Etninen puhdistus ja valtakunnansyyttäjä

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Olin tänään poliisin kuulusteltavana Sarastuksen päätoimittajan ominaisuudessa. Epäiltynä rikosnimikkeenä on kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Asia koskee Sarastuksessa viisi vuotta sitten ilmestynyttä Ilkka Auran ja Hannes Possanderin artikkelia ”Miten etninen puhdistus toteutetaan?”. Artikkelin kirjoittajia suojelee lähdesuoja, mutta päätoimittajana olen luonnollisesti vastuussa sen julkaisemisesta.

Kirjoitus päätyi poliisin tarkasteltavaksi jo tammikuussa 2020. Tuolloin yksi aikamme pavlikmorozoveista, silakkaliikkeessä vaikuttava Pauli Hyvölä pyysi Helsingin poliisia selvittämään, onko kirjoituksessa syytä epäillä kiihottamista kansanryhmää vastaan tai joukkotuhonnan valmistelua. Tulin tietoiseksi asiasta saadessani poliisilta postitse 6.3.2020 päivätyn asiakirjan, jonka mukaan asiassa ei ole syytä epäillä rikosta eikä esitutkintaa toimiteta. Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Teemu Jokinen perusteli päätöstä mm. näin:

Artikkelissa on nähdäkseni kyse sananvapauden ydinalueeseen kuuluvasta yhteiskunnallisesta keskustelusta, jonka rajoittamiseen on lain esitöiden nojalla suhtauduttava erityisen tiukasti. Artikkeli on kieleltään ja tyyliltään asiallinen, ja kirjoittajat ovat pyrkineet perustelemaan näkemystään objektiivisin perustein. Muslimeista ei kirjoiteta solvaavasti esimerkiksi vertaamalla heitä loisiin tai eläimiin, eikä panettelevasti yleistäen heidät rikollisiksi tai alempiarvoisiksi. Artikkeli on luonteeltaan pohdiskeleva ja yleisluontoinen, jolloin kansanryhmän uhkaamista ei voida pitää objektiivisesti varteenotettavana. Lisäksi artikkelissa on ilmaistu artikkelin tarkoitus toimia varoituksena ja muslimiväestön tuhoaminen on tuotu artikkelissa esiin pääasiassa uhkakuvana ja ääriesimerkkinä siitä, mihin tilanteeseen puuttumattomuus voi pahimmillaan johtaa.

Päätös oli yksityiskohtaisesti ja poikkeuksellisen hyvin perusteltu, ja tutkinnanjohtaja Jokisella ymmärtääkseni onkin juristin koulutus. Pitkälti samoin perustein totesin aikoinaan Auran ja Possanderin artikkelin julkaisukelpoiseksi. En olisi julkaissut tekstiä, joka suosittelee kansanmurhaa tai yllyttää siihen, koska en sellaista kannata ja koska sellainen on laitonta.

Tästä huolimatta valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, jolle päätös oli myös lähetetty, on nyt vaatinut esitutkinnan suorittamista. Näin hän toimi aiemmin myös Päivi Räsäsen tapauksessa, kun poliisi ei pitänyt Räsäsen vuosien takaisia siteerauksia Raamatusta lainvastaisina. Hänen toimintatavakseen näyttää vakiintuneen varsinaisessa rikostutkinnassa tehtyjen päätösten mitätöiminen silloin kun se hänen agendaansa sopii.

Auran ja Possanderin artikkelin voi kuka tahansa lukea edellä olevasta linkistä ja tehdä omat johtopäätöksensä. Kerron nyt kuitenkin lyhyesti, miten itse tulkitsen kirjoituksen.

Artikkeli alkaa yleisluontoisella kuvauksella siitä, miten maahanmuutto islamilaisista maista on johtanut monet Euroopan maat väestöllisesti ja sosiaalisesti kestämättömään tilanteeseen. Muslimien huono integroituminen, länsimaiseen oikeusvaltioon sopimaton arvomaailma, suuri edustus rikostilastoissa ja suuren syntyvyyden aiheuttama demografinen paine mainitaan. Näistä asioista on kirjoitettu valtavasti muuallakin kuin Sarastuksessa, ja itse ongelmaa tuskin kiistää kukaan normaalijärkinen.

Tämän jälkeen kirjoittajat laativat eräänlaisen komiteamietinnön tavoista, joilla yhteiskunta saattaa reagoida esiteltyyn ongelmaan. He esittävät kolme skenaariota tai ”doktriinia”. Ensimmäisessä eli insentiivisessä doktriinissa rajoitetaan jyrkästi maahanmuuttoa islamilaisista maista sekä kannustetaan paluumuuttoon. Doktriiniin voivat sisältyä mm. vaativat kielikokeet, oleskelulupien helpompi peruuttaminen, uskonnollisten erivapauksien poisto, uskonnollisen pukeutumisen rajoittaminen, länsimaiseen arvomaailmaan sopeuttava pakollinen varhaiskasvatus, maahanmuuttajien hajasijoittaminen kaupunkisuunnittelussa jne. Lyhyesti sanottuna kyseessä on malli, jota tällä hetkellä toteutetaan esimerkiksi Tanskassa.

Kirjoittajat esittelevät myös astetta jyrkemmän mallin, restriktiivisen doktriinin. Siinä väestönosaan, siis islaminuskoisiin maahanmuuttajiin, kohdistetaan eräänlaisia kriisitoimenpiteitä. Heidän perusoikeuksiaan rajoitetaan mm. ulkonaliikkumiskielloin, palveluita rajoittamalla, avoimella etnisellä profiloinnilla ja tehostetulla valvonnalla. Kirjoittajien mukaan malli olisi selvästi syrjivä ja mahdollinen lähinnä tilanteessa, jossa yhteiskuntarauha olisi järkkynyt laajojen mellakoiden tai terroritekojen takia.

Artikkelin rajuimmassa osuudessa esitellään ”ekspulsiivinen ja eksterminatiivinen doktriini”, eli käytännössä joukkokarkotus ja / tai kansanmurha. Auran ja Possanderin mukaan tämä saattaisi tapahtua tilanteessa, jossa muslimien ja valtaväestön välit olisivat kärjistyneet sisällissodaksi. Osuudessa mainitut menetelmät kemiallisine tuhoamislaitoksineen ja omaisuuden takavarikoimisineen tuovat mieleen lähinnä natsi-Saksan.

Doktriinia käsittelevän osuuden ensimmäisessä kappaleessa sanotaan: ”Doktriini esitetään tässä asiayhteydessä pääasiassa uhkakuvana ja ääriesimerkkinä siitä, mihin tilanteeseen puuttumattomuus voi pahimmillaan johtaa.” Asiaa vielä korostetaan koko artikkelin viimeisessä kappaleessa: ”Jokaisen lukijan tulisikin ymmärtää, ettei tämä kirjoitus ole mikään opas etniseen puhdistukseen, vaan historiallisen jatkumon oppituntien ekstrapolaatioon perustuva varoitus.” Jo nämä sitaatit nähdäkseni estävät kirjoituksen pitämisen kehotuksena tai yllytyksenä.

”Miten etninen puhdistus toteutetaan?” on painajaismainen tulevaisuudenkuva, ja sellaisten lukeminen on harvoin miellyttävää. Mutta olisi omituista, jos tällaisilla asioilla ei saisi spekuloida. Väestöryhmien väliset kiistat ovat monta kertaa Euroopan historiassa päättyneet väkivaltaiseen etniseen puhdistukseen. Viime vuosisadalta muistamme armenialaisten kansanmurhan, holokaustin ja Jugoslavian hajoamissotien julmuudet. Paljon vähemmän tunnettu on itäisen Euroopan kommunistihallintojen toisen maailmansodan jälkeen suorittama etnisten saksalaisten puhdistus, jossa eri arvioiden mukaan 12-15 miljoonaa ihmistä ajettiin kotiseuduiltaan. Arviot kuolonuhrien määrästä vaihtelevat puolesta miljoonasta 2,5 miljoonaan. Onko kiellettyä sanoa, että jotakin tällaista voi tapahtua myös tulevaisuudessa? Viestintuojan ampuminen ei ole viisasta, ellei sitten oleteta, että uhkakuvista vaikeneminen poistaa ne päiväjärjestyksestä ja että vaaran uhatessa viisainta on työntää pää maakuoppaan.

Suomessa hyvillä tavoilla ei pääsääntöisesti ole lain voimaa, eikä pidäkään olla. Tavat ovat kirjoittamattomia sääntöjä, joiden rikkomisesta seuraa sosiaalista paheksuntaa ja äärimmillään joutuminen hylkiön asemaan. Mutta maksaa tuskin vaivaa perustella, miksi olisi absurdia tuomita ihminen vankeuteen ruokapöydässä röyhtäilemisestä.

”Miten etninen puhdistus toteutetaan?” on epäilemättä hyvien tapojen vastainen kirjoitus, ja sen julkaiseminen niin ikään rikkoo useita yleisiä soveliaisuuskäsityksiä. Kun päätin ottaa tekstin julkaistavaksi Sarastuksessa, olin aivan tietoinen että monet järkyttyvät, loukkaantuvat ja suuttuvat siitä. Mutta kirjoitus käsittelee niin suurta ja polttavaa ongelmaa, että sen esille tuominen painaa vaa’assa enemmän kuin kenenkään henkilökohtaiset tunteet. Joskus hyviä tapoja voi myös tietoisesti rikkoa, jos haluaa murtaa jotakin merkittävää asiaa ympäröivän hiljaisuuden.

Jonathan Swift aiheutti pahennusta julkaistessaan vuonna 1729 satiirisen pamfletin Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen tai maalleen. Siinä hän ehdotti Irlantia riivaavan köyhyysongelman ratkaisemista myymällä alle 12-vuotiaat köyhälistön lapset aterioiksi rikkaille. Swift käsitteli ehdotusta yksityiskohtaisesti ja sovelsi sitä eri alueisiin:

Mitä tulee Dubliniin, tätä tarkoitusta varten voidaan pystyttää teurastamoja soveliaimpiin kolkkiin kaupunkia. Voimme olla varmoja, ettei teurastajista tule pulaa, vaikkakin mieluummin suosittelen lasten ostamista elävinä ja niiden paahtamista tuoreeltaan vartaalla samaan tapaan kuin paistamme porsaan.

Swiftin mukaan hänen suunnitelmallaan ratkaistaisiin paitsi köyhyysongelma, myös katolilaisen väestön ylisuuri koko:

Lapsen lihaa on tarjolla läpi vuoden, mutta erityisen runsaasti maaliskuussa sekä vähän sitä ennen ja sen jälkeen, sillä niin kuin merkittävä kirjailija, maineikas ranskalainen lääkäri meitä valistaa, kala on hedelmällistä paastoruokaa, minkä vuoksi roomalaiskatolisissa maissa syntyy yhdeksisen kuukautta paastonajan jälkeen enemmän lapsia kuin minään muuna ajankohtana. Siksi voikin olettaa, että vuosi paaston päättymisestä markkinoilla on tavallista enemmän ylitarjontaa lapsen lihasta, koska paavinuskoisten lapsia on tässä kuningaskunnassa vähintään kolme kertaa niin paljon kuin muita. Siksipä ehdotuksestani on hyötyä myös välillisesti, sillä se vähentää paavilaisten määrää keskuudessamme.

Kaiken kukkuraksi vähenisivät myös perheiden sisäiset kiistat ja perheväkivalta:

Ei aikaakaan kun näemme naitujen naisten vilpittömin mielin kilvoittelevan siitä, kenen heistä onnistuu kiikuttaa markkinoille pulskin lapsi. Miehet kiintyvät vaimoihinsa näiden raskauden aikana samassa määrin kuin varsoviin tammoihinsa, vasikoiviin lehmiinsä tai emakoihinsa porsimisen edellä, eivätkä keskenmenoa pelätessään uhkaa lyödä tai potkia heitä (niin kuin liian usein on käytäntönä).

Huomionarvoista on, että Swiftin pamfletissa sen otsikon mukaisesti suoraan ehdotetaan tällaisia toimenpiteitä. Siitä huolimatta kirjoitus ei aikanaan johtanut oikeustoimiin, vaikka sitä paheksuttiin laajalti. Tuonaikaiset viranomaiset ilmeisesti ymmärsivät, että kyseessä on satiiri, jossa ei tosissaan ehdoteta lasten syömistä, vaan arvostellaan hirvittävää köyhyyttä ja varakkaan väestön välinpitämätöntä suhtautumista siihen. ”Miten etninen puhdistus toteutetaan” ei ole tyylilajiltaan satiiri, mutta muuten sen metodi on hyvin samankaltainen kuin Swiftillä. Se kärjistää tietyt nykyhetkessä havaittavat kehityskulut äärimmäisyyksiin varoittaakseen siitä, mitä tulevaisuudessa kenties saattaa tapahtua, jos suunta ei muutu. Kirjoittajat vielä erikseen painottavat, ettei kyse ole ehdotuksesta tai ohjeesta. Siitä huolimatta heidän kirjoituksensa on nyt viranomaistutkinnan kohteena.

En jaksa uskoa, että valtakunnansyyttäjä Toiviainen on sivistymätön ihminen tai että hänellä on jokin luetun ymmärtämistä vaikeuttava neurologinen häiriö. Mutta pahoin pelkään, että hän on poliittisella ristiretkellä jotakin Suomen lakiin sisältymätöntä ajatuskummitusta kuten ”vihapuhetta” vastaan. Hän käyttää oikeuslaitosta luodakseen varoittavia esimerkkejä, jotka hiljentävät väärien mielipiteiden esittäjät. Varsinaisena tavoitteena lienee kansanryhmää vastaan kiihottamisen määritelmän laventaminen niin, että siihen voidaan sisällyttää melkein mitä tahansa.

Kirjoituksesta ei siis vielä ole nostettu syytettä, mutta parin viime vuoden perusteella on syytä pelätä pahinta. En kuitenkaan jää hiljaa odottelemaan, mitä tuleman pitää. Valtakunnansyyttäjän toimintaa on syytä kutsua oikealla nimellä: se on kiusantekoa, vainoa, valtioterroria. Asian julkisuuteen tuominen on yksi harvoista tehokkaista keinoista taistella sitä vastaan. Niinpä toivon tämän kirjoituksen leviävän mahdollisimman laajalle.

–

Jonathan Swift -sitaatit on suomentanut Jyrki Vainonen ja ne sisältyvät valikoimaan ”Irlantilaisia pamfletteja” (Loki-kirjat, 1998)

–

–