Venäjä – kristillisen nationalismin esikuva?

ROBERT HAMPTON   (suomentanut Jarkko Pesonen)

–

Monet oikeistossa näyttävät ajattelevan kristillisen nationalismin olevan liikkeemme tie eteenpäin. He katsovat Unkaria, Puolaa ja Venäjää todisteena siitä, että kristillisen identiteetin asettaminen aatteemme eturintamaan on paras keino houkutella kansanjoukkoja ja palauttaa valkoinen sivilisaatio ansaitsemaansa loistoon.

Kristityt nationalistit näkevät järjestäytyneen kristinuskon luonnollisena liittolaisenamme toivoen valtion ja kirkon liittyvän yhteen johtamaan kansaa suuruuteen. Venäjää on pidetty hyvänä esimerkkinä tästä mallista, sillä Vladimir Putinin hallinto toimii läheisessä yhteistyössä ortodoksisen kirkon kanssa ja korostaa maan ortodoksista luonnetta.

Venäjä on pannut toimeen monia konservatiivisia ja läntisten nationalistien ihailemia linjauksia, kuten kiellon lapsille suunnatusta homopropagandasta. Putin esittää itsensä usein suurena perinteisten arvojen puolustajana ja toistuvasti tuomitsee Lännen moraalittomuuden ja kristinuskon hylkäämisen – tarjoten Venäjää konservatiivisena vaihtoehtona sekulaarille liberalismille. Verkkolehti Politico jopa julisti kertaalleen Venäjän kristillisen oikeiston esikuvaksi Putinin ja ortodoksikirkon läheisten välien ja konservatiivisen yhteiskuntapolitiikan ansiosta. Mutta ihannoiva ajatus Venäjästä loisteliaana kristillisenä nationalistivaltiona ei perustu todellisuuteen. Venäläinen yhteiskunta ei ole täynnä intohimoisia ortodokseja eikä ortodoksinen kirkko ole sellainen yhteiskunnan suojamuuri, jona Putinin oikeistolaiset ihailijat sen haluavat kuvitella. Venäjä on opettavainen esimerkki monista ongelmista, jotka voivat seurata kristillisen nationalismin omaksumisesta angloamerikkalaiseen ympäristöön ja siitä, miksi meidän on löydettävä oma erillinen tiemme.

Huolimatta Venäjän ortodoksikirkon sinnikkäistä pyrkimyksistä, se ei ole kyennyt saamaan suurta enemmistöä venäläisistä osallistumaan jumalanpalveluksiin. 71% venäläisistä on ortodokseja, mutta vain 6% ortodokseista käy kirkossa säännöllisesti, vain 15% kertoo uskonnon olevan merkittävä asia elämässään, 18% rukoilee päivittäin ja vain 26% on varmoja Jumalan olemassaolosta. Vertailun vuoksi: ”jumalattomassa” Yhdysvalloissa 47% kristityistä käy kirkossa viikoittain, 68% sanoo uskonnon olevan olevan erittäin merkittävä ja 25% jokseen merkkitävä asia elämässään, 68% yhdysvaltalaisista kristityistä rukoilee päivittäin ja 80% on täysin varmoja Jumalan olemassaolosta. Kristityt nationalistit tähdentävät, että meidän täytyy kääntyä Jumalan puoleen sivilisaatiomme pelastamiseksi. Kuitenkin yhdysvaltalaiset ovat venäläisiä paljon hurskaampia, mutta ei kukaan ylistä yhteiskuntaamme perinteisten arvojen esikuvana.

Toisaalta, ei Venäjäkään ole sitä. Vaikka ortodoksinen kirkko asemoi itsensä maan moraalinvartijaksi kristityttyjen nationalistien toivomalla tavalla, eivät venäläiset seuraa kirkon oppeja. Kirkko on turhaan pyrkinyt kieltämään aborttia ja maassa on YK:n mukaan maailman suurimmat aborttilukemat. The Moscow Times (Moskovassa ilmestyvä englanninkielinen sanomalehti, suom. huom.) pitää tätä merkkinä kirkon hiipuvasta vaikutusvallasta Venäjällä. Asiaa ei auta edes valtion täysi tuki kirkolle.

Kristityt nationalistit väittävät, että me tarvitsemme vahvaa kirkkoa taistelemaan yhteiskunnallisen hajaannuksen ja antisosiaalisuuden vitsauksia vastaan. Valitettavasti Venäjän ortodoksinen kirkko ei kykene tarjoamaan tuota suojaa. Sukupuolitaudit leviävät maassa hillittömästi. Tällä hetkellä Venäjä kärsii hirvittävästä HIV-epidemiasta ja vuonna 2015 uusia tapauksia todettiin kolmanneksi eniten koko maailmassa. Venäjällä on maailman komanneksi suurin itsemurhakuolleisuus ja maa johtaa miesten tekemissä itsemurhissa. Venäläisten miesten keskuudessa vuosittainen itsemurhakuolleisuus on 48,3 tapausta sataa tuhatta asukasta kohden. Häiritsevintä on venäläisten nuorten korkeat itsemurhalukemat, jotka ovat Euroopan korkeimpia ikäluokassaan. Venäjällä on myös yhdet korkeimmista avioerolukemista maailmassa ja vuonna 2016 tilastoitiin 895 avioeroa tuhatta solmittua avioliittoa kohden. Alkoholismi riivaa kansaa estäen suurta osaa venäläisistä miehistä koskaan saavuttamasta 55 vuoden ikää: neljännes kuolee ennen 55. syntymäpäiväänsä.

Uskonnon tarkoitus on antaa yksilön elämälle merkitys ja moraalinen kehikko, mutta tässä tehtävässä ortodoksinen kirkko vaikuttaa epäonnistuneen. Lisäksi ortodoksinen kirkko pitää merkittävänä uhkana venäläisten patrioottien kääntymistä rodismina tunnettuun uuspakanuuteen. Itse asiassa kirkko pitää rodismia ateismia suurempana uhkana. Rodismi on suosittua armeijan ja poliisin keskuudessa ja kauhistuttaa kirkon johtajia, jotka haluaisivat pitää kansan puolustajat kristittyinä. Vaikka Venäjän ortodoksinen kirkko on myönteisempi nationalismia ja muita oikeistolaisia aatteita kohtaan kuin katolinen kirkko tai valtavirran protestantit, se vaikuttaa menettävän suosiotaan maan nationalistien keskuudessa.

Rodismin esiintyvyys juuri niissä piireissä, joihin jäntevän, nationalistisen kristinuskon pitäisi vedota – kuten armeija ja etnonationalistiset aktivistit – paljastaa kristittyjen nationalistien edustaman uskon rimpuilevan säilyäkseen niissä kansanosissa, joihin liikkeemme nojaa voittoa tavoitellessaan. Pakanuuden houkutus säilyy, vaikka isänmaallisille nuorille tarjotaan kaikkein oikeistolaisin versio aikamme kristinuskosta.

Katolilaiset voivat vastata, että Venäjän kyvyttömyys rakentaa ihanteellista kristillistä valtiota johtuvat sen ortodoksisesta uskosta itsessään ja että jäntevä, valtion tukema katolilaisuus toisi ihmisjoukot takaisin kirkkoon. Tämä voi olla yhtä lailla harhaanjohtava ajatus. Unkarin pääministeri Viktor Orbán ei lainkaan välttele julistamasta sitoutumistaan epäliberaaliin kristilliseen demokratiaan ja maansa asemaan kristillisen identiteetin puolustajana. Kuitenkin uskonnollisen sitoutumisen aste Unkarissa vastaa Venäjän tilannetta. Vain 12% unkarilaisista osallistuu jumalanpalveluksiin säännöllisesti, 15% sanoo uskonnon olevan erittäin merkittävää asia elämässään ja 16% rukoilee päivittäin. Vain 43% unkarilaisista sanoo katolilaisuuden olevan tärkeää kansalliselle identiteetille, mikä on itse asiassa vähemmän kuin Venäjän 57%, jotka sanovat samaa ortodoksisuudesta. Todettakoon, että tämä voi johtua Unkarin suuresta protestanttivähemmistöstä. Orbán itse on kalvinisti.

Puolalaiset ovat ovat halukkaampia näkemään katolilaisuuden merkityksellisenä kansalliselle identiteetille. Myös kirkossa käyminen ja uskonnon pitäminen tärkeänä on yleisempää Puolassa – mutta silti harvinaisempaa kuin ”jumalattomassa” Yhdysvalloissa.

Katolilaiset kohtaavat myös toisen ongelman: kirkon vastustuksen maahanmuuton rajoittamista kohtaan. Kerroin edellisessä artikkelissani kuinka kirkolliset johtajat sekä Puolassa että Unkarissa kritisoivat nationalistisia hallituksiaan siitä, etteivät ne ota vastaan enempää siirtolaisia. Ortodoksinen kirkko sen sijaan on ilmaissut tukensa maahanmuuttorajoituksille, mikä olisi mahdotonta valtaosalle katolista piispoista.

Tämän artikkelin tarkoitus ei ole mustamaalata kristinuskoa tai sanoa, että meidän kaikkien pitäisi ryhtyä pakanoiksi. Sen sijaan haluan korjata joitakin kristittyjen nationalistien harhakuvitelmia. Ei ole olemassa valtiota, joka tukisi kirkkoaan enemmän kuin Venäjä. Ei ole myöskään kirkkoa, joka olisi myöntämielisempi nationalismille kuin venäläinen ortodoksisuus. Siltikään se ei kykene houkuttelemaan ihmisiä takaisin kirkkoon tai eliminoimaan niitä yhteiskunnallisia sairauksia jotka riivaavat nykyajan valkoisia. Se ei myöskään saa sotilaita, poliiseja, huippu-urheilijoita tai kovan linjan nationalisteja vastustamaan pakanuutta tai sekularismia.

Venäläinen nationalismi ei ole sisäsyntyistä, vaan valtion ja yhteiskunnan voimien ulkoapäin tuottamaa. Tämä olkoon opetus niille kristityille nationalisteille, jotka toivovat vanhoillisten piispojen nostavan päätään ja muodostavan ristiretkiarmeijoita sotimaan liberaalia modernismia vastaan. Kuten Greg Johnson on usein todennut, kirkot hyväksyvät meidän aatteemme vasta kun meillä on todellinen valta. Venäjän ortodoksisen kirkon kanta maahanmuuttoon on tämän väitteen todistus.

Yhdysvalloissa ei ole kristillisiä insituutioita avoinna aatteillemme. Kirkon nopean tuomion Covigntonin katolisen koulun pojille (Runsaasti mediahuomiota saanut tapaus, jossa koulun oppilas hymyili alkuperäiskansaa edustaneen rummuttajan edessä, suom. huom.) pitäisi hälventää kaikki ne harhaluulot, joiden mukaan nämä instituutiot olisivat puolellamme – ennen kuin nousemme valtaan. Vaikka olemme paljon kristillisempi maa kuin Venäjä, on meillä monia yhteiskunnallisia epäkohtia ja etninen itseinho on valloillaan. Kristillinen herääminen ei muuta tätä, eikä ole viitetteitä siitä, että kristilliset insituutiot yhtäkkiä syleilisivät aatettamme. Liikkeemme täytyy vedota kristittyihin, mutta meidän tulee vaatia rodullisen ja kansallisen identiteetin ensisijaisuutta.

Kirkko ei tule auttamaan meitä taistelussamme, eikä se ole taikaeliksiiri yhteiskunnallisen rappion pysäyttämiseksi. Katsokaa vaikka Venäjää.

–

Robert Hampton kirjoittaa Counter-Currents -verkkojulkaisuun.