SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ukrainan vaalit ja moderni nationalismi

DENIS KOVALIOV

Moderni demokratia on samanaikaisesti monimutkainen ja yksinkertainen asia. Se jolla on rahaa, ostaa itselleen koskemattomuuden useaksi vuodeksi. Samalla ne, jotka pärjäävät taloudellisesti miten kuten, eivät edes ymmärrä tätä prosessia, sillä se ei juurikaan kosketa heidän arkielämäänsä.

Ukrainan äskettäiset presidentinvaalit ovat paras tapa osoittaa, millaisiksi demokratian instrumentit voivat muuttua. Eilispäivän TV-klovni nousee johtamaan valtiota, jota hän on vuosikymmenien ajan verrannut prostituoituun, eivätkä Kremlin avoimet tukijat korkeilla puhujalavoillaan ujostele vaatia rauhaa hyökkääjän ehdoilla. Kaiken tämän tekivät mahdolliseksi tämänhetkinen hallitus, joka korruptoi viranomaisia, ja separatistit, joita kukaan ei ole rankaissut rikoksistaan.

Petro Poroshenko hävisi Volodymyr Zelenskyille myös siksi, että hän omi retoriikkansa nationalisteilta mutta unohti käyttää sitä valtion eduksi ja pelastaa Ukrainan historiallisesta noidankehästä. Samalla presidentinvaalit paljastivat hallitsevan eliitin heikkouden isänmaallisten voimien hämmentyneisyyden pienemmän (Poroshenkon) ja suuremman (Zelenskyin) pahan välillä. Jälkimmäinen, joka sai ennätyksellisen äänimäärän (73%), ei myöskään ymmärrä mitään politiikasta, mikä on eduksi Moskovalle.

Mutta vaalituloksesta huolimatta Ukrainan kansa ei kadonnut eikä hävinnyt. Fiasko kosketti vain Poroshenkoa ja häntä ympäröivää eliittiä. Juuri nämä lyhytnäköiset yksilöt saattoivat Ukrainan geopoliittiseen risteykseen. Kansa, joka Maidanilla ja Donbassissa taisteli itselleen oikeuden elää vapaiden kansakuntien Euroopassa, huomasi jälleen jääneensä kahden maailman väliin: barbaarisen idän ja välinpitämättömän lännen.

Tilanne on toki muuttunut viiden vuoden takaiseen verrattuna, muttei kovin dramaattisesti. Ensinnäkin Itä-Ukrainassa käydään edelleen sotaa, ja ihmiset ymmärtävät tämän. Toisekseen Krim on laittomasti anastettu ja elää miehityksessä. Kolmanneksi, ukrainalainen yhteiskunta suhtautuu myönteisemmin nationalistiseen ideologiaan, vaikka yrittääkin ottaa etäisyyttä Oikean sektorin, Kansallisten joukkojen ja Svobodan katuradikaaleihin. Kansamme on valinnut uuden presidentin, muttei muuttanut geopoliittista kurssiaan, mikä on jo itsessään hyvä uutinen.

Kun katsomme Euroopan ja maailman karttaa tällä hetkellä, alamme välittömästi jaotella maita “liittolaisiin” ja “muukalaisiin” – niihin, jotka ovat “meidän puolellamme” ja niihin, jotka ovat “niiden puolella”. Juuri nyt ukrainalaisille, samoin kuin itäisille naapureillemme, on tärkeää vetää raja ystävien ja vihollisten välille. Eikä ole mikään salaisuus, että Ukrainalle myötämielisiä ovat ne maat (Puola, Georgia, Suomi jne.), jotka ovat aikoinaan kärsineet riittävän paljon venäläisten toimista. Tämä pelkästään ilahduttaa meitä – nationalisteja, valkoisen, traditionallisen, kristityn Euroopan puolustajia.

On huomionarvoista, että presidentinvaalit ovat horjuttaneet nationalistien jo valmiiksi heikkoa yhtenäisyyttä. Kuluneena talvena Kansalliset joukot lähti kulkemaan omaa tietään, jättäen Oikean sektorin ja Svobodan taistelemaan yksin nykyistä hallitusta vastaan. En mene tämän tapauksen yksityiskohtiin, totean vain, että Kansalliset joukot suuttui entisille liittolaisilleen, koska nationalistit eivät asettuneet yhtenä rintamana sen nimeämän presidenttiehdokkaan taakse.

Edellä mainitusta huolimatta Ukrainan nationalistit jakavat yhteisen vision suunnasta, johon nykyisen Ukrainan tulisi kulkea, erityisesti ulkopolitiikan alueella. Meidän maamme, kuten Suomikin, on kahden aggressiivisen mahdin kohteena – villin idän ja edistysmielisen lännen. Ymmärrämme kuitenkin, että Ukrainan täytyy kulkea omaa kolmatta tietään ja houkutella samalla puolelleen ystävällismielisiä valtioita, jotka ovat kyllästyneet uuteen bolshevismiin ja monikulttuurisuuteen.

Sikäli kuin tämän kirjoittaja tietää, Kansallisten joukkojen Intermarium-projekti on jo tuttu suomalaisille nationalisteille. Oikealla sektorilla on myös oma visionsa. Sen pääperiaatteet ovat jokseenkin samat, joskin tiettyjä eroja löytyy.

Kuten tiedetään, itäinen ja läntinen Eurooppa eroavat merkittävästi toisistaan. Tämä on osa maanosamme murheellista historiallista perintöä. Puolan, Romanian ja Viron kaltaiset maat eivät koskaan tule hyväksymään Moskovan ja Brysselin tarjoamaa ihmisyydenvastaista diktatuuria. Niinpä ainoa kelvollinen tie itäiselle Euroopalle on jo tutuksi tullut Itämeren-Mustanmeren akseli, jossa Ukraina Euroopan suurimpana maana ottaisi yhden keskeisistä asemista.

Ukrainan geopoliittisena roolina on yrittää kaikin keinoin heikentää Kremlin diplomaatteja. He lietsovat Ukrainan vastaista hysteriaa naapurimaissamme Puolassa ja Unkarissa. Kaiken kaikkiaan yhtenäisen Ukrainan itsenäisyys on Gordionin solmu, jonka ratkaisemisesta koko Euroopan tulevaisuus riippuu ja jota Venäjä pelkää riippumatta siitä, kuka Kremlissä istuu – demokraatti Jeltsin vai KGB:n mies Putin.

Ukrainalaiset nationalistit yleensä ja Oikea sektori erityisesti ymmärtävät, että lopullinen tavoite, eli kansallisen järjestyksen palauttaminen Eurooppaan, voidaan saavuttaa vain eliminoimalla Venäjän edustama vaara. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi olemme valmiit toimimaan Suomen ja muiden Itämeren-Mustanmeren alueen maiden kanssa. Tosiasia nimittäin on, että aina kriittisen hetken koittaessa Moskova alkaa pohtia Ukrainan kysymystä, jonka jälkeen nousee Puolan kysymys, Suomen kysymys ja niin edelleen – tämä on väistämätöntä tällä maantieteellisellä alueella.

Nykyisessä epävakaassa geopoliittisessa tilanteessa todellisen esteen pystyttäminen niin Kremlille kuin Brysselille vaatiin ensin Ukrainan auttamista. Emme tietenkään vaadi emmekä pyydä naapureiltamme rahaa. Tarvitsemme kuitenkin tukea ja selkeää puolenvalintaa – haluatteko Venäjän tekevän lopun Euroopasta, vai valitsetteko Ukrainan rinnalla kansallisen tulevaisuuden?

Mutta vaikka suhtautuminen Moskovan pakkomielteiseen, messiaaniseen maailmanvallan tavoitteluun olisikin selvä, nousee toinen kysymys: mitä tehdä monikulttuuriselle kattorakenteelle nimeltä Euroopan unioni? Meidän kannaltamme on selvää, että Ukrainan on mahdoton hyväksyä EU:n pelisääntöjä, koska Ukrainan yhteiskunta ja talous eivät ole saavuttaneet riittävää tasoa yhdistyäkseen EU:n hirviörakenteisiin – niinpä integraatiosta ei olisi meille mitään hyötyä. Ukrainan kansalla on omat ajattomat intressinsä, jotka kypsyivät ja muotoutuivat historiallisesti, kulttuurisesti, hengellisesti ja henkisesti. Tämän vuoksi lähentyminen EU:n kanssa tarkoittaisi kansallisen identiteetin kadottamista liberaalin kosmopoliittisuuden ideologian johdolla.

Ukrainalainen nationalismi ei kannata tämänhetkisen hallituksen ja Brysselin virkamiesten tarjoamaa versiota Euroopan yhdentymisestä. Ukrainalaisten pitäisi perustaa oma unioninsa EU:n vastineeksi niiden kanssa, jotka tunnustavat Ukrainan yhdenvertaisuuden eivätkä pidä sitä vasallivaltiona. Myös maat, joilla ei ole yhteistä rajaa Ukrainan kanssa, voivat ryhtyä sen ystäviksi ja liittolaisiksi.

Samalla ukrainalaiset nationalistit haluavat kehittää läheisen yhteistyösuhteen kaikkien naapureidensa kanssa, lyhyen aikavälin eturistiriidoista huolimatta. Kaikkien Keski- ja Itä-Euroopan maiden Suomesta Georgiaan ja Makedoniaan tulisi lähentyä toisiaan. Tämä alue on orgaaninen kasvutila kaikille kansoille, joita ennen alisti Moskova ja nyt myös Bryssel.

Ukraina sijoittuu pikemminkin etelä-pohjoinen -akselille kuin vanhanaikaiselle itä-länsi -akselille. Kestävin integraatio perustuu yhteisille kulttuurisille ja sivilisaatiollisille juurille, jotka korostavat vapauden henkeä Kiovasta Helsinkiin. Me uskomme radikaalisti erilaiseen Eurooppaan ja kehitämme sellaista – traditionaalista, kansallista, strategisten liittolaisten yhteisille eduille perustuvaa. Riippuu vain teistä itsestänne, oletteko mukana rakentamassa sitä.

Denis Kovaliov on ukrainalaisen Oikea sektori -liikkeen diplomaattisen jaoston jäsen.

%d bloggers like this: