Humanismin paheet (Alkusanat)

TENHO KIISKINEN

–

(Kirjoitus on johdantoluku Tenho Kiiskisen esseekokoelmaan ”Humanismin paheet”, joka ilmestyy Kiuas Kustannukselta tulevana syksynä.)

–

Alkusanat: Olenko vain pamfletisti?

–

Kirja, jota pitelet käsissäsi, ei syntynyt sen paremmin hetken mielijohteesta kuin pitkällisestä suunnittelusta. Osuvinta on kai sanoa, että aika oli otollinen ja kerrankin puolellani. Vuoden 2017 kevättalvea ei tehnyt elämässäni poikkeukselliseksi ajanjaksoksi se, että sain jälleen kerran todeta olevani vailla kokopäiväistä leipätyötä edellisen toimeksiantoni päätyttyä. Sen teki poikkeukselliseksi tunne, että ensimmäistä kertaa elämässäni koin täysin vastustamatonta halua kirjoittaa laajemmin aiheista, joihin useat arvostamani ja vähemmän arvostamani kirjoittajat jatkuvasti viittasivat niin kirjoissa, blogeissa kuin lehdissä, mutta jotka ansaitsivat mielestäni suorasanaisemman ja mahdollisesti syvällisemmän käsittelytavan. Vähemmän kohteliaan ja kenties samalla kirjallisesti mehevämmän, joka saattaisi houkutella vaikeiden ja tuskallisten aiheiden pariin lukijoita laajemmin kuin pelkän lukeneiston piiristä.

Haluni oli tosiaan vastustamaton, sillä mikään vähäisempi olisi tuskin saanut minua läpikäymään sitä valtavaa muistiinpanojen ja aihioiden sekamelskaa, joka oli vuosien mittaan kasvanut korkeutta pöytälaatikossani. Jo vilkaisu tunkioon oli omiaan edistämään ajatusta työn jättämisestä sikseen, mutta aloin tonkia sitä aina sen mukaan, mitä aihetta kulloinkin huomasin pohtivani arkeni muissa askareissa. Sarjan viisi ensimmäistä osaa syntyivät pitkälti tällä metodilla ja niihin sisältyy suurin osa kritiikistä, jota olin turhaan odottanut pääseväni lukemaan muiden kynistä. Vuonna 2018 menin jälleen päivätöihin välttyäkseni vastaamasta pankkini puheluihin, ja esseiden työstäminen viivästyi. Sain kuitenkin kuudennen ja seitsemännen osan valmiiksi, ja nyt keväällä 2019 minulla on taas onnekseni ollut aikaa sarjan viimeisten osien kirjoittamiseen.

Esseiden seitsemän ensimmäistä osaa julkaistiin Sarastus-verkkolehdessä, ja idea esseiden saattamisesta kirjaksi tuli päätoimittaja Timo Hännikäiseltä, joka heitti ajatuksen ilmaan syksyllä 2017 toisen esseen julkaisun yhteydessä. En alun perin suunnitellut esseitä kirjaksi asti, enkä ylipäänsä ollut erityisen innostunut ajatuksesta, mikäli se tarkoittaisi tiukkaan julkaisuaikatauluun sitoutumista ja sen mukanaan tuomaa pakkoa kirjoittaa ase ohimolla. Hännikäinen kuitenkin vakuutti, ettei julkaisulla ollut kiirettä, vaan esseet saisivat muhia vaatimansa ajan ja valmistua omalla painollaan. Julkaiseminen Sarastuksessa tuki vanhaa päähänpinttymääni esseiden ilmestymisestä vain verkossa, sillä kirjamuodolla on kirjoittajien enemmistölle kovin vähän muuta annettavaa kuin egoistinen ilo kirjailijan statuksesta. Useimmat kirjat myyvät surkeasti eivätkä ne kiinnosta ketään (tämäkin enemmistön kohdalla ansaitusti). Sarastuksessa esseillä oli ainakin lukijoita. Halusin esseeni vain ja ainoastaan Sarastukseen, ja Hännikäinen tarttui koukkuun. Humanismin paheiden julkaiseminen nyt kirjana on tämän yhteistyön onnellinen päätepiste.

Saamani palaute ansainnee muutaman sanan. Minulle on lähetetty niin sanottua vihapostia hyvin vähän, uhkauksia ei ainuttakaan. Niiden puutteen selittää todennäköisimmin kirjoitusten pituus, mutta haluaisin tietysti myös ajatella, että suomalainen yleisö tunnistaa hyperbolan eli liioittelun tyylikeinona ammattimaisia loukkaantujia paremmin. Joitakin ihmissuhteita esseet ovat minulle maksaneet, mutteivät yhtään sellaista, jolle olisin antanut erityistä arvoa tai kokenut muuna kuin taakkana, jota olen kohteliaisuudesta kantanut. Tässä mielessä vahinkoa ei siis ole tapahtunut.

Palautteen kiittävää puolta on usein maustettu varovaisella tiedustelulla, kadunko jotakin sanomaani tai pelkäänkö mitään, mitä mielipiteeni saattavat itselleni aiheuttaa. Ensimmäiseen kysymykseen osaan vastata vain poliittisesti. En kadu mitään. Voin kuitenkin paljastaa jotakin. Sanoisin täsmälleen samat asiat samassa sävellajissa myös siinä tapauksessa, etten uskoisi niihin. Pidän nykykehityksen vastustamista jokaisen rehellisyyteen pyrkivän ihmisen välttämättömänä velvollisuutena aivan samalla tavoin kuin vanhat liberaalidemokratiat pitivät natsismin kukistamista. Vertaus on mahtipontinen, mutta sisältää aikamme ikävän totuuden. Tämä vastannee myös otsikon kysymykseen.

Poliittinen monikultturismi on nykyajan kansallissosialismia, ellei pahempaakin. Se on häikäilemätön ideologia, joka palvelee vain globaalin rahavallan etua ja pyrkii tuhoamaan läntiset sivistysvaltiot sekä etnisesti että kulttuurisesti. Kansalaisen täytyy olla kuuro, mykkä ja sokea voidakseen uskoa siihen – tai olla voittajien puolella. Talouseliitti ja valtamedia ovat kääntäneet kaiken päälaelleen hyvin lyhyessä ajassa. Se, mitä vielä ennen EU-aikaa pidettiin lähes yksimielisesti ääriajatteluna, on nykyisin valtavirtaa. Tosiasiallinen radikalismi on saavuttanut poliittisen hegemonian aseman. Euroopan unionin liittovaltiokehitys ja työvoiman ja pääoman vapaa liikkuvuus jos mitkä edustavat ääriajattelua. Silti kerettiläisiä ovat ne, jotka eivät ole sitoutuneet muutokseen itseisarvona. Syyllisiä eivät olekaan ne, jotka haluavat hajottaa, vaan ne, jotka haluavat säilyttää. Pidän syyllisyyttä tähän kunnia-asiana ja kuten totesin, vastarintaa velvollisuutena. Edustan sukupolvea, joka ei vielä ollut äänestysiässä kun unelmasta päätettiin, joten minun on muiden kaltaisteni tavoin sanouduttava jälkijättöisesti irti kaikesta, mihin minut on tahtomattani sidottu.

En usko rajattomaan maailman materialismiin pelastuksena. En halua ulkomaalaisten byrokraattien päättävän kotimaani asioista. Haluan isänmaani kohtalon olevan oman heimoni käsissä. Näistä syistä pidän ajatusta katumuksesta ylimitoitettuna ja syyllistävyydessään röyhkeänä. Mitä tulee kysymykseen henkilökohtaisista seurauksista, vastaus on lyhyt. Minulla ei ole mitään menetettävää, ei mitään sellaista mikä voitaisiin ottaa pois. En ole koskaan kirjoittanut omasta elämästäni, enkä aloita sitä tässäkään, joten tämä riittäköön lukijalle tällä kertaa. Suomessakin kanonisoiduksi asti esitetyn Pokka pitää -komediasarjan renttu Onslow’n sanoin: “Kuinka voit elää näin ja pelätä huonoa onnea?”

Kritiikin yöpuolelta voi nostaa esiin analyysini humanistista. Kuka tai mikä on tämä parjaamani ihmistyyppi ja onko häntä edes olemassa? Esseideni päähenkilö on leveällä pensselillä maalattu ja luonteenpiirteiltään kärjistetty, mutta mielestäni hänen olemassaoloaan ei käy kiistäminen. Keskuudessamme elää pieni mutta erittäin näkyvä ja vaikutusvaltainen joukko henkilöitä, joihin olen kirjoituksissani lyönyt humanistin leiman. Yleensä heitä haukutaan maailmanparantajiksi, idealisteiksi, virallisesti hyviksi ihmisiksi, viherpiipertäjiksi ja äärikonformisteiksi. Olen käyttänyt humanistia kattoterminä kaikille näille pilkkanimille. Oikeudenkäyntien välttämiseksi ja syyllisten suojelemiseksi olen maininnut nimeltä vain harvan ja aina sellaisissa yhteyksissä, joista voin tarvittaessa saivarrella itseni ulos. Hyvin harvan yksilön voi sanoa vaalivan itsessään kaikkia humanismin paheita (millainen hirviö meillä olisikaan vastassamme!), mutta häpeä, syyllisyys, aisankannattajuus ja autoritaarinen persoonallisuus yhdistävät kaikkia humanisteja. Salaseuralaisten tavoin he ovat levittäytyneet kaikkialle mediaan, yliopistomaailmaan ja politiikkaan, mutta kyse ei tietenkään ole hyväveliverkostoa suuremmasta tietoisesta salaliitosta. Ja he kyllä tunnistavat itsensä kuvauksestani.

Konservatiivien, sellaisten kuin itseni, voi olla vaikeaa ymmärtää, etteivät humanistit ole kovin itsetietoisia olentoja. He eivät ole varsinaisesti tyhmiä, mutta nämä ihmiset eivät kestä ajatusmaailmassaan psykologista epämukavuutta, eivätkä he pohjimmiltaan välitä muusta kuin nukkumaanmenoaikansa rauhasta. Humanistit eivät innovoi, he imitoivat, janoavat Ison Veljen käskyjä, koska eivät osaa itse päättää. Tässä valossa yksikään humanisti ei voi olla aikuinen ja juuri tämä kypsymättömyys tekee hänestä vaarallisen. Ikuinen lapsi laatii vihapuhelait, repii rajat ja avaa haarat, jos voi sillä varmistaa saavansa taputuksen päälaelleen. Suurpääoma tietää tämän ja käyttää sitä hyväkseen.

Humanisti on myös luonteeltaan sadistinen. Hän ei kerta kaikkiaan välitä uhreista, jotka syntyvät unelman myötä, sen tiellä seisovia hän vihaa avoimesti. Olen ollut huomaavinani, että tällainen julmuus ja tunnekylmyys ovat myös vaikeita paloja nieltäväksi konservatiivien ja niin sanottujen tavallisten ihmisten keskuudessa. Tämä on ymmärrettävää, sillä me vertaamme muita itseemme, emmekä herkästi usko kaikkein pahinta lähimmäisestämme. Mutta humanisti ei ole vain petoeläin naapurin valepuvussa, hän on ajallemme leimallinen ihmistyyppi, joka on syntynyt erittäin herkkätuntoisissa ja poikkeuksellisissa historiallisissa olosuhteissa ja jota voidaan arvioida tätä taustaa vasten nimenomaan tyyppinä, ei yksilönä. Asian voi ilmaista niinkin, että me kaikki olemme aikamme tuotteita, mutta humanisti on tuoteperheemme eräänlainen sieni. Lajike, joka imee itseensä kaikki ympäristömyrkyt. Humanistissa yhdistyvät samalla tavoin kulttuurimme sairaimmat piirteet, sillä hän on tyyppinä niille kaikkein vastaanottavin. Tulemme jälleen autoritaarisuuteen, konformismiin… ympyrä sulkeutuu. Me muut olemme tavallaan pudonneet kelkasta, jääneet jälkeen ajastamme, sillä jääräpäisinä, hitaina ja kyynisinä emme osaa miellyttää yhtä reippaasti suurpääoman silmää. Yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta humanistit ovat aina sen mallikansalaisia. Siitä tunnistat heidät.

Humanismia kohtaan esittämääni arvostelua luonnehtii monin paikoin keskittyminen seksuaalisuuteen ja perversioiden mielikuvatasoon, joka korreloi näkemykseni mukaan vahvasti nykyisen uutisvirran ja viihdetarjonnan kanssa. Me himoitsemme ja vihaamme sitä, minkä näemme. En itsekään ole immuuni tälle hillittömälle aivopesulle ja informaatiomassan turruttavuudelle, mutta uskallan väittää osaavani katsoa sitä jos en keskivertokansalaista, niin ainakin keskivertohumanistia kauempaa. Tunnen alkukantaista raivoa huomatessani, ettei nykyään tehdä edes nikotiinipurkkamainosta, jossa ei taustalla vilahtaisi vaaleaa kaunotarta mustan miehen kainalossa. Propaganda on avointa, mutta se toimii ajan kanssa ruosteen varmuudella, ikävä kyllä. Olen pitänyt seksuaalista ulottuvuutta tästäkin syystä keskeisenä osana analyysia, sillä tulilinjalla ovat yhteisömme kaikkein haavoittuvimmat jäsenet, lapset ja nuoret, joiden pitäisi mukamas oppia jakamaan aikuisten seksifantasiat kiinnittämättä huomiota niiden sosiaaliseen todellisuuteen ja hintaan. Huolimattoman tytön kohtalo on kaikkialla sama.

Ankara kotikriitikko voi tietenkin kutsua jatkuvaa paluuta alapäämaailman asioihin pakkomielteiseksi, mutta jätän tällaiset hymähtelyiksi naamioidut loukkaantumiset samaan arvoon kuin humanistien puheet kansallismielisistä, joiden elämää “pelko” ja “viha” hallitsevat. Näille koomikoille pitäisi järjestää oma televisio-ohjelma. Heidän kyökkipsykologiansa voisi saada ripauksen uskottavuutta sillä, että he lopettaisivat edes viikon ajaksi katsomasta monietnistä pornoa. Epäilen tosin, etteivät useimmat kestäisi vieroitusoireita. Samat ihmiset, jotka väittävät ettei rasismilla (etenkin niin sanotulla käänteisellä rasismilla) ja seksuaalisuudella ole yhteyttä, vauhkoontuisivat täysin nähdessään nikotiinipurkkamainoksen, jossa musta nainen kehrää valkoisen miehen käsivarsilla. Kuten meillä alan miehillä on tapana sanoa: aisankannattaja rasistijunttia soimaa, musta aisa kummallakin.

Seksuaalisuuden rinnalla elää myös niin sanottu mieskysymys. Tunnustan tämän kernaasti pakkomielteeksi. Kysymys pariutumisikäisten miesten ja naisten lukumääräsuhteesta on kiehtonut minua vuosia ja mitä enemmän olen aihetta pohtinut, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut sen tärkeästä, jopa ratkaisevasta roolista yhteiskuntaolojen määrittäjänä. Niin hirvittävä on lukumääräsuhteen potentiaali sekä hyvään että pahaan, että se voi hyvin läheisessä tulevaisuudessa ratkaista monen yhteiskunnan, ellei koko ihmislajin suunnan ja kohtalon. Se voi kaataa ja nostaa valtakuntia miten tahtoo, ja yhteisö joka päättää jääräpäisesti elää kuin sitä ei olisi olemassa, tulee ennen pitkää tuhoamaan itsensä ilman tarvetta ulkoiselle viholliselle. Tämä jos mikä on totta aikakautena, joka näyttää vihdoin saavuttaneen pisteen, jossa se ei voi enää olla välittämättä globaalista ylikansoituksesta ja niistä luonnonvaroista, jotka eivät enää tule takaisin tai uusiudu riittävän nopeasti.

Yhä useampi kansakunta on tuomittu vaipumaan perikatoon joko pysyvässä anarkiassa tai systemaattista kansanmurhaa toteuttavassa sisällissodassa jo meidän elinaikanamme. Toivon arvioni osoittautuvan vainoharhaksi, mutta minulla on epäilykseni. Lukumääräsuhdekriisi eli mieskysymys on niin kirjaimellisesti elintärkeä ongelma, etten uskoakseni voi korostaa sen merkitystä liikaa tai ylipäänsä sortua sen kohdalla ylisanoihin, vaikka kuinka yrittäisin. Uskon vilpittömästi, että maanpäällinen taivas ja helvetti ja niiden väliin aina asettuva epätäydellinen ihmiselämä riippuvat tämän kysymyksen varassa. Käsittelen sen perusteita erityisesti neljännessä esseessä, mutta palaan siihen vielä viimeisessä.

Viha näyttelee merkittävää roolia useissa kirjoituksissa ja sillekin on syynsä. Toisin kuin eräät poliisille tutkintapyyntöjä tehtailevat henkilöt niin mielellään itselleen uskottelevat (ja toisinaan minullekin ja vieläpä kehuskellen ilmiannoillaan), syy ei ole henkilökohtaisessa patologisessa vihassani, joka jotenkin määrittelisi minut sekä ihmisenä että kirjoittajana. Olen epäilemättä hyvin viallinen yksilö, mutta vihalla ei ole tunteena oikeastaan minkäänlaista sijaa elämässäni. Vihaan toki periaatteesta monia ihmisiä, heidän tekojaan ja edustamiaan asioita, mutta olen luonteeltani aivan liian laiska veikkonen tuhlatakseni muutenkin vähäisiä voimiani vihaan tunnetasolla. Minusta on mukavampaa keskittyä himon ja elämän pienien ilojen kaltaisiin asioihin. Kuolemattomuus, voitto ja kuuluisuus kiinnostavat minua, mutta eivät niin paljon kuin mielenrauha, rakkaus ja kiireetön arkipäivä. Hämmästelen ihmisiä, jotka viitsivät edes elää jatkuvien kielteisten tunteiden riivaamana, minä ampuisin kuulan kallooni. Itsemurhaa suositellaan aivan liian harvoin pysyväksi ratkaisuksi tilapäisiin ongelmiin.

Korostan vihan merkitystä siksi, että pidän sitä ihmisten välisten suhteiden luonnollisena lähtökohtana ja perustunteena, jonka voittaminen on aina seurausta joko sivistyksestä, himosta, liittolaisuudesta tai intressiristiriidan poissaolosta. Jos tämä kuulostaa hurjalta, vilkaise joskus ympärillesi. Näet oletusarvoisesti vain vihamielisiä kasvoja, ellet satu olemaan nuori ja kaunis nainen tai miljonääri, joka antaa varallisuutensa näkyä. Tätä ei tarvitse kertoa sinulle, jos olet syntynyt mieheksi.

Olen tehnyt Humanismin paheiden seitsemään ensimmäiseen osaan joitakin korjauksia ja lisäyksiä niissä kohdin, joissa ne ovat suorastaan huutaneet korjaavan kynän jälkeä, mutta muuten olen ollut varovainen. En ole halunnut pilata esseiden alkuperäistä rytmiä kommentaarivyöryllä. Seitsemän ensimmäistä osaa kirjoitettiin alun perin lehtijulkaisua varten ja olen kunnioittanut niitä sellaisina. Houkutus tekstien ylenpalttiseen lihottamiseen on ollut välillä suuri, mutta olen jotenkin onnistunut pitelemään kättäni. Yksityiskohtainen jaarittelu siellä ja täällä saattaisi hivellä turhamaisuuttani kirjoittajana, mutta yhtä todennäköisesti myös lukukokemus kärsisi. Olin suunnitellut julkaisevani tämän kirjan neljä uutta esseetä myös lehtijulkaisuina, mutta päätimme kustantajan kanssa, että ne ilmestyvät vain tässä kirjassa. Ratkaisu on helpottanut työskentelyäni huomattavasti siinä suhteessa, ettei minun ole tarvinnut tavalliseen tapaan purra kynsiäni miettiessäni kirjoitusten pituutta. Uudet esseet ovat näin ollen hieman aiempia osia laajempia ja ehkä myös piirun verran kunnianhimoisempia joissakin päämäärissään. Esseiden lopuissa olevat kirjalähteet ovat viitteellisiä, eikä esittämistäni mielipiteistä tulee vetää niihin yhtäläisyysmerkkejä. Olen pyrkinyt valitsemaan loppujen sitaatit siten, että ne tukisivat mahdollisimman luontevasti kirjoitusten sisältöä ja kenties toisivat niihin jotain uutta.

Tämä esseekokoelma sisältää kaiken olennaisen siitä, mitä olen halunnut viime vuosien aikana sanoa tämän päivän humanismista ja sen petoksesta. Toivon sen valavan sinuun rohkeutta, kallis lukijani.

Haluan esittää erityisen kiitoksen Timo ja Carita Hännikäiselle kannustuksesta ja ystävyydestä. Vähintään yhtä suuren kiitoksen olen velkaa ystävilleni Pietari Akujärvelle ja Jussi Turuselle, jotka eivät koskaan ole epäröineet esittää poikkipuolista sanaa tai ojentaa auttavaa kättä milloin missäkin aallokossa.

–

–

Tenho Kiiskinen on itäsuomalainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.