SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Liian suuri kaadettavaksi

TIMO HÄNNIKÄINEN

Vahingonilo on ilon puhtain muoto, koska siihen ei sisälly pisaraakaan kateutta. Pari viime vuotta ovat olleet minulle suurta vahingonilon juhlaa päästessäni seuraamaan Morrisseyn fanikunnan punavihersektorin kärvistelyä laulajan julkisten ulostulojen vuoksi. Morrissey sanoo jatkuvasti asioita joita he eivät halua kuulla, mutta hekään eivät voi kiistää sitä tosiseikkaa, että hän on edelleen yksi parhaista elävistä lauluntekijöistä. He tuntevat tulleensa hylätyksi, mutta Morrissey on liian suuri kaadettavaksi, ja niinpä he joutuvat vain sietämään, että hän asettuu tavallisten brittien puolelle globaaleja eliittejä ja monikultturismin ideologiaa vastaan.

Osuvimmin tämä tragikoominen mustasukkaisuusdraama kiteytetään The Hard Times -satiirijulkaisun artikkelissa, jossa kuvitteellinen Morrissey-fani kertoo menevänsä keikoille korvatulpin varustautuneena, jottei hänen tarvitse kuunnella laulajan puheita kappaleiden välissä. Kaltaiseni äärioikeistolaiset ovat tottuneet kuuntelemaan artisteja, joiden poliittisia mielipiteitä he eivät jaa, mutta jostain syystä tämä on kovin vaikeaa vastakkaiselle laidalle. Morrissey-pettymystään koko maailmalle kuuluttaville sanonkin siis, että syökääpä nyt kiltisti oma hatullisenne paskaa.

Morrissey on painostuskampanjoiden ulottumattomissa paitsi edelleen korkean suosionsa, myös asenteensa takia. Koko uransa ajan hän on halunnut, ensi sijassa ja vilpittömästi, olla suosittu ja rakastettu. Samalla hän on kuitenkin tehnyt kaikkensa, ettei hänestä tulisi sellaista. Musiikkilehdistö ei kääntynyt häntä vastaan silloin, kun hän unelmoi Margaret Thatcherin mestaamisesta. Yleisesti edistysmielisten pirtaan sopivat mielipiteet sallivat hänen silloin tällöin sanoa reggaeta ”mustan ylivallan ilmentymäksi” ja Madonnaa ”organisoiduksi prostituutioksi” ilman suurempia skandaaleja. Mutta olisi ollut naiivia kuvitella, ettei Morrissey menisi pidemmälle.

Morrissey ei ole muuttunut. Sen sijaan hänen vasemmistofaninsa ovat: heistä on tullut säälittäviä pelkureita, joiden minuus murenee heti kun idoli sanoo jotakin harhaoppista. Morrissey ei koskaan ole asettunut tällaisten ihmisten puolelle, vaan niiden joita hyljeksitään, vaiennetaan ja marginalisoidaan. Ei siis ole ihme, että hän sympatisoi nationalisteja, jotka eivät voi piiloutua mediakorporaatioiden ja valtiollisen väkivaltakoneiston taakse vaan joutuvat vastakkain niiden kanssa. Hänestä on tullut jalo sijaiskärsijä, joka on antanut anteeksi jopa Jeesukselle ja ottaa pilkan ja hyljeksinnän harteilleen kaikkien niiden puolesta, jotka eivät uskalla avata suutaan.

Yritys kostaa Morrisseylle on toki kova. Viimeisimmän lumivyöryn käynnisti läpimitaltaan ehkä senttimetrin kokoinen For Britain -puolueen pinssi Morrisseyn pikkutakin rintamuksessa hänen esiintyessään amerikkalaisessa televisio-ohjelmassa. For Britain on UKIP:sta vuonna 2017 irronnut radikaalimpi, joissakin painotuksissaan etnonationalistinen puolue, joka tunnetaan erityisesti islamkritiikistään ja vihapuhelakien vastaisuudestaan. Morrisseytä luultavasti viehättävät puolueen tiukat kannat eläinoikeuskysymyksiin ja pyrkimys kieltää halal-teurastaminen. Lisäksi hän on sanonut For Britainin puheenjohtaja Anne-Marie Watersista: ”Hän on kuin humaani versio Thatcherista. Hän on absoluuttista johtajuutta. Hän ei puhu käsikirjoituksen mukaan. Hän uskoo brittiläiseen perintöön, sananvapauteen, ja haluaa samojen lakien koskevan kaikkia Yhdistyneen Kuningaskunnan asukkaita.”

Pinssigaten takia maailman vanhin levykauppa, Walesin Cardiffissa sijaitseva Spillers Records, veti kaikki Morrisseyn levyt pois myynnistä. Kaupan nykyinen omistaja, olemukseltaan kuin suoraan soijavasemmiston kloonitehtaan tuotantolinjalta tullut Ashli Todd, sanoi että se olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Pian tämän jälkeen Liverpoolin metroliikenteen hallinto Merseyrail poisti Morrisseyn juuri ilmestynyttä California Son -albumia mainostavat julisteet metroasemiltaan.

En tiedä, halusiko Morrissey aiheuttaa kohun mainostaakseen For Britainia vai uutta levyään, mutta molemmissa hän onnistui loistavasti. Hänen tarvitsi vain kiinnittää pieni pinssi takkiinsa, ja media hoiti likaisen työn. Tämä on läksy, jota sopulilauma ei onneksi näytä oppivan. Levyn poistaminen yhdestä levykaupasta ja julisteiden poistaminen metroasemilta tuskin aiheutti Morrisseylle suurta taloudellista vahinkoa, mutta nyt lukemattomat ihmiset ostavat albumin, jota vastaan on kohdistettu tällaisia toimenpiteitä.

Ja mikä parasta, California Son todella kannattaa hankkia. Toissa vuonna vastaavantyyppisen kohun saattelemana ilmestynyt Low in High School kuuluu Morrisseyn soolouran parhaisiin levytyksiin, ja uusi albumi jatkaa yhtä laadukkaalla linjalla, vaikka onkin tyystin erilainen kokonaisuus. Pelkästään cover-kappaleita sisältävä albumi on temaattinen jatko vuonna 2005 ilmestyneelle Under the Influence -kokoomalevylle, johon Morrissey keräsi alkuperäislevytyksiä arvostamistaan kappaleista. Under the Influencella pääosassa olivat punkin ja varhaisen vaihtoehtorockin edustajat, kuten The New York Dolls, Patti Smith, Ramones, Nico ja Klaus Nomi. Uudella levyllä Morrissey näyttää toisen puolen musiikillisista vaikutteistaan esittämällä pääosin 1960-luvulla tehtyä amerikkalaista musiikkia.

Modernit laulaja-lauluntekijät loivat alkujaan maineensa nimenomaan säveltämällä ja esittämällä materiaalinsa itse, mutta ajan mittaan tulkitsemisen arvostus on lisääntynyt heidän keskuudessaan. Nykyään melkein jokainen valtiomiesikään ehtinyt lauluntekijä tekee jossakin vaiheessa cover-levyn, ja California Son puolustaa paikkaansa tässä jatkumossa. Kappalevalinnat eivät ole ollenkaan ennalta-arvattavia. Ne jakaantuvat pääosin folkiin (Phil Ochs, Melanie, Bob Dylan, Tim Hardin) ja soul-painotteiseen poppiin (Dionne Warwick, Carly Simon, Gary Puckett & The Union Gap). Mukana on pari vaikeammin määriteltävääkin artistia (Laura Nyro, Jobriath). Monipuolista ja taitavasti tuotettua levyä voi pitää rakkaudenosoituksena Yhdysvalloille ja varsinkin Kalifornialle, josta tuli Morrisseyn toinen koti 1990- ja 2000-luvuilla. Vihanosoituksensa amerikkalaisen massakulttuurin globaalia pakkosyöttöä kohtaan Morrissey on jo ehtinyt tehdä aiemmilla levyillään.

Ironista on, että rasismikohun siivittämänä ilmestynyt levy sisältää tulkinnan Bob Dylanin kappaleesta ”Only A Pawn In Their Game” – kansalaisoikeusliikkeen aikaisesta laulusta, jossa kuvataan mustiin aktivisteihin kohdistuneita salamurhia ja lynkkauksia. Mutta ne jotka ymmärtävät, ymmärtävät ettei asiassa mitään ristiriitaa ole. Morrissey ei ole ”valkoisen ylivallan” kannattaja (ja kysyä sopii, kannattaako kukaan ”valkoista ylivaltaa” muualla kuin New York Timesin ja Nyt-liitteen toimittajien mielikuvituksessa). Toki hän on käyttänyt kiinalaisista ilmausta ”subspecies”, mutta se oli todennäköisesti vain Kiinan pöyristyttävien eläinoikeusloukkausten kirvoittama inhon purkaus. Valkoinen separatisti hän saattaa sen sijaan ollakin, vaikka tuskin koskaan tunnustautuisi sellaiseksi.

Morrissey ihailee vieraita maita ja kulttuureita ja on asunut pitkiä aikoja kotimaansa ulkopuolella. Latinalaisessa Amerikassa hänellä on suuri ja uskollinen ihailijakunta. Hän inhoaa massamaahanmuuttoa ja monikulttuurisuuden ideologiaa samasta syystä kuin vaikkapa Eero Paloheimo: ne laimentavat alkuperäiset kulttuurit loputtoman keskinkertaiseksi etniseksi mössöksi, jota vain kuluttaminen pitää koossa. Inhimillisestä näkökulmasta tämä kehitys on aikamme suurin ja peruuttamattomin katastrofi. Lännen ja idän lopullisen fuusion symboliksi sopii kebabhampurilainen: mauton roskaruoka, joka nopeutensa ja halpuutensa avulla syrjäyttää paikalliset gastronomiat. Ja mehän kaikki tiedämme, mitä mieltä Morrissey on hampurilaisista ja niiden syöjistä.

Osalla California Sonin kappaleista Morrissey ei kuulosta erityisen paljon itseltään, vaan pyrkii lähinnä tekemään kunniaa alkuperäisteokselle. Toisista hän taas tekee aitoja Morrissey-klassikoita, jotka hän olisi hyvin voinut säveltää ja sanoittaa itse. Tämä pätee etenkin päätöskappaleeseen, komeaan ja intensiiviseen versioon kappaleesta ”Some Say (I Got Devil)”. Alkuperäinen lauluntekijä on 60-70-lukujen folklaulajatar Melanie Safka eli Melanie, mutta tuskin kukaan kykenisi puhumaan sanomisen pakon ja väärinymmärretyksi tulemisen dilemmasta yhtä uskottavasti kuin Morrissey:

And though I’d like to tell it

Exactly how I feel it

Somehow the music

Hides it and conceals it

Hides it and conceals it

Oh, it hides

Ei toki niin, että väärinymmärtäminen häntä erityisesti haittaisi:

Don’t think I’m in danger

No, I know I’m not in danger

But some have tried to sell me

All kinds of things to save me

From hurting like a woman, and crying like a baby

Vaarassa Morrissey ei ole, eikä häntä kiinnosta pelastua. Huhtikuun lopulla julkaisemassaan virallisessa Facebook-päivityksessä hän kiitti ensin häntä tukenutta BBC:n radiokanavaa ja kertoi sitten olevansa täysin tietoinen asemastaan ja tavoitteistaan:

Inventing Britain’s doomsday is the preoccupation of the tabloids, and they can hate you for having lived. I straighten up, and my position is one of hope. The march backwards is over, and life has begun again. With voice extended to breaking point, I call for prosperity of free speech; the eradication of totalitarian control; I call for diversity of opinion; I call for the total abolition of the abattoir; I call for peace, above all; I call for civil society; I call for a so-far unknowable end to brutalities; ”No” to Soviet Britain; prayers not to gods but to forces; an end to disingenuous media cluelessness; the people have the power; hatred and beheadings belong in the furnace of history; music still might be your only friend; for every shade and persuasion…

Hiljalleen Morrissey on loanheiton lisäksi saanut myös nimekkäitä puolustajia. Mikä yllättävintä, heitä löytyy myös vasemmalta: journalisti Fiona Dodwell julkaisi harvinaislaatuisen puheenvuoron, jossa asettui varauksitta ilmaisunvapauden puolelle ja sanoi lopuksi, ettei kukaan oikeasti halua ”maailman hukkuvan beigen valtamereen”. Huomionarvoinen on myös niin Living Marxism -lehteen kuin The American Conservativeen uransa varrella kirjoittaneen veteraanikolumnisti Brendan O’Neillin puheenvuoro. Olen tosin hieman eri mieltä hänen kanssaan: Morrisseyta ei tarvita juuri nyt, vaan aina ja kaikkialla.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot” (2018). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on kesäkuu 2, 2019 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: