SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Paluu Afrikkaan

F. ROGER DEVLIN   (suomentanut Jarno Alander)

(Essee sisältyy F. Roger Devlinin kirjaan ”Seksuaaliutopia” (”Sexual Utopia in Power”, 2006), joka ilmestyi äskettäin suomeksi Kiukaan julkaisemana.)

Kuohuvalla 1920-luvulla, jolloin Amerikka nautti rauhan ja vaurauden aikakaudesta, kuuluisa kirjallisuuskriitikko Irving Babbitt antoi seuraavanlaisen vakavan varoituksen:

Seksuaalinen hillittömyys aiheuttaa huolestuttavia vautioita koko yhteiskunnalle, ja seurauksena olevat taudit vaarantavat koko valkoisen rodun tulevaisuuden. Epäilemättä on olemassa yhteys eräänlaisen itsekeskeisen individualismin ja laskevan hedelmällisyyden välillä. Ranskalaiset ja myös Amerikan kantaväestöt ovat ovat vaarassa kadota, ja siellä missä väestö kasvaa, näemme määrän lisääntymisen tapahtuvan laadun kustannuksella. Nyt suvut, joista joista johtajamme ennen nousivat, tekevät kuolemaa samalla kuin alemmat tai jopa täysin kelvottomat suvut moninkertaistuvat.

Pohtiessaan mahdollisia tapoja korjata tilanne, Babbitt joutui toteamaan: ”On niukasti näyttöä siitä, että yksilö voidaan suostutella itsehillintään vetoamalla isänmaan etuun tai valkoiseen rotuun, jota nouseva värillinen aalto uhkaa.” Hän jatkoi, että perinteiset itsehilinnän ihanteet olisivat käytännössä tehokkaampia kuin suorat eugeniikkaohjelmat. Tähän voisi lisätä, että ulkopuoliset tekijät saatava olla näitäkin tehokkaampia, ja itse asiassa Yhdysvaltojen suuren lamakauden ja toisen maailmansodan vaatima kurinlaisuus pani lopulta pisteen 1920-luvun seksuaaliselle hillittömyydelle. Näitä koettelemuksia seurasi, ei suinkaan sattumalta, suurten ikäluokkien syntymä.

Mutta suuret ikäluokat osoittautuivat historialliseksi anomaliaksi. Tänään länsimainen seksuaalimalli on vajonnut alennustilaan, jollaista Babbitt ei olisi pystynyt edes kuvittelemaan, ja hänen varoituksensa ovat siten ajankohtaisempia kuin koskaan.

Haluan kiinnittää erityistä huomiota näkökohtaan, että rodullista hyötyä ei välttämättä edistetä parhaiten valistuksella. Vaikka onkin tärkeää tuoda julkisuuteen oikeaa tietoa rotukysymyksistä, emme voi taata sivilisaatiomme jatkuvuutta vain voittamalla debatteja älykkyysosamääristä. Ideoilla on seurauksensa, mutta lapsia ne eivät saa. Eivätkä normaalit ihmiset tee perustavanlaatuisia päätöksiä avioliitosta ja lasten hankkimisesta pelkästään tieteellisten tutkimusten tai rotupoliittisten näkökohtien perusteella.

Itse varoittaisin liian vahvasta keskittymisestä rotujen välisiin suhteisiin. Todellisuudessa valkoiset avioituvat huomattavasti muita vähemmän oman rotunsa ulkopuolelle. Sam Francis sanoi määrää ”mitättömäksi”. Sen sijaan lukemattomat valkoiset naiset eivät lisäänny lainkaan tai lisääntyvät vähemmän kuin kansakunnan uusiutuminen vaatisi. Jotkut valkoiset nationalistit tuntuvat olevan enemmän huolissaan yhdestä rotujen välisestä avioliitosta kuin viidestäkymmenestä lapsettomasta valkoisesta pariskunnasta. Tämä johtunee siitä, että he voivat nähdä satunnaisen mulattilastaan lastenvaunuissa työntävän äidin, mutteivät kaikkia niitä paljon lukuisampia lapsia, joita valkoiset naiset eivät ole saaneet. Kansakunnan suurimmat uhat eivät aina ole näkyvimpiä.

Haluaisin kiinnittää huomion rotuamme ja sivilisaatiotamme uhkaavaan vaaraan, jota valkoiset nationalistit eivät usein huomioi, koska se ei ole luonteeltaan etninen – nimittäin seksuaaliseen vapautumiseen. Esseessäni ”Seksuaaliutopia” selitin, miten polygaamiset pariutumiskäytännöt väistämättä nousevat esiin kun avioliitto Instituutiona romahtaa. Näin ei käy siksi, että pahat miehet käyttäisivät avuttomia neitoja hyväkseen, vaan se on luonnollinen seuraus siitä, ettei naisten valintoja enää rajoiteta sosiaalisesti. Naiset kilpailevat keskenään päästäkseen parittelemaan haluttavimman uroksen kanssa, kuten voimme havaita kädellisten sukulaistemme käyttäytymisestä. Polygamialle perustuvat yhteiskunnat eivät myöskään ole mitään uutta tai erikoista, ja tiedämme paljonkin niiden toiminnasta. Maailman polygaamisin kolkka on kiinnostava meidän amerikkalaisten kannalta. Tarkoitan läntistä Afrikkaa, eli oman afroamerikkalaisen väestömme alkukotia. Katsaus Länsi-Afrikkaan on tarpeen, jotta voimme ymmärtää mitä lännessä oikein tapahtuu tällä hetkellä.

Tämän alueen erityispiirre on se, että naiset tuottavat lähes kaiken ruuan. Antropologit ovat sanoneet Länsi-Afrikkaa ”naisten maanviljelyksen luvatuksi maaksi”. Tämä ei johdu siitä, että afrikkalaisilla olisi erityisen valistunut ja moderni näkemys naisten tasa-arvosta, vaan siitä että maanviljelys alueella on niin primitiivisellä tasolla. Maanviljelys tapahtuu laajalla alueella, mutta se on tehotonta ja työkalut ovat yksinkertaisia kuokkia, joita naiset voivat käyttää siinä missä miehetkin. Sen sijaan esimerkiksi Euroopan haastava ilmasto vaatii auran käyttöä, mikä johtaa naisten riippuvuuteen miesten elatuksesta.

Koska länsiafrikkalaiset naiset voivat yleensä ruokkia itsensä ja usein myös aviomiehensä, miesten ei tarvitse huolehtia vaimon aiheuttamista kustannuksista. Vaimo saattaa jopa, odotusten vastaisesti, rohkaista miestä ottamaan muita vaimoja, sillä tämä yleensä helpottaa hänen työtaakkaansa. Miehillä sen sijaan on lähes loputtomasti vapaa-aikaa ja he kuluttavat sen juoruilemalla, tappelemalla, juopottelemalla, ja tietenkin harrastamalla moniavioisuutta. Eräs hollantilainen matkakuvaus sisältää kuvauksen 1600-luvun kultarannikon moniavioisesta asukkaasta, joka käyttää aikansa juoruillen ja juoden palmuviiniä, jonka maksaminen on usein vaimon vastuulla. Miesten ei edes tarvitse jakaa henkilökohtaisia ansioitaan vaimojensa kanssa, yhteisomistuksen ei katsota olevan osa avioliittoa.

Lisäksi polygaamiset aviomiehet suorastaan välttävät kiintymästä liikaa johonkin vaimoonsa, koska tämä aiheuttaisi kateutta muissa ja täten haittaisi kotitalouden sujuvaa toimintaa. Niinpä useimmat vaimot ovat hyväksyneet, etteivät he saa paljoakaan huomiota aviomieheltään. Toisaalta polygaamisesa yhteiskunnassa on aina paljon irtonaista elämää viettäviä poikamiehiä, jotka ovat hyvinkin halukkaita pitämään seuraa yksinäiselle haaremivaimolle. Harvat Länsi-Afrikan maanviljelijänaisista ovat roomalaisia Lucretioita, jotka ovat valmiita työntämään tikarin rintaansa rintaansa säilyttääkseen pyhän kunniallisuutensa. Toisinaan koko sallittujen ja kiellettyjen suhteiden välinen ero hämärtyy, ja miehet ja naiset kadottavat vähänkin käsityksensä siitä, mikä on pysyvä aviollinen suhde. Heillä on vain tilapäisiä ”suhteita” (alkaako kuulostaa tutulta?).

Koko sekasotkun lopputuloksena lasten isyydestä ei koskaan ole varmaa tietoa. Tämän takia miehet eivät juurikaan panosta isyyteen ja lasten kasvatukseen, ja miksi heidän pitäisikään, kun he eivät edes tiedä ovatko lapset heidän omiaan.

Isäsuhteen heikkous johtaa antropologien ”äitiyskeskeiseksi” kutsumaan perhemalliin. Tämä ei tarkoita, että äidit kompensoisivat isien laiminlyöntejä. Usein he mieluusti delegoivat lastensa kasvatuksen sukulaisille tai naapureille maksamalla vaatimattoman korvauksen. Kasvatusvanhemmuutta ei suinkaan pidetä laiminlyöntinä mustassa Afrikassa. Miksi äidit harrastavat sitä? Koska lasten poissaolo tekee naisen kodista houkuttelevamman uusille kosijoille. Sijaisvanhemmuus voi alkaa lapsen ollessa vielä hyvin nuori, rintaruokinnan pikainen lopettaminen sallii ovulaatiosyklin alkaa uudelleen, ja päästyään eroon jälkikasvustaan äiti on vapaa keskittymään uusien hankkimiseen. Toisin sanoen lasten kasvattamisen sijaan nainen keskityy lasten synnyttämiseen. Lopputuloksena on tietenkin valtava määrä huolimattomasti kasvatettuja lapsia. Toinen yhtymäkohta moderniin länteen on se, etteivät afrikkalaiset juurikaan tee eroa tyttö- ja poikalasten välillä, mutta ikävä kyllä tasa-arvoinen kasvatus ei ole johtanut maanpäälliseen paratiisiin Afrikassakaan.

Länsimaiset ihmisoikeusaktivistit ovat usein kauhuissaan siitä, mikä heidän silmiinsä näyttää Afrikan kauhistuttavalta köyhyydeltä, ja yrittävät lievittää sitä. He yllättyvät tajutessaan, etteivät afrikkalaiset itse jaa heidän huoliaan, vaan näyttävät uskovan että jälkikasvu kyllä pärjää aina jotenkin. Tämä on kenties rodullinen ominaisuus, mutta sitä selvästikin vahvistaa sijaisvanhemmuuden käyntäntö: vanhemmat, jotka delegoivat lasten kasvatuksen muille, eivät koe tarvetta käyttää resurssinsa mahdollisimman huolellisesti. Kun lapsi on saatu pois kodista, vanhemmalla ei välttämättä ole paljoakaan käsitystä siitä, millaista kasvatusta hän saa muualla. Tämä selvästi rohkaisee toiveajatteluun.

Kun sijaisvanhempien luona elävien lasten määrä kasvaa, kasvaa myös sijaisvanhemmille maksettavien pienten korvausten summa. Biologisten vanhempien ansiot hupenevat niihin, eikä pääomia pääse syntymään. Edes verraten varakkailla perheillä ei ole säästöjä siinä mielessä kun länsimaalaiset asian ymmärtävät. Tämä on toinen tärkeä alueen köyhyyttä selittävä tekijä.

Tiivistäen järjestelmän voi sanoa perustuvan olosuhteiden aiheuttamiin välittömiin reaktioihin, ei suinkaan loppuun asti mietittyihin pitkän aikavälin suunnitelmiin.

Yksinkertaisempi ja spontaanimpi länsiafrikkalainen kulttuuri saattaa hyvinkin jatkaa tällaista elämänmenoa loputtomiin, mutta Shakespearen, Newtonin ja Mozartin tuottanut sivilisaatio ei missään nimessä voi. Oman kulttuurisen perintömme saavutukset edellyttävät stabiileja yhteiskunnallisia rakenteita, ennustettavia perhe- ja sosiaalisia suhteita, pitkiä opiskelujaksoja, pääoman keräämistä ja resurssien järkiperäistä jakamista. Ilman näitä lahjakkaat yksilöt eivät voi panostaa aikaa ja vaivaa toimiin, joiden lopputuloksena ei ole odotettavissa välitöntä tyydytystä. Ne mahdollistavat taiteen ja tieteen.

On luultavasti totta, että evolutiivisesti olosuhteet ovat muokanneet eurooppalaisista sopivampia monogamiaan ja kykenevämpiä pitkäjänteiseen toimintaan. Mutta meidän ei kannata laskea liikaa tämän oletuksen varaan. Yksi syy tarkastella Afrikan olosuhteita on, että ne tarjoavat meille aikamatkan omaan menneisyyteemme. Taantuvan sivistyksen aikoina primitiiviset käyttäytymismallit tavallisesti nostavat päätään uudelleen. Valkoiset eivät ole immuuneja ilmiölle, jota voi kutsua ”uusafrikkalaistumiseksi”. Todistusaineisto viittaa siihen, että jotain tällaista on nyt tapahtumassa. Länsimainen ihminen on tavallaan tekemässä henkistä paluuta pimeälle mantereelle, josta hän niin suurin ponnistuksin kamppaili pois kauan sitten.

Huomioikaamme aluksi nykyisten länsimaalaisten ilmiselvä ja epäterve pakkomielle seksiin. Antropologit pitävät lisääntymistä parittelun ja vanhemmuuden yhdistelmänä. Niiden välillä vallitseva suhde on nollasummapeli: mitä vähemmän ihmiset käyttävät aikaa uusien kumppanien etsintään, sitä enemmän he voivat käyttää sitä lastenhoitoon. Perinteinen euroopplainen tapa on rohkaista nuoria pariutumaan nuorina ja pysymään uskollisina, jotta epätervettä seksuaalista kilpailua ei synny ja vanhemmat voivat keskittyä lasten kasvattamiseen.

Tämä ei ole universaali kaava. Afrikkalaiset ratkaisevat pariutumisen ja kasvatuksen yhtälön aivan eri tavalla, joten seksi näyttelee heidän elämässään tärkeämpää ja pitkäkestoisempaa osaa. Entisajan valkoiset tutkijat panivat usein merkille, miten mustan miehen ajatukset pyörivät jatkuvasti seksissä. Tänään tällaisia huomioita pidetään lähinnä kylmäävinä todisteina esi-isiemme hirvittävästä rasismista. Todellisuudessahan he vain kertoivat mitä näkivät, ja samaa ammattiantropologit kertovat tämän päivän Afrikasta.

Kun monogamia jatkaa taantumistaan, läntinen pariutumisjärjestelmämme muuttuu yhä afrikkalaisemmaksi, ja tulokset ovat samankaltaisia. Näemme miten nuoret naiset käyvät kykenemättömiksi ajattelemaan mitään muuta kuin oman seksuaalisen vetovoimansa maksimointia, jotta heillä olisi mahdollisuus napata korkean statuksen miehiä. Vastaavasti näemme miesten keskittyvät pelkkään statuskilpailuun. Kaikki tämä tapahtuu lasten kasvatuksen ja perhe-elämän kustannuksella.

Feministinen ohjelmajulistus, johon sisältyy naisten houkutteleminen työpaikoille, merkitsee naisten paluuta omavaraisuuteen, jossa läntisen Afrikan naiset elävät. Dilbert-sarjakuvan kuvaama ilmastoitujen avokonttorien maailma ei päällisin puolin muistuta Länsi-Afrikan surkeita viljelyspalstoja. Mutta molemmat ovat räikeässä ristiriidassa länsimaissa perinteisesti arvostetun elättäjämiehen mallin kanssa, jossa lasten kasvattamista pidettiin naisten ensimmäisenä ja tärkeimpänä tehtävänä. Moderni työpaikka, joka on muutettu mahdollisimman riskittömäksi ja jossa suoritettava työ perustuu yksinkertaiseen toistoon, on suorastaan ihanneympäristö, jos haluamme poistaa naisten taloudellisen riippuvuuden miehistä. Samalla se tietenkin ehkäisee tehokkaasti läsimaiselle sivistykselle välttämättömien keskisuurten perheiden syntymistä. Jos riittävän monet naiset joko kieltäytyvät avioliitosta tai eivät kykene siihen, elämäntapamme ei voi jatkua.

Naisten taloudellisen autonomian tärkein vaikutus on monogamian hyötyjen eliminointi. Se suo naisille vapauden pariutua kuten haluavat, mikä vuorostaan johtaa kissatappeluihin puoleensavetävimmistä miehistä. Tästä on oikeasti kysymys opiskelijoiden ”deittailu”–kulttuurissa, ei avuttomien neitojen tunteettomasta saalistuksesta. Naiset käyttävät puoleensavetäviä miehiä osittain seksuaalista nautintoa varten, mutta myös osoittaakseen vetovoimansa toisille naisille. He käyttävät varakkaita miehiä taloudellisesti hyväkseen, eli menevät heidän kanssaan naimisiin aikomuksenaan erota ennemmin tai myöhemmin. He käyttävät poliisia hyväkseen päästääkseen eroon ”seksuaalisiesta häirinnästä” ja ”vainoajista”, eli miehistä jotka pitävät heitä puoleensavetävinä mutta joille heillä ei ole käyttöä.

Toinen nykynaisen käyttäytymistä ohjaava tekijä on halvat kulutusluotot. Luottokortti toimii samalla tavalla kuin lasten lähettäminen sijaisvanhempien huostaan Afrikassa. Se kätkee nuorilta ikuiseen nykyhetkeen takertuneilta naisilta tarpeen olla säästäväinen. Nykypäivän Amerikan talous käyttää veturinaan massiivista velkaa. Kuinka suuren osan tästä turhanpäiväisestä kulutuksesta suorittavat isät, joilla on perhe elätettävänään? Feministit valittavat, että miehet ansaitsevat yhä enemmän kuin naiset, mutta jättävät mainitsematta kumpi sukupuoli tuhlaa enemmän. Mitä enemmän aikaa ja tarmoa naiset käyttävät työuriinsa ja omaan henkilökohtaiseen kulutukseensa, sitä vähemmän niitä jää niille harvoille lapsille jotka he vielä synnyttävät. Televisioiden ja valvomattomien kaveriporukoiden kasvattamat lapset ovat feministisen projektin looginen ja ennalta-arvattava seuraus.

Tiivistäkäämme: nykyinen länsi muistuttaa perinteistä Länsi-Afrikkaa seuraavilla tavoilla:

1. Naisten taloudellinen itsenäisyys

2. Polygaamiset ja epävakaat pariutumiskaavat

3. Pitkän aikavälin suunnitelmallisuuden puuttuminen

4. Taipumus yliarvioida käytettävissä olevat resurssit

5. Matala sitoutuminen vanhemmuuteen

Mutta mikään analogia ei toimi loputtomiin, ja murtumakohta on mairittelevampi Afrikalle kuin meille. Afrikan järjestelmä ei kenties tuota huippuunsa kehittynyttä yhteiskuntaa, mutta ainakin se takaa jäsentensä lisääntymisen, mitä ei voi sanoa omasta yhteiskunnastamme. Vaikka afrikkalaiset eivät juurikaan tee suuria uhrauksia lastensa puolesta, he ovat ilmeisen kiintyneitä heihin. Afrikkalainen sananlasku kuuluu: ”Jos sinulla on lapsi, sinulla on elämä”. Afrikkalaiset itse perustelevat sijaisvanhemmuuden järjestelmää usein niin, että ilman sitä sijaisvanhemmat jäisivät paitsi lasten kasvatuksen iloista. Afrikkalaiset eivät pelkästään halua lapsia, he haluavat jakaa ne muidenkin kanssa. Ja vähemmän yllättäväen, länsimaisten hyväntekijöiden yritykset saada afrikkalaiset innostumaan ehkäisystä ovat epäonnistuneet. Neljätoista maailman kuudestatoista hedelmällisimmästä valtiosta sijaitsee mustassa Afrikassa.

Sosiobiologit puhuvat korkean sijoituksen lisääntymisstrategiasta vastakohtanaan korkean hedelmällisyyden lisääntymisstrategia, mutta nykyiset länsimaat eivät selvästikään kuulu kumpaankaan kategoriaan. Me nimittäin harjoitamme matalan sijoituksen ja matalan hedelmällisyyden strategiaa. On häkellyttävää, kuinka moni ”edistyksellinen” tavoite johtaa syntyvyyden romahtamiseen: naisten urakeskeisyys, vapaa abortti, niin sanottu ”turvaseksi”, homoseksuaalisuuden poliittinen suojeleminen. Tällaiset prioriteetit valitseva yhteiskunta janoaa selvästi kuolemaa.

Konservatiivisessa lehdistössä on kirjoitettu paljon ja hyvin kriittiseen sävyyn seksuaalivallankumouksesta, mutta oman näkemykseni mukaan tuo kritiikki on paitsi hyödytöntä, myös vahingollista. Se on pelkkää miehistä pelastajafantasiaa, ei mikään rationaalinen, faktoihin perustuva arvio nykytilanteesta. Näin ollen näemme vaatimuksia, että naisia pitäisi suojella enemmän, vaikka naisia suojellaan ja hemmotellaan liikaa jo nyt. Yksinäiset poikamiehet, joiden olisi monogamiaan perustuvassa yhteiskunassa helppo löytää vaimo, esitetään vaarallisina saalistajina jotka riistävät naisilta heidän viattomuutensa, vaikka todellisuudessa he jäävät poikamiehiksi koska naiset kilpailevat raivokkaasti päästäkseen liittymään harvojen poikkeuksellisten komeiden ja menestyvien miesten haaremeihin. Kovaa työtä tekeviä miehiä solvataan siitä, etteivät he muka kykene elättämään naisia, vaikka todellisuudessa naisia suositaan rekrytoinnissa ja urakehityksessä heidän kustannuksellaan.

Tyypillisen konservatiivin harhaanjohdettu ritarillisuus luultavasti kuuluu normaaliin miehiseen heteroseksuaalisuuteen: koska miehet haluavat naisia, heillä on luonnollinen syy uskoa, että naiset ovat heidän halunsa arvoisia. Konservatiivit, jotka väsymättä pilkkaavat Rousseaun luonnolisen hyvyyden käsitettä, uskovat itse äärimmäisen sinisilmäisesti naisen luonnolliseen hyvyyteen. Tästä on tullut ideologia, ja ideologioille tyypilliseen tapaan se sulkeistaa pois sopimattoman todistusaineiston tai selittää sen parhain päin. Monet miehet jaksavat yhä uskoa, kaikkea naisten todellista käyttäytymistä koskevaa näyttöä uhmaten, että naiset haluavat vain moraalisesti suoraselkäisen miehen jota rakastaa, kunnioittaa ja totella, ja etteivät naisparat vain löydä onnea, koska muut miehet (eivät milloinkaan nämä moralistit itse) ovat itsekkäitä ja epäluotettavia sovinisteja.

Tunnen jonkinasteista sympatiaa konservatiiveja kohtaan. On todellakin vaikea käsittää, miksi yksikään nainen ehdoin tahdoin valitsisi uranaisen kolkon elämän kodin, uskollisen aviomiehen ja lapsikatraan sijaan. Kuulin kerran erään miehen huomauttavan, että jos naisilla olisi yhtään järkeä, he olisivat kaduilla vaatimassa että ilmainen lounasseteli nimeltä avioliitto palautettaisiin heille. Mutta puheiden ja tekojen ollessa ristiriidassa on syytä tarkastella tekoja, ja mitään tällaista ei tapahdu. Lyhyen aikavälin houkutukset, kuten omat tulot, aineellinen ylellisyys ja tilapäiset ”seksisuhteet” komeiden miesten kanssa ovat selvästi houkuttelevampia kuin avioliiton ja perheen naisille tarjoamat pysyvät hyödyt. Miesten on aika lopultakin havahtua tähän tosiasiaan.

Kaikkein tärkein etnonationalismin muoto on lasten kasvatus. Tätä tavoitetta ei voi saavuttaa konservatiivien tavallisella reseptillä, eli vaatimalla miehille lisää rangaistuksia, keksimällä loputtomiin tekosyitä naisten puolesta, ja vaivuttamalla yleisö uneen loputtomilla jaarituksilla avioliiton pyhyydestä. Sen sijaan on taloustieteilijöiden tavoin otettava huomioon erilaiset motiivit ja houkuttimet, joille alttiina miehet ja naiset nyky-yhteiskunnassa elävät ja keskittyä muuntamaan ne perheitä tukeviksi.

Tarkennan ajatustani käyttämällä esimerkkinä rotujen välisiä avioliittoja, aihetta josta (kuten aiemmin totesin) monet valkoiset nationalistit jaksavat aina valittaa, mielestäni virheellisesti. Nykyään yhä useammat amerikkalaismiehet näkevät suunnattomasti vaivaa hankkiakseen vaimon vaikkapa Filippiineiltä tai Etelä-Amerikasta. Valtaosa heistä ei tee niin siksi, että eksottinen liha olisi heille fetissi, vaan koska sikäläiset naiset kohtelevat miehiä paremmin, ovat naisellisempia ja arvostavat perhe-elämää enemmän kuin uraa kodin ulkopuolella. On täysin turhaa sanoa näille miehille: ”Rotusi velvoittaa sinua anelemaan joltain hemmotellulta länsimaiselta tytöltä lupaa lahjoittaa hänelle timanttisormus ja sietää hänen nalkutustaan, kunnes hän tylsistyy ja lähtee lasten kanssa ja vie sinut perheoikeuteen saadakseen elatusrahaa.” Valkoisilla miehillä ei ole mitään sellaista velvollisuutta, ja muutamia kovan linjan rasisteja lukuun ottamatta tällaiset kehotukset kaikuisivat muutenkin kuuroille korville. Jos haluat vaikuttaa tavallisen länsimaisen miehen valintoihin, miehen joka ei lue American Renaissancea tai Occidental Quarterlya tai juuri edes ajattele rotupolitiikkaa, ja saada hänet naimaan valkoisen naisen ja perustamaan perheen kuten hänen esi-isänsä tekivät, ainoa vaihtoehto on tehdä valkoisista naisista jälleen aviokelpoisia. Tämä vaatii ainakin neljän vuosikymmenen ajan jatkuneen feministisen indokrinaation purkamista.

Tai katsokaamme valkoisia naisia, jotka valitsevat mustan miehen. Tämäkin tapahtuu syystä. Niin sanotun positiivisen syrjinän epäoikeudenmukaisuudesta on kirjoitettu paljon, mutten ole koskaan nähnyt arvioita sen vaikutuksista sukupuolielämään. Mutta ottaen huomioon naisten hypergaamisen sukupuolivietin, seurauksia varmasti on. Nykyiset lakimme vaativat, että mustien pitää hyötyä valkoisten miesten työstä. Lisäksi valkoisten on pidettävä kieli keskellä suuta välttääkseen loukkaamasta mustia, mutta vastaavaa vaatimusta ei esitetä mustille. Naiset tajuavat tämän, heillä on luonnollinen kyky aistia, mitkä urokset milloinkin ovat dominoivassa asemassa. Lisäksi yritykset muuttaa ihmisten käytöstä torumalla ja vaatimalla tuskin onnistuvat. Yllykkeet, joihin naiset reagoivat, on vaihdettava parempiin.

Perheyksikkö tuskin syntyi naisten luonnollisen yksiavioisuuden serauksena, kuten esi-isillemme uskoteltiin, vaan luultavasti siksi, että miehet pakottivat naiset monogamiaan voidakseen varmistua isyydestään ja minimoidakseen tuhoisan seksuaalisen kilpailun. Mutta kun järjestelmä kerran oli luotu, sen hyödyt olivat niin suuret että myös naiset alkoivat arvostaa sitä. Jotta sivilisaatiomme voi selvitä, meidän on jälleen nostettava monogaaminen, heteroseksuaalinen avioliitto sille kuuluvaan asemaan yhteiskunnan oletusarvoisena rakennuspalikkana.

F. Roger Devlin on Yhdysvaltalainen kirjailija. Hän on julkaissut teokset ”Alexandre Kojève and the Outcome of Modern Thought” (2004) ja ”Sexual Utopia in Power” (2006).

 

%d bloggers like this: