SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Joy Division ja nihilismi

CHRISTOPHER PANKHURST   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Joy Division jätti meille joukon masentavimpia lauluja sitten Mahlerin Kindertotenliederin. Jollakin tavoin tämä erikoislaatuinen lähestymistapa, valon ja värin täydellinen puute, tekee niistä alati kiehtovia. Yhtäältä tämä monokromaattinen melankolia ilmentää vakavaa taiteellista otetta, joka oli ainutlaatuista silloin ja on harvinaista edelleen.

Toisaalta se kertoo alkukantaisista vieteistä, jotka tempaavat subjektin hallitsemattomiin liikkeisiin ja mielialoihin. Tai kenties olisi täsmällisempää sanoa, että nuo vietit puhuvat melankolian kautta, vähän niin kuin yksityiskohtainen ja koherentti paranoidi fantasia saattaa koota itsensä onnettoman skitsofreenikon välityksellä. Joy Division etsi näitä toisia ääniä, ääniä jotka tulivat jostakin muualta, mutta he maadoittivat ne 1970-luvun Manchesteriin. Näin tehdessään heistä tuli kanava erittäin mielenkiintoiselle nihilistisen taiteen virtaukselle.

Joy Division perustettiin vuoden 1976 lopulla tai 1977 alussa, punkin huippuvaiheessa, mutta heidän musiikkinsa ja sanoitustensa vaikutteet tulivat paljon punkia syvemmältä. Joillakin tavoin yhtye edusti ainutlaatuisella tavalla tiettyä 1970-luvun englantilaisen kulttuurin virtausta. Tämän virtauksen voi sanoa saaneen alkunsa Man, Myth & Magic -lehden julkaisemisesta vuonna 1970. Tämän ensyklopedisen okkultismijulkaisun toimituskuntaan kuuluivat sekä Aleister Crowleyn kirjallisen jäämistön perinyt John Symonds että hänen lahjakkain opetuslapsensa Kenneth Grant. Sen jälkeen vuonna 1971 ilmestyi Colin Wilsonin suurteos Ovi tuntemattomaan. Nämä kaksi julkaisua toivat okkultismin laajoille markkinoille niin tehokkaasti, ettei vastaavaan ole sen jälkeen ylletty.

Vuonna 1971 televisiossa esitettiin The Power of the Witch, Englannin wiccalaisuutta käsittelevä dokumentti jossa olivat mukana Alex Sanders ja Doreen Valiente. Joulupäivänä 1972 BBC esitti Nigel Knealen televisionäytelmän The Stone Tape. Sen tarina nykyaikaisesta korkean teknologian äänitutkimusfirmasta, joka löytää vanhan rakennuksen seinämateriaaliin tallentuneita menneen elämän ääniä, on englantilaisen hauntologian tärkeä perusteksti. Vuonna 1973 alkoi tv-sarja Leap in the Dark, joka tutki erilaisia tosielämän yliluonnollisia tapauksia dokumentin ja draaman keinoin. Ja Penda’s Fenistä (1974) Children of the Stonesiin (1977) saakka kymmenet elleivät sadat tv-ohjelmat ottivat aiheekseen yliluonnollisen ja paranormaalin. Tätä okkultismin läpitunkemaa 70-luvun Englantia on sittemmin kuvattu elokuvassa The Falling (2014), ja kyseessä on paljon kestävämpi ja kumouksellisempi vastavirta postmodernismin kuolettaville vaikutuksille kuin punk koskaan oli.

Merkittävää oli myös se, että David Bowie toi William Burroughsin valtavirtaan Rolling Stone -lehdessä vuonna 1974. Ian Curtis mainitsi aina Burroughsin tärkeänä vaikuttajanaan, vaikka Burroughsin vaikutusta onkin vaikea nähdä hänen sanoituksissaan, lukuunottamatta ”Digitalin” alkusäettä (”Feel it closing in”) jossa kaikuu Alastoman lounaan avauslause (”I can feel the heat closing in”). Joka tapauksessa cut-up -tekniikan puolihallusinatorinen katkonaisuus saattaa auttaa oivaltamaan Ianin rikkonaista paranoian tajua.

Tällaisia aineksia kiehui 70-luvun puolivälin Englannin kulttuurisessa kattilassa, ja betonitaloissa kasvaneille työväenluokan lapsille ne tarjosivat jonkinlaista transsendenttia eskapismia. Välittömässä elinympäristössä ei tosiaan ollut mitään kaunista. ”En usko nähneeni ainuttakaan puuta ennen yhdeksättä ikävuottani,” sanoo Bernard Sumner dokumenttielokuvassa Joy Division. Hänen lausuntonsa muistuttaa erästä Ozzy Osbournen kommenttia: ”Astonissa ei ollut kukkia muualla kuin hautakivissä.” Black Sabbathin ja heidän West Midlandsin naapuriensa Judas Priestin tapauksessa tämä puuttuva maalaisidylli korvautui raskaan teollisuuden äänillä, ja heavy metal oli syntynyt.

Mutta toisin kuin heavy metallin pioneerit, jotka kasvoivat viktoriaanisen teollisuuden viimeisten henkäysten aikana, Joy Division kasvoi aikana jolloin sen perintöä räjäytettiin maan tasalle ja korvattiin rumilla uusilla rakennuksilla. Sumner: ”Ennen pitkää kaupunginvaltuusto alkoi hankkiutua eroon tuosta niin sanotusta rikasta silmässä (ts. Salfordista) ja toteuttaa suunnitelmaa, jossa ihmiset häädettiin vanhoilta viktoriaanisilta kaduilta ja asutettiin uusiin tornitaloihin… Arkkitehdit ajattelivat vain betonia ja Le Corbusieria, eivät yhteisöä… Tämän näkemisellä oli minuun suuri psykologinen vaikutus, se teki minusta emotionaalisesti vähän kovan… Kaikki oli mennyttä, jopa koulu oli revitty maan tasalle. Ihan kuin joku olisi aktiivisesti yrittänyt pyyhkiä muistoni pois.”

Kenties vain Throbbing Gristle loi tähän uuteen maisemaan täydellisemmin sopivaa musiikkia kuin Joy Division. Mutta toisin kuin Throbbing Gristle, Joy Division tavoitteli tietynlaista kauneutta, olipa se miten karua tahansa. Kun pastoraalisesta perinteestä ei voinut ammentaa ja aiempi teollinen menneisyyskin oli räjäytetty, he pyrkivät sulauttamaan aineksia aikakauden paranormaaliusvillityksestä musiikkiinsa. Vaikka tämä elementti ei ole korostetusti näkyvissä, se putkahtelee esiin toistuvina viittauksina ääniin ja näkyihin, jotka ilmestyvät Ianille:

Someone take these dreams away… They keep calling me” (Dead Souls)

And of a voice that told her when and where to act” (She’s Lost Control)

Radio, live transmission” (Transmission)

Take my hand and I’ll show you what was and will be” (Atrocity Exhibition)

I travelled far and wide to many different times / What did you see there?” (Wilderness)

Tämä tunne toisten elämien kanavana toimisesta jäsentyi hypnoosi-istunnoissa, joita Bernard piti Ianille pari kertaa. Hypnoottista regressiota käsittelevän kirjan innoittamana Bernard vei Ianin takaisin tämän lapsuuteen ja sitten kauemmas erilaisiin menneisiin ajanjaksoihin. Vaikkeivät kokeilun tulokset (jotka sisältyvät Sumnerin omaelämäkertaan) ole kovin kiinnostavia, on erittäin kiinnostavaa että he molemmat olivat valmiita hyväksymään ajatuksen kuolleiden sielujen kanavoimisesta.

Yksi Joy Divisionin tuotannossa pintaan noussut mennyt ajanjakso oli, pahamaineisesti, natsiaika. Nimi ”Joy Division” tulee kirjasta House of Dolls, jossa se viittaa keskitysleirien bordelleihin. Yhtyeen ensimmäisen EP:n An Ideal For Living kannessa oli Hitler Jugendin rumpalipoika. Yksi EP:n kappaleista viittaa Rudolf Hessin vankinumeroon 31G 350125. Ja Electric Circusin viimeisen keikkaillan aikana Bernard huutaa yleisölle ”Oletteko te kaikki unohtaneet Rudolf Hessin?” Huuto on kuultavissa konsertista julkaistulla livealbumilla. Näillä natsiviittauksilla oli aikoinaan paljon enemmän tehoa kuin nyt, mutta kun Paul Morley kuittasi ne sanomalla ”Noihin aikoihin, milloin se sitten tapahtuikaan, kukaan meistä ei pitänyt sitä mitenkään tulenarkana, sitä vain luotti paikallisten vaistoon, ettei siinä ollut mitään tulenarkaa”, hän vähätteli niiden merkitystä. Ironista kyllä, hän torjui natsisyytökset vetoamalla heimoyhteyteen. Mutta kiinnostavampi näkökulma Joy Divisionin kiinnostukseen natsismia kohtaan on se, että natsit yhdistettiin jokseenkin löyhästi aikakauden paranormaalius- ja okkultismi-innostukseen. Tärkeä merkkipaalu tässä suhteessa oli Trevor Ravenscroftin vuonna 1973 julkaistu Kohtalon keihäs, populaari lisäys natseja ja okkultismia käsittelevän kirjallisuuden nopeasti kasvavaan kaanoniin. Kuten Nicholas Goodrich Clarke asian ilmaisee kirjassaan Black Sun, ”Natsismia pidettiin pahan ruumiillistumana modernilla 1900-luvulla, hirvittävänä pakanallisena takaiskuna Euroopan kristilliselle yhteisölle.”

Tarpeetonta sanoakaan, yhtyeen jäsenet ovat aina kiistäneet syytökset natsisympatioista, eikä heitä ole syytä epäillä, mutta joillekin viittaukset ovat siitä huolimatta vaikeita sulattaa. Esseekokoelmassaan Ghosts of My Life Mark Fisher omistaa yhden luvun Joy Divisionille. Vaikka hän ei suoraan käsittele natsisyytöksiä, hän yrittää innokkaasti kohentaa yhtyeen imagoa vihjaamalla, että heidän musiikkinsa on aivan yhtä hyvää kuin musta musiikki: ”Jonkun PiL:n versio dubista kuulostaa nykyään vähän väkinäiseltä, vähän kirjaimelliselta, kun taas Joy Division ja The Fall loivat valkoisen anglosaksisen vastineen dubille. Sekä Joy Division että The Fall olivat soundiltaan ’mustia’: bassovoittoisia ja rytmivetoisia.” Funk-vertauksessa ei minusta ole paljon järkeä, mutta Fisher luultavasti tuntee tarvetta tehdä sellaisen, koska siten Joy Divisionille voi antaa kulttuurisen oikeutuksen. Koostuuhan yhtye neljästä valkoisesta miehestä vaikkei mitään natsisympatioita voisi edes epäillä, ja joillekin jo se on epäilyttävää. Itse asiassa Joy Divisionin soundia määrittää kitara- ja bassomelodioiden tarkka erottaminen toisistaan. Basso ja rummut eivät koskaan toimi laulun taustana, jokainen instrumentti seuraa erillistä melodista tai rytmistä polkua. Jos jokin analogia tarvitaan, parempi sellainen olisi kontrapunkti, sillä useimmat Joy Divisionin kappaleet sisältävät vastavuoroisia melodisia linjoja. Erityisesti Unknown Pleasuresilla tätä instrumenttiyksikköjen erillisyyttä korosti Martin Hannettin tuotanto, joka toi kokonaisuuteen tilallisuuden ja sisäisen etäisyyden lisäelementin.

Tietyssä määrin olen vakuuttunut, että Joy Divisionin ilmeinen viehtymys natsismiin aiheena juontui kansallissosialismin ritualististen elementtien arvostuksesta – kulkueiden, uniformujen jne. – ja yhtä lailla natseja ja okkultismia käsittelevistä populaaritieteellisistä teoksista. Tämä kiinnostus natseja kohtaan näyttää tulleen Ianilta ja Bernardilta, jotka keskustelivat aiheesta jonkin verran. Vaikka he eivät varmastikaan kannattaneet natsismia poliittisessa mielessä, kiinnostus ei ollut vain pintapuolista. 70-luvun Luoteis-Englannin aineellinen ympäristö oli läpikotaisin ankea, ja on tuskin yllätys että herkät ja älykkäät nuorukaiset kiinnittyvät johonkin samanaikaisesti kovin läheiseen, kovin vieraaseen ja, tietenkin, kovin kiisteltyyn. Toisenlaisena aikana he olisivat saattaneet löytää lohtua uskonnosta. Mutta, niin kuin Ian oppi Nietzschen kirjoista, Jumala oli kuollut eikä enää ollut mahdollista löytää vapauttavaa lohtua korkeammista voimista. Jopa maisema oli ruma, joten he uskoivat voivansa koskettaa kauneutta vain avaamalla itsensä ontologiselle toiseudelle, salatulle maailmalle.

Laaja kiinnostus menneitä elämiä ja paranormaalia sekä natsismin pakanallista rituaalisuutta kohtaan toimivat pitkälti taustana Joy Divisionin vaikutteille. Joy Divisionin musiikissa tämä merkitsi polttavaa tarvetta luoda jonkinlainen pakotie ahtaasta ja rajoittavasta Luoteis-Englannin ympäristöstä. Itse asiassa sanoitukset toimivat usein kontrastina urbaanille klaustrofobialle tuodessaan esiin unenomaisia toisia maailmoja. Esimerkiksi ”Shadowplayn” alkusäkeet siirtyvät vaivattomasti urbaanista synkkyydestä ajattomien vinjettien kautta romanttiseen eristyneisyyteen:

To the centre of the city where all roads meet, waiting for you

To the depths of the ocean where all hope sank, waiting for you

I was moving through the silence without motion, waiting for you

In a room with a window in the corner I found truth”

Interzonessa” Ian kuvaa rapistunutta ympäristöä, jossa näyttää olevan tilapäinen uskonnollinen reuna-alue:

I walked through the city limits

Attracted by some force within it

Around a coner where a prophet lay

A wire fence where the children played”

Nämä säkeet tuntuvat heijastelevan joitakin Aution maan teemoja. Niissä on ainakin selvä tuntu kiistanalaisista tiloista, rajamaista, joissa jonkinlainen atavistinen hengellinen ylijäämä yhä sinnittelee kuin lika ja väkivalta. Tämä Iania puoleensa vetävä ”voima” on merkittävä tekijä Joy Divisionin ymmärtämisessä. Toisin kuin muut punkyhtyeet, Joy Division pysytteli etäällä yhteiskunnallisista aiheista. He tuntuivat aina keskittävän katseensa johonkin mahtavampaan, johonkin muinaisten menojen ja kaukaisten paikkojen loiston kyllästämään, mutta heidän jalkansa olivat juuttuneet Manchesterin saastaan.

Closerin kappaleissa ei enää olla samalla tavoin loukussa tukahduttavassa ja väkivaltaisessa kaupunkiympäristössä. Näyn ja unen epäpaikat ovat tiiviimmin läsnä:

You’ll see the horrors of a faraway place” (Atrocity Exhibition)

But if you could just see the beauty / These things I could never describe” (Isolation)

A house somewhere on foreign soil” (A Means To An End)

Watch from the wings as the scenes were replaying” (Decades)

Kasvava epätodellisuuden, juurettomuuden tuntu hiipi sanoituksiin, epäilemättä pitkälti Ianin pahenevan epilepsian ja sen hoitoon määrättyjen lääkkeiden takia. Mutta lisäksi läsnä oli tunne, että he olivat lopultakin päässeet irti Manchesterin ikävyydestä ja voisivat nyt korvata sen… millä? Mihin ihmeeseen he voisivat nyt kohdistaa omintakeisen taiteellisen katseensa? Ianille tämä vastaamaton kysymys oli ilmeisesti yksi syy hänen itsemurhaansa vuonna 1980.

70-luvun vakavahenkisille nuorille taiteilijoille oli äärimmäisen tärkeää löytää henkisesti läheisiä virtauksia ja liikkeitä, jotka tarjoaisivat jonkinlaisen rakenteen heidän visiolleen. Kun Joy Division jätti punk-vaikutteet taakseen, he löysivät natsipakanallisuuden, nietzscheläisen eksistentialismin, paranormaalin ja William Burroughsin. Kun nämä asiat yhdistää, on helppo huomata niiden tarjoavan vision jostakin transsendentistä tai vähintäänkin toisenlaisesta, samalla kun niiden looginen apparaatti kiistää sellaisen olemassaolon. Uskoakseni juuri tämä kaksoisside loi niin suuret taiteelliset paineet Ianille. Hän kantoi poissaolevan jumaluuden taakkaa ja oli toivottoman tietoinen sen tuottamasta menetyksestä:

Here are the young men, the weight on their shoulders / Here are the young men, well where have they been?” (Decades)

Numinaalisen etsinnän perimmäinen turhuus oli nyt käynyt selväksi. Se näytti alkujaankin olleen petosta, kielto joka naamioitui mahdollisuudeksi:

Each ritual showed up the door for our wanderings / Open then shut, then slammed in our face” (Decades)

Decades” kiteyttää kenties mitään muuta kappaletta paremmin Joy Divisionin luonteen luostarimaisena yhteisönä. En tarkoita eristäytymistä tai askeesia, vaan irtaantumista yhteiskunnasta päästäkseen suoraan kosketukseen numinaalisen kanssa. Tässä mielessä yhtyeen kiertueilla noudattamassa ”ei tyttöystäviä” -säännössä on tietty järki.

Ianin etsintä sai hänet avautumaan mahdollisuudelle kuulla ääniä ja nähdä näkyjä, jotka saattaisivat paljastaa todellisuuden toisen puolen. Mutta ilmestyksenomaista transmissiota ei tullut, löytyi vain toisten äänien ja aikakausien valkoista kohinaa. Hänen kaatumatautinen koreografiansa asetti hänet fyysisesti marionetin rooliin, aivan kuten hänen psyykkiset tutkimuksensa tekivät hänestä radiovastaanottimen. Kirjassaan An Ideal For Living Mark Johnson on vihjannut, että Ianin oudot tanssiliikkeet olivat sukua tietyille japanilaisille hypnoositekniikoille, ja että niillä saattoi olla tietynlainen hypnoottinen vaikutus yleisöön. Pitipä tämä paikkansa tai ei, ainakin hän yritti hypnotisoida itsensä. Hän yritti avata itsensä perimmäiselle kommunikaatiolle, jollekin joka tekisi elämästä merkityksellistä.

Jos Joy Divisionin jäsenet olisivat eläneet aikana, jolloin pääsy vahvan, elävän hengellisen tradition ja uskonnollisen vision piiriin oli mahdollinen, he olisivat todennäköisesti uppoutuneet siihen (tai ainakin Bernard ja Ian olisivat). Mutta sen sijaan heidän oli pakko yrittää luoda itselleen jotakin, joka korvaisi puuttuvan numinaalisen. On merkittävää, että he kykenivät luomaan jotakin niin vaikuttavaa ja suurenmoista. Valitettavasti heillä ei tämän varhaisvaiheen jälkeen ollut paikkaa mihin mennä. He eivät päässeet nousemaan taiteellisen kehityksen seuraavalle askelmalle, koska heiltä puuttuivat mahdollisuudet kytkeytyä numinaaliseen.

Ianin kirjahyllyssä oli Dostojevskin Idiootti, ja juuri ennen hirttäytymistään hän kuunteli Iggy Popin levyä The Idiot. Tarotkorteissa narri edustaa arvoa 0, hän ei siis tiedä mitään, ts. hän on tietoinen eriytymättömästä maailmasta joka edeltää tietoista ymmärrystä. Ianin vaaralliset psyykkiset tutkimusmatkat olivat yritys sisäistää tämä gnostilainen viisaus, mutta häneltä puuttui esoteerinen tieto joka olisi saattanut johtaa hänet seuraavalle ymmärryksen tasolle. Hengellisen tiedon hallinnan vastakohta ei useinkaan ole tavallinen konsensustodellisuus vaan nihilismi. Jos et voi tulla viisaaksi narriksi, tunnet itsesi idiootiksi.

Niinpä Joy Divisionin perintö on luovan nihilismin korpus, joka tavoittelee spontaanisti numinaalista. Ian oli syvästi tietoinen ”kokonaan toisesta”, muttei koskaan kyennyt luokittelemaan tai sisäistämään sitä. Sen sijaan hänen täytyi kursia kokoon juurettomien äänien ja kuvien tilapäinen loitsukirja. Katkelma yhdestä hänen muistikirjoistaan ilmaisee hänen pettymystään sekä numinaalisen ideaan että maailmaan: ”Ennen uskoin että Jumala oli olemassa, että lopulta kaikki kääntyisi hyväksi, että tulisi ikuinen auringonpaiste. Tänään aurinko paistaa, kaikki kertovat miten ihanaa se on ja että on tulossa paras kesä vuosikausiin, mutta minä voi pahoin, me kaikki voimme pahoin – sairaus on sopiva sana kuvaamaan mielemme ja ruumiimme tilaa kun yritämme selvitä meitä ympäröivässä saastassa.”

Mielestäni tämä kuvaa varsin vakuuttavasti sen rappeuttavan vaikutuksen, jonka aiheuttaa elämä yhteiskunnassa joka on kääntänyt kasvonsa pois numinaalisesta.

Christopher Pankhurst on kirjoittanut taiteesta, kansanperinteestä, uskonnosta, filosofiasta, okkultismista ja politiikasta useisiin verkkojulkaisuihin, mm. Counter Currentsiin. Hänen ensimmäinen kirjansa, esseekokoelma ”Numinous Machines” ilmestyi vuonna 2017. Sarastuksessa on aiemmin julkaistu hänen kirjoituksensa ”Manchesterin todelliset uhrit” ja ”Sibelius ja metsän jumala”.

Lähteet:

Joy Division (Grant Geen dokumenttielokuva, 2007)

Dominic Sandbrook: The Great British Dream Factory. The Strange History of Our National Imagination (Allen Lane, 2015)

Bernard Sumner: Chapter and Verse. New Order, Joy Division and Me. (Bantam Press, 2015)

Nicholas Goodrick-Clarke: Black Sun. Aryan Cults, Esoteric Nazism and the Politics of Identity (New York University Press, 2002)

Mark Fisher: Ghosts of My Life. Writings on Depression, Hauntology and Lost Futures (Zero Books, 2014)

Ian Curtis: So this is Permanence (Faber & Faber, 2014)

%d bloggers like this: