Kollektiivinen mahdottomuus

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Ranskalaisen Gaspar Noén tuorein elokuva Climax on tunnetasolla epäilemättä vaikuttavampi niille, joille parinkymmenen vuoden takainen elektroninen musiikki ja sen ympärille kehkeytynyt tanssiklubikulttuuri ovat läheisiä. Elokuva on kyllästetty aikakauden musiikilla ja pitkät tanssikohtaukset vievät sitä lähemmäs Famen ja Dirty Dancingin kaltaisia musiikkidraamoja. Minut sen miljöö jättää väistämättä kylmäksi. En ole osallistunut yksiinkään reiveihin enkä syönyt yhtäkään ekstaasitablettia, vaikka olin nuori 1990-luvulla jolloin sellainen oli muotia. Ylipäätään tanssi on itseilmaisun muodoista minulle luultavasti se vierain.

Toisaalta Noén metodi perustuu juuri vieraannuttavuuteen. Hän tekee elokuvia yksilöistä ja ryhmistä, joita juuri kukaan muu ei kuvaa, ja asettaa ne peiliksi yleisemmille ristiriidoille ja pimeille puolille. Edelleen parhaassa elokuvassaan Yksin kaikkia vastaan (1998) Noé panee päähenkilöksi ”Ranskan sisälmyksissä” asuvan, yhteiskunnan unohtaman, vihaa uhkuvan ja kostoa hautovan valkoisen miehen. Philippe Nahonin esittämä teurastaja lienee yhtä etäinen hahmo Noén elokuvia katsoville taideopiskelijoille kuin Climaxin tanssilattialla hytkyvät hedonistit ovat minulle.

Climax on musiikki- ja kauhuelokuvaa yhdistelevä visuaalinen trippi, jonka juoni on riisuttu välttämättömään minimiin. Joukko nuoria ammattitanssijoita harjoittelee esitystä hylätyssä koulurakennuksessa. Onnistuneiden treenien jälkeen alkavat juhlat, ja joku terästää salaa boolia voimakkaalla psykedeelisellä huumeella. Rajujen hallusinaatioiden myötä juhlijoiden traumat, pelot ja aggressiot nousevat pintaan. Reivit muuttuvat seksin ja väkivallan orgioiksi, joiden osanottajat raatelevat toisiaan niin henkisesti kuin fyysisesti.

Climaxin selvä sukulaisteos on Edgar Allan Poen novelli ”Punaisen kuoleman naamio”. Molemmissa joukko ihmisiä vetäytyy muusta maailmasta eristettyyn paikkaan, jossa he luulevat olevansa turvassa mutta joka osoittautuu kuolemanloukuksi. Molemmissa tuhon aiheuttaja on alusta saakka paikalla: Poella rutto on yksi naamiaisvieraista, Noélla yksi juhlijoista terästää boolin. Molempien tapahtumapaikkana on sokkelomainen rakennus, jonka huoneet on sisustettu ja valaistu eri värisävyin, ja hallitseva väri on punainen, sekä elämän että kuoleman väri. Tanssi ja naamiohuvit ovat yrityksiä pitää loitolla kuolema, joka kuitenkin vääjäämättä perii saatavansa.

Tuttuun tapaansa Noé kyllästää elokuvansa symbolisin yksityiskohdin, joiden kattava analyysi lyhyehkön arvostelun puitteissa on mahdotonta. Olennaisilta osin Climax on kuitenkin kuvaus yhteisön hajoamisesta ja tuhosta. Booliin pantu hallusinogeeni on keino riisua henkilöt paljaiksi, vapauttaa himon ja raivon voimat joiden suitsinta ja kanavointi on yhteisön koossapysymisen pääedellytys. Noé rytmittää tarinaa valkokankaalle ilmestyvin aforismein, joista yksi kuuluu: ”Elämä on kollektiivinen mahdottomuus.”

Mutta todellisuudessa Climaxin henkilöt eivät alkujaankaan muodosta varsinaista yhteisöä. Elokuvan alussa on kohtaus, jossa kutakin heistä haastatellaan tanssiesitystä varten. Puheenvuoroissaan he korostavat tanssin ja musiikin ehdotonta tärkeyttä elämässään, jotkut puhuvat myös seksistä, sen syvällisempiä asioita ei nouse esiin. Tanssi yhdistääkin henkilöitä tarinan alussa ja saa heidät harjoituksissa liikkumaan orgaanisena kokonaisuutena, joka muodostaa monimutkaisia kuvioita. Asteittain kuitenkin paljastuu, ettei muuta yhdistävää tekijää ole: seotessaan huumeen vaikutuksesta he jatkavat yhä tanssimista, mutta nyt irvokkaisiin asentoihin vääntyneinä atomeina, joiden satunnaiset kohtaamiset kärjistyvät väkivallaksi. Tanssiryhmä on antiyhteisö, joka pirstoutuu ensimmäisestä vakavasta iskusta. Noé tuntuu arvostelevan vallitsevaa tapaa nimittää ”yhteisöksi” mitä tahansa löyhääkin yhteenliittymää: sanomme yhteisöiksi internetin keskustelupalstoja, harrastusporukoita tai homobaarien asiakaskuntaa, vaikka niihin kuuluvia eivät kiinnitä toisiinsa mitkään biologiset, taloudelliset tai uskonnolliset siteet.

Huomionarvoinen on Climaxin tanssiryhmän etninen koostumus. Naisjäsenistä useimmat ovat valkoisia, mutta miesjäsenistä valtaosa on mustia tai arabeja. Valkoisia miehiä on vain kaksi ja heistä toinen on homoseksuaali. Anarkian saadessa otteen joukosta mustat säilyttävät joitakin kollektiivisen toiminnan piirteitä, vaikka ne ilmenevätkin lähinnä vihamielisyytenä muita kohtaan. Ainoa valkoinen seksuaalinen kilpailija hakataan porukalla tajuttomaksi, häntä haukutaan ”valkoiseksi paskaläjäksi” ja hänen otsaansa piirretään huulipunalla hakaristi. Noé ei sentään pane mustia raiskaamaan suojattomia valkoisia naistanssijoita, mutta kaaoksen vallitessa pätevät ryhmäkäyttäytymisen lainalaisuudet käyvät kyllä selviksi. Valkoiset puolestaan ovat niin vajonneita yksityisiin pyrintöihinsä ja painajaisiinsa, etteivät kykene edes primitiivisimpään sisäryhmäsolidaarisuuteen.

Monissa Euroopan maissa tanssiklubikulttuuri on varmasti 90-luvulla näyttäytynyt monikulttuurisena unelmana, jossa taustoiltaan aivan erilaiset ihmiset löytävät yhteisen rytmin musiikin, tanssin, erotiikan ja päihteiden välityksellä. Kansainvälisten populaarikulttuurin ilmiöiden uskotaan yhä helposti kaatavan raja-aitoja ja poistavan ennakkoluuloja. Climax näyttää, kuinka ohutta ja hetkellistä tämä yhdentyminen on, ja miten perimmäiset vastakkaisuudet jatkavat elämäänsä alakulttuureissakin. Noé olisi hyvin voinut kirjoittaa aforisminsa muotoon: ”Monikulttuurisuus on kollektiivinen mahdottomuus.”

Ei liene yllätys, että Climax on erittäin ahdistava elokuva. Noé käyttää Irréversiblestä (2002) tuttua kieppuvaa, harhailevaa ja välillä ylösalaisin kääntyvää kameraa, ja näyttelijöiden improvisoitu rimpuilu äärimmäisten tunnetilojen kourissa psykedeelisessä kummitusjunassa menee luihin ja ytimiin. Elokuvalliset vaikutteensa ohjaaja kertoo heti kättelyssä: haastattelukohtauksessa näkyy pino vhs-kasetteja, niiden joukossa Pasolinin Salò – Sodoman 120 päivää, Argenton Suspiria ja Zulawskin Possession. Kyky yhdistää kirjavia vaikutteita, luoda pysyvän muistijäljen jättäviä kuvia ja vaihdella tunnelmaa painajaismaisesta eteeriseen estää Climaxin muuttumisen puhtaasti vastenmieliseksi kokemukseksi ja tekee Noésta poikkeuksellisen kiinnostavan elokuvantekijän. Aika alkaisi olla kypsä hänen tähänastisen tuotantonsa julkaisemiseen retrospektiivinä dvd- ja blu-ray -muodossa.

–

(Gaspar Noén elokuva ”Climax” ei tullut Suomessa kaupalliseen levitykseen lainkaan, mutta sen brittiläistä dvd-painosta myy Helsingin Kampissa sijaitseva elokuvaliike Filmihullu.)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.