä eikä opposition edustajilta viedä mahdollisuuksia ehdokkuuteen. Liike-elämässä menestyäkseen ei tarvitse olla johtavan poliitikon kaveri. Nämä usein itsestäänselvyyksiltä tuntuvat asiat viime kädessä erottavat meidät Venäjästä ja sen vaikutuspiirissä olevista maista. Varsinkin kansallismielisten on syytä painaa pysyvästi mieleensä, että meidän asiamme ajaminen on mahdollista vain, jos perustavanlaatuiset kansalaisoikeudet säilyvät. Niitä pitää puolustaa niin sisäisiltä kuin ulkoisilta uhilta.

Venäjälle kansalaisyhteiskuntaa ei ole koskaan kunnolla syntynyt, ja tämän tilan tuottama passiivisuus mahdollistaa räikeimmänkin mielivallan. Passiiviseen mieleen on myös helppo kylvää propagandaa. Nykyisellä Venäjällä ei ole muuta varsinaista aatetta tai ideologiaa kuin vanhan imperialistisen mahdin palauttaminen. Tämä ajatus on saatu iskostettua siihen henkiseen tyhjiöön, jonka Neuvostoliiton hajoaminen jätti jälkeensä. Saarnat turmeltuneesta lännestä, Ukrainan ”fasistijuntasta” ja Neuvostoliiton kaatumisen ”geopoliittisesta katastrofista” vetoavat ikivanhaan messiaaniseen vaistoon, joka on niin keskeinen venäläisessä kulttuurissa. Ne luovat hämärän tunteen, että kaikilla vuoden 1991 jälkeisillä kärsimyksillä ja nöyryytyksillä on sittenkin tarkoitus ja että ne saavat hyvityksensä tulevaisuudessa.

Geopoliittinen kunnianhimo on saanut tiettyä tyydytystä siitä, että Venäjä on tähän saakka onnistunut sotilaallisissa seikkailuissaan. Georgian ja Syyrian operaatiot ovat antaneet itseluottamusta suhteessa epämukavuutta huonosti kestävään ja riskinottoa pelkäävään länteen. Ukraina on kuitenkin aivan toisenlainen kohde. Sen armeija on heikkouksistaan huolimatta aivan eri tasolla kuin se oli vielä vuonna 2014, ja kaikki tuon jälkeen tapahtunut on juurruttanut maan väestöön syvän isänmaallisuuden ja venäläisvastaisuuden. Jos Putin lähtee täysimittaiseen sotaan Ukrainaa vastaan, tappiot lasketaan parhaassakin tapauksessa tuhansissa, vallatuilla alueilla juututaan sissisotaan ja Moskovan-mielisen hallinnonkin järjestäminen Kiovaan on helpommin sanottu kuin tehty.

Raskaita tappioita tuottavan sodan Venäjä kyllä kestää sotilaallisesti, mutta kestääkö se sitä sisäpoliittisesti? Afganistanin sodasta alkoi Neuvostoliiton hajoamisen lähtölaskenta, ja vastaavanlainen pitkittynyt konflikti olisi myrkkyä Putinin hallinnolle. Haaveet Venäjän uudesta suuruudesta hapertuvat jokaisen kotiin palaavan ruumispussin myötä, eikä kansan tyytymättömyyttä voi enää hallita. Illuusioille perustuvassa järjestelmässä sota on jotain liian todellista.

Jos länsi siis haluaa heikentää Kremlin otetta vallasta, sen on autettava Ukrainaa vahvistamaan puolustuskykyään. Jokainen asetoimitus ja sotilaallinen neuvonantaja lisää toivoa, että Venäjän imperialistinen perinne tekee lopullisen mahalaskun.

–

Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän. (Suomentanut Kirsi Luoma; Like, 2015)

–

–