Kuohittu Eurooppa palavan Ukrainan loisteessa

JARKKO PESONEN

–

(Kirjoitus on saatu toimitukseen alkuillasta 25.2.2022. Tilanne Ukrainassa ja maailmalla muuttuu nopeasti, joten jotkut tiedoista saattavat olla julkaisuhetkellä jo vanhentuneita. – toim. huom.)

–

Vladimir Putin ylitti Rubikoninsa 24.2.2022 aloittamalla laajimmat sotatoimet mitä Euroopassa on nähty sitten vuoden 1945. Kaikki puheet diplomatiaan pyrkimisestä osoittautuivat kyyniseksi silmänlumeeksi operaatiolle, joka on askeleena kohti Putinin uran päämäärää: nostaa Venäjä jälleen suuruuteen, jonka se on kokenut menettäneensä kolme vuosikymmentä sitten. Liian kauan on Kremlin puheille oltu välinpitämättömiä maailmalla, eikä 1990-luvun halvan vodkan ja korruption sävyttämästä häpeästä ole täysin päästy eroon.

Lännessä Venäjän hyökkäystä pidettiin pitkään epätodennäköisenä. Uskottiin, että venäläiset ominaiseen tapaansa uhoavat ja puhuvat suuria, mutta kaikessa on kyse kuitenkin suuresta hämäyksestä. Länsimaat ovat uskoneet, että keskustelulla ja diplomatialla mitkä tahansa asiat voidaan ratkaista ja että kaikkien kansojen lopullinen pyrkimys on liberaalissa demokratiassa. Jos ei pelkkä ajatus siitä ole riittävän houkutteleva, lahjottakoon viimeiset vastarannankiisket ajatuksen taakse materiaalisella hyvinvoinnilla. Näin siitäkin huolimatta, että länsimaat ovat jo aiemmin saaneet nenilleen yrittäessään viedä omaa ajatteluaan muille, viimeksi arabikevättä seuranneissa konflikteissa ja Afganistanin luisuessa välittömästi Talebanin hallintaan kun Yhdysvallat poistuivat maasta.

On uskottu, että tuomitsevat viralliset puheet ja taloudelliset pakotteet olisivat riittävä pelote estämään agressiivinen politiiikka. Individualismiin ja materialismiin hukuttautunut länsi ei näytä ymmärtävän, että kuten arabeja niin myös venäläisiä ohjaavat elämässä muut arvot kuin vapaus äänestää ja esittää mielipiteitä ja mahdollisuus ostaa uusin älypuhelin. Heillä olennainen osa identiteettiä liittyy erottamattomasti Venäjän arvovaltaan ja asemaan maailmassa. Tämä on todistettu jo aiemmin: Neuvostoliitto sai ensimmäisen ihmisen maata kiertävälle radalle 1961, mutta vessapaperin ilmestymistä kauppoihin tavallisen kansan ulottuville jouduttiin odottamaan vielä vuosikymmenen loppuun. Ei tällaista todellisuutta elänyttä kansaa voi lahjoa tanssimaan länsimaisen pillin mukaan tuontirihkamalla.

Ukrainan kansa on saatu uskomaan, että kun he suuntautuvat kohti länttä, he ovat turvassa Venäjän suurvalta-aseman palauttamisyrityksiltä. Tämä harha on nyt haihtunut. Toki he ovat saaneet aseita, tiedustelutietoa ja sympatiaa, mutta ovat lopulta kuitenkin yksin taistelussaan Iivana Julman haudasta noussutta henkeä vastaan. Tuon hengen ruumiillistumana toimivaa presidenttiä on länsimaisissa puheissa väitetty hulluksi, mielenterveytensä hukanneeksi kiihkoilijaksi, joka ei ymmärrä mitä tekee. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole, sillä siinä missä 1500-luvun pahamaineinen Moskovan ruhtinas oli vainoharhainen ja impulsiivinen, on Putin laskelmoiva ja kärsivällinen. Hän on kauan odottanut hetkeä panna isovenäläistä panslavismia vastaan niskuroiva Ukraina ruotuun. Hän on jo vuosikymmenet rakentanut ja modernisoinut armeijaansa, kerryttänyt taloudellisia puskureita kriisiaikaa varten tehdäkseen sotatoimista seuraavat pakotteet tehottomiksi, ruokkinut kansaansa ajatuksella, että länsimaat ovat puukottaneet Venäjää selkään ja pettäneet sille annetut lupaukset. Samalla Putin on voinut hykerrellä liberaalille Euroopalle, joka ei pelkästään ole jättänyt vastaamatta heräilevän karhun muodostamaan uhkaan, vaan päinvastoin rampauttanut omaehtoisesti kykyään puolustautua. Tässä kohtaa voimme muistaa erityisesti entistä presidenttiämme, jonka johdolla Suomi luopui jalkaväkimiinoista ja joka nimitti Putinia hyväksi ystäväkseen.

Venäjä on rakentanut panssarivaunuja ja länsi sukupuolettomia vessoja. Surullisimpana esimerkkinä Saksa, joka on kuohinnut Bundeswehrin valjuksi kriisinhallintaryhmäksi ja lakkauttanut oman ydinvoimansa japanilaisten tsunamien pelossa. Siten se on menettänyt sekä itsenäisen uskottavan puolustuskyvyn että hirttäytynyt energiantarpeessaan venäläisen maakaasun varaan. Länsi on siis oman puolustuskykynsä kehittämisen sijaan kustantanut Putinin armeijan, jonka vyörymistä rajojen yli se nyt kauhistelee. Pyrkimystä diplomaattisiin ratkaisuihin Venäjä on suorastaan pilkannut lupailemalla neuvottelujen jatkumista, vaikka samaan aikaan hyökkäyskäskyt on jo jaettu ja sodanjulistuspuheet nauhoitettu.

Länsi on Venäjän silmissä tutkittu, punnittu ja köykäiseksi todettu. Ja kun Ukrainan valtaus todella alkoi, ei aluksi saatu aikaan edes päätöstä sulkea venäläistä rahaliikennettä Swift-järjestelmästä. Kaasua Venäjä ei tällä hetkellä saa myytyä länteen, mutta olisi hölmöä olettaa Venäjän rakentaneen tulevaisuuttaan sen varaan kun tiedetään, että Euroopassa pyritään aktiivisesti eroon fossiilisista polttoaineista. Valion juustoa ei enää saa limpun päälle siivutettavaksi, mutta suurta sisäpoliittista kriisiä tuskin syntyy kotimaiseen juustoon siirtymisestä. Oligarkkien mahdollisuus nauttia Lontoossa sijaitsevista lukaaleistaan on huonontunut, mutta oligarkkien asema ei enää ole sitä, mitä se oli vuosikymmeniä sitten ja Putin on nujertanut heidän valtaansa juuri siksi, ettei heitä voi käyttää poliittisen painostuksen välikappaleina.

Entäpä ne murskaavat moraaliset tuomiot, jotka tekevät Putinista kansainvälisen politiikan hylkiön? Ehkäpä niistäkään ei tarvitse niin huolissaan olla. Ranskan presidentti Emmanuel Macron ehti jo normalisoida suhteet Venäjään Krimin valtauksen jälkeen, vaikka Venäjä ei perääntynyt tuumaakaan saavutuksistaan. Taannoisissa kokouksissa, jotka johtivat häpeälliseen Minskin sopimukseen, ei edes käsitelty Venäjää sodan osapuolena, sillä Kremlin tarjoileman totuuden mukaan Donbassin alueella sotaa kävi Ukraina ja ”separatistit”. Ehkä Kremlissä uskotaan siihen, että kun Ukrainan sota joskus loppuu, voidaan Euroopan kanssa jälleen lyödä kättä päälle ja päästää kaasu virtaamaan. Toisessa kädessä on edelleen puukko valmiina iskemään seuraavaa ”venäläisvähemmistöään kansanmurhailevaa natsihallintoa”.

Ukrainan kansa on taistellut urhoollisesti, mutta valitettavasti kovin valoisaa lopputulosta ei sille ole tiedossa. Monet Ukrainan miehet ovat vieneet perheensä sodan jaloista Puolan rajalle ja kääntyneet itse takaisin kohdatakseen ylivoimaisen vihollisen. On todennäköistä, että Venäjä valtaa Kiovan ja varmaa on se, että tuhansien maataan sankarillisesti puolustavien ukrainalaisten veri virtaa pitkin katuja ja aroja. Voitettuaan hyökkäyksen Kreml asettaa maahan itselleen mieluisan nukkehallituksen, mutta pieni kostonhimoinen toivonpilkahdus kuitenkin elää varsinaisen invaasion jälkeisessä ajassa. Ukrainan kansa on nyt yhtenäisempää kuin koskaan, ja jos maassa on ollutkin kaksijakoista suhtautumista Venäjään, on Putin hävittänyt ukrainalaisten venäläissympatiat eliniäksi. Ukrainaa Venäjä joutuu sodan jälkeen pitämään miehitettynä, sillä yksinään quislinghallinto murskautuisi välittömästi sisällissodassa. Viime vuosikymmenten muista invaasioista tiedämme, että miehitys käy hyökkääjälle kalliimmaksi kuin varsinainen sotatoimi. Ukraina on saanut kehittynyttä panssarintorjunta-aseistusta lännestä ja vaikka niillä ei rintamataisteluja voitettaisi, mahdollistavat ne sissitoiminnan ja tekevät miehittäjän elämästä helvettiä.

On toivottavaa, että mahdollisimman moni venäläissotilas jäisi palaamatta Ukrainan sotaretkeltä ja mahdollisimman moni panssarivaunu loistaisi soihtuna Dneprin varrella. Mitä raskaammaksi hinta Ukrainan sodasta käy Venäjälle, sitä vähemmän houkuttelevaa sille on ajatus jonkin toisen liittoutumattoman rajanaapurinsa palauttamisesta Venäjän otteeseen. Sellaisia ei Euroopassa olekaan kuin yksi jäljellä. Ukrainan sotilaat taistelevat siis myös meidänkin puolesta, vaikka me emme taistele Ukrainan puolesta. Toivottavasti viimeistään tämä sota herättää eurooppalaiset ymmärtämään, että aseet auroiksi takoessaan päätyy lopulta kyntämään maata sille, joka ei näin tee.

–

–