Seksuaaliutopia (Esipuhe)

F. ROGER DEVLIN   (suomentanut Jarno Alander)

–

Kirjoitus on esipuhe teokseen ”Sexual Utopia In Power” (2015), joka ilmestyy suomeksi Kiukaan julkaisemana toukokuussa 2019. F. Roger Devlin on julkaissut myös teoksen ”Alexandre Kojève and the Outcome of Modern Thought” (2004). Sarastuksessa on aiemmin ilmestynyt ”Seksuaaliutopiaan” sisältyvä essee ”Kysymys naisten masokismista” sekä Devlinin puhe vuoden 2018 Awakening-konferenssissa Helsingissä.

–

***

Tämä teos kertoo naisellisten hyveiden taantumisesta. Nykytermein ilmaistuna se kertoo feminismistä ja seksuaalivallankumouksesta; kahdesta toisiinsa liittyvästä sosiopoliittisesta liikkeestä, jotka ovat tämän taantumisen sekä syy että seuraus. Monet ovat kirjoittaneet kriittisesti näistä sosiaalisista ilmiöistä, mutta itse olen kokenut nämä kannanotot pääosin puutteellisiksi. Seksi on myös eräs kaikkein vaikeimmista käsiteltävistä aiheista. Aihe on kaikille aina henkilökohtainen, ja vaistonvaraiset vietit (joista merkittävin tässä tapauksessa on miesten suojeluvaisto) estävät tarkat arviot ja kylmän analyysiin

Seksi on lisäksi elämänalue, jolla normatiivinen diskurssi (eli ”sinun pitää”, toisinaan myös ”sinun ei pidä”) hukuttaa alleen deskriptiiviset, puhtaasti kuvailevat lähestymistavat, jotka pyrkivät selittämään ja ymmärtämään ilmiöitä. Tämä on ymmärrettävää: seksi on pakollista kansan säilymisen kannalta, mutta se on myös potentiaalisesti tuhoisaa. Käytännöllisyys vaatii, että pidämme nuorisoa kaidalla tiellä, sekä heidän omaksi parhaakseen että yhteiskunnan parhaaksi. Näin ollen, ennen vanhaan keskustelu seksistä rajoittui avioliiton ehdottoman välttämättömyyden korostamiseen, yhdistettynä uskonnolliseen pelotteluun. Jumalanpelko kun on ainoa voima, joka on riittävän voimakas kilpaillakseen jonkin niin alkukantaisen kuin ihmisen sukupuolivietin kanssa.

Mutta menneinä aikoina toiminut keino hallita seksuaalikäyttäytymistä ja rationaalinen ja järkiperäinen käsitys seksistä ovat kaksi eri asiaa. Ja tänä päivänä tuo oikea ymmärrys on se mitä kaikkein eniten tarvitsisimme. Traditionaalinen, normatiivinen keskustelu seksistä ja avioliitosta vaatii tuekseen sosiaalisen järjestyksen, jossa elämän mittainen yksiavioisuus on sekä sosiaalisesti että laillisesti oletusarvo, ja jossa lasten ja nuorten kasvatus keskittyy tämän jo olemassa olevan järjestyksen ylläpitämiseen.

Kun moraaliset ja lailliset esteet on poistettu ja vanha monogamialle perustuva järjestys tuhottu, vanhat neuvot voivat olla jopa vahingollisia niitä seuraavalle nuorelle miehelle tai naiselle. Yksinkertaisesti ilmaistuna, nuori mies tai nainen joka säästää itseään avioliittoon saa tämän päivän länsimaisessa yhteiskunnassa joko odottaa ikuisesti tai päätyy avioeroon muutamassa vuodessa.

Samankaltainen on ikivanha viisaus, joka kehottaa säästämään rahaa pahan päivän varalle. Jos elää terveessä yhteiskunnassa, tämä on hyvä neuvo. Mutta korkean inflaation tilanteessa, jossa rahan arvo katoaa nopeammin kuin sitä on mahdollista säästää, säästäminen muuttuu paitsi turhaksi, myös tuhoisaksi. Aivan kuten inflaatio, myös niin sanottu seksuaalinen vapautuminen kääntää markkinat moraalisesti ylösalaisin, rankaisemalla aktiivisesti hyveellisiä ja palkitsemalla kunniattomia. Nuoret sukupolvet ovat hitaasti ymmärtämässä tämän, omien tuskallisten kokemustensa kautta. Jos traditionalisteilla ei ole mitään parempaa tarjottavaa heille kuin kehoitus seurata isovanhempiensa jo kadonneeseen yhteiskuntaan paremmin sopivia neuvoja, he menettävät pian loputkin uskottavuuden rippeensä.

Tässä teoksessa selitän mitä todella tapahtuu kun seksi on vapautettu, ja miksi näin tapahtuu. Lainatakseni John Crow Ransomin ilmausta: argumenttini on epäortodoksinen ortodoksian puolustus. Vanha järjestys oli todellakin parempi kuin se mitä meillä on nykyään, mutta sen suojaus on pettänyt. Barbaarit eivät ole enää porteilla, vaan olemme itse muuttuneet barbaareiksi. Perinteisen avioliiton puolustuksessa pitäytyminen nykymaailmassa on kuin sulkisi tallin oven kun hevonen on jo karannut. Sanalla sanoen: meidän on lakattava ajattelemasta kuten konservatiivit ja selvitettävä itsellemme miten voimme jälleenrakentaa siedettävän järjestyksen pelkästään primitiivisen ihmisluonnon tosiasioiden pohjalta.

Tämän teoksen pääpaino, sekä myös sen lukijaa todennäköisemmin yllättävä ja provosoiva sisältö, on oma selontekoni naisten seksuaalisuudesta. Haluaisin tehdä selväksi, ettei minulla ole yhtään sen ruusuisempaa kuvaa omasta sukupuolestanikaan, mutta miessukupuolen puutteet tunnetaan jo riittävän hyvin, ja niitä ovat riepotelleet laajasti niin feministit kuin traditionalistit (usein toisiaan muistuttavin sanankääntein).

Naiset eivät kohtaa samanlaista kritiikkiä, koska

1. He ovat monimutkaisempia ja vaikeammin ymmärrettäviä kuin miehet.

2. Naiset ovat salailun mestareita, jopa silloin kun eivät tietoisesti pyri siihen.

3. Miehillä on luontainen vaisto suojella naisia, jopa muiden miesten arvostelulta.

Jos tämä teos joskus vaikuttaa yksipuoliselta, se johtuu siitä että se pyrkii omalta osaltaan korjaamaan tätä epätasapainoa. En ole naistenvihaaja, vaan ihmisvihaaja joka keskittää huomionsa naisiin.

Tytöt ja pojat saapuvat maailmaan villieläiminä. Sivilisaation jatkumisen kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että voimme opettaa heidät hallitsemaan vaistojaan ennen kuin he ehtivät aikuisikään asti. Kumpikaan sukupuoli ei ansaitse moitteita siitä, että heillä on luonnolliset vaistot jotka vaativat kontrollia, mutta molempiä pitää, ja pitää voida, kritisoida jos he eivät niitä kontrolloi.

Se mitä sanon naisten seksuaalivaistoista koskee kaikkia naisia, ainakin kaikkia normaaleja ja terveitä naisia, mutta kritiikkini nykyaikaisen naisten käytöstä kohtaan koskee ajan henkeä edustavia naisia, jotka ovat ”vapauttaneet” itsensä niistä velvollisuuksista, jotka koskevat heidän sukupuoltaan missä tahansa terveessä yhteiskunnassa. Vastalause ”kaikki naiset eivät ole sellaisia” on tietenkin täysin paikkansapitävä, mutta se on kuin puolustaisi mustaa surmaa sillä perusteella, että se ei kuitenkaan tappanut aivan kaikkia.

Todellakin, kun luen Theodore Rooseveltin kirjoituksia, tai sentimentaalisia viktoriaanisia runoja sankarillisen uhrautuvista äideistä, en näe suurta eroa niiden ilmentävän naiskuvan ja omani välillä. Mahdollisten erojen selittäisin johtuvan siitä, että meillä on käytössämme erilaiset historialliset rakennuspalikat.

Ihmisluonto ja naisen luonto eivät muutu, mutta saavat olosuhteista riippuen ne saavat erilaisia, joskus radikaaleja ilmenemismuotoja. Olemme hylänneet vaikuttimet, jotka johtivat keskivertonaisen keskivertomiestä kunniallisempaan käyttäytymiseen, ja korvanneet ne toisilla jotka ovat mahdollistaneet naisten vajoamisen syvyyksiin joita aikaisemmin ei kukaan olisi voinut kuvitellakaan.

Lyhyesti sanottuna, moderni Länsi joutuu hyväksymään epäonnistuneensa systemaattisesti nuorison, erityisesti nuorten naisten, sosiaalisaatiossa. Tämä vaatii monilta kauan hellimiemme illuusioiden unohtamista. Tässä niistä muutamia, joihin palaan oheisissa esseissä.

1. Miehillä ei ole tarjolla enempää seksiä nyt kuin ennen seksuaalivallankumousta. Toisin sanoen seksuaalivallankumous ei ollut miehille suosiollinen naisten kustannuksella.

2. Seksi nykypäivänä, harrastettiinpa sitä college-kampuksella tai muualla ympäroivässä yhteiskunnassa, ei ole ”kaikille vapaata”.

3. Miehet eivät niin sanotusti ”saalista” naisia.

4. Naiset eivät ole luonnostaan yksiavioisia.

5. Naiset eivät luonnostaan etsi ”kunnollisia” miehiä; toisin sanoen naisen sukupuolivietissä ei ole moraalista ulottuvuutta.

6. Nykyiset ongelmamme eivät ratkeaisi vain sillä, että miehet lopulta vain ”kasvaisivat aikuisiksi” ja hyväksyisivät perinteiset miehiset velvollisuutensa.

Ryhdyin muotoilemaan seuraavissa esseissä esittämiäni näkemyksiä noin vuoden 2000 paikkeilla, ja niiden perustana olivat alkujaan ne yllättävät asiat, joita löysin internetin salaisista sopukoista. Nykyään noita paikkoja kutsutaan nimellä manosphere, ja ilmiö oli siihen aikaan lapsenkengissään. Hyvin pitkään valtaosa valveillaoloajastani kului siihen, kun pohdin ja selvitin itselleni mitä oikein olin oppimassa, ja purin sitä taaksepäin perusperiaatteisiinsa, tai vein ajatusketjua eteenpäin kohti loogista lopputulosta erilaisissa olosuhteissa. Oli älyllisesti jännittävää löytää aivan uusi tapa ajatella sukupuolten välisistä suhteista, mutta samaan aikaan se oli myös sydäntäsärkevää kaltaiselleni vanhalle romantikolle.

Vuoden 2005 loppuun mennessä päätin heittää kaiken varovaisuuden menemään ja koota kaikki uudet ajatukseni yhteen esseeseen. Lopputulos oli essee nimeltä ”Sexual Utopia in Power”. Otsikossa yhdistyvät Mikhail Hellerin ja Aleksandr Nekrichin vuonna 1986 julkaistun, Neuvostoliiton historiaa käsittelevän teoksen Utopia in Power nimi ja fraasi ”seksuaalinen utopismi”, jonka muistin kolumnisti Joshua Sobranin maininneen luennollaan. En keksinyt mitään sopivaa julkaisupaikkaa esseelle, mutta koska olin aikaisemmin kirjoittanut Occidental Quarterlyyn, tarjosin sitä ensimmäiseksi tuolle kausijulkaisulle. Olen kiitollisuudenvelassa toimittaja Kevin Lambille koska hän otti riskin julkaistessaan provokatiivisen kirjoituksen jonka kirjoittamiseen minulla ei ollut minkäänlaisia muodollista pätevyyttä tai koulutusta.

Seuraavien kolmen vuoden aikana laajensin ideoitani viidellä muulla kirjoituksella jotka ovat mukana tässä kokoelmassa, ja joista kolme on vaatimattomassa kirja-arvostelun muodossa. Viimeinen essee on kirjoitettu vasta hiljattain.

Nämä esseet ovat vain pieni osa siitä mitä olen julkaissut vuosien varrella, mutta olen saanut enemmän huomiota niistä kuin kaikesta muusta yhteensä. Selvästikin käsittelemäni aiheet vaikuttavat moniin lukijoihin. Kiinnostavinta oli palautteessa selvästi esiintyvä jakauma eri sukupolvien välillä. Vanhemmat miehet, jotka seurustelivat ja menivät naimisiin 1960-luvulla tai sitä ennen, olivat kaikkein todennäköisemmin tuomitsemassa näkökantaani ja luokittelemassa minut katkeraksi misogyyniksi. Mutta samat esseet saivat kulttisuosion verkossa viihtyvien nuorten miesten keskuudessa. Monet näistä nuorista miehistä ovat myöhemmin ottaneet yhteyttä kiittääkseen minua siitä, että olen selittänyt naisten mystisen ja epärationaalisen käytöksen, jollaista he ovat nähneet koko ikänsä, mutteivät ole koskaan ymmärtäneet.

Eräs vastaanottamani palaute on niin merkittävä, että minun lainattava osa siitä tähän. Useita kertoja oheisissa esseissä olen maininnut Thomas Flemingin hyvänä esimerkkinä kristitystä traditionalistista. Kerran tein puolivillaisen yrityksen kohteliaasti jakaa muutamia ajatuksiani Chronicles-kausijulkaisun keskustelupalstalla, ja ehdotin että hän ja muut samanlaiset kirjoittajat hyötyisivät rajoittamattoman naispuolisen seksuaalisen seksuaalisuuden tutkimisesta suoraan, sen sijaan että he tekisivät teologisia julistuksia seksuaalimoraalista tai tulkintoja historiallisista perhelaeista. Minulle kerrottiin että olen naisvihaaja johtuen ”henkilökohtaisia ongelmistani” naisten kanssa. Minun kerrottiin myös syyllistyneen naisten luonteen mustamaalaamiseen ja fantasiointiin. Myöhemmin Fleming lisäsi:

Tiedän liiankin hyvin, kuinka monet miesliikkeen androgyynit etsivät tapaa kostaa naisille joka ovat tuhonneet heidän elämänsä. Haluan heti alkuun varoittaa heitä, että tämä ei ole heille oikea paikka helliä murskattuja egojaan, haavoittuvaa turhamaisuuttaan ja valittavia miehisen ylivallan ylistyksiään.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Jopa Flemingin omat ihailijat myöntävät että hän on hieman tärähtänyt, mutta tämä käsittämätön ad hominem -ylireagointi on hyvä osoitus liian monien perinteisten konservatiivien heikkouksista.

Verkosta olen löytänyt tarinoita miehistä, jotka heitetään ulos kirkosta koska he haluaisivat keskustella samoista asioista joita käsittelen esseissäni. Verkossa ilmestyy blogeja kuten Dalroc ja Patriactionary, jotka ovat tehneet hyvää työtä luetteloidessaan kristillisten pastoreiden hölmöyttä ja jopa osallisuutta perinteisten arvojen vääristelyyn, kun nämä ovat yrittäneet houkutella Cosmopolitan-tyttöjä kirkkojensa penkeille.

Mutta nuoremman sukupolven keskuudessa jokin on muuttumassa. Täällä esiin tuomani näkemykset ovat löytäneet laajoja lukija- ja kannattajapiirejä. Minulla ei ollut paljon seuraa, kun aloitin älyllisen matkan joka tuotti nämä esseet. Nyt olen vain yksi monista äänistä. Kokonainen niin sanottu manosphere (parempi nimi olisi ehkä ollut androsphere) on kasvanut internetissä, vastavoimana feminismille ja nykynaisten todelliselle käyttäytymiselle. Jopa vastustaja on alkanut havaita olemassaolomme. Feministis-traditionalistinen konsensus, jonka mukaan miehet ovat syyllisiä naisten ongelmiin ja sukupuolten huonoihin väleihin, on nyt haastettu ja takaisin ei ole paluuta.

Lopuksi haluaisin huomauttaa, että en pidä itseäni ns. miesasiamiehenä. Tämä nimitys, jonka olen useammin kuin kerran nähnyt itseeni liitettävän, kuvastaa aikamme yleistä moraalista näkemystä; näkemystä jota itse en jaa. Miehiä ei pitäisi rohkaista pitämään itseään vain yhtenä uhripisteistä kilpailevana, identiteettipolitiikkaa tekevänä ryhmänä. Jos minuun on pakko lyödä jokin nimitys, olkoon se vaikkapa naisten velvollisuuksien aktivisti. Olen myös aivan samaa mieltä Stephen Baskervillen kanssa siitä, että ne mitä kutsutaan nykyisessä kurjistuneessa poliittisessa keskustelussamme miesten oikeuksiksi, ovat oikeasti miesten velvollisuuksia. Meidän velvollisuutemme on toimia moraalisina johtajina ja esimerkkeinä tulevien sukupolvien edustajille, niin mies- kuin naispuolisillekin.