SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Pyhä yksinkertaisuus (Johdanto)

TIMO HÄNNIKÄINEN

(Teksti on johdantoluku Timo Hännikäisen esseekokoelmaan ”Pyhä yksinkertaisuus”, joka ilmestyy Kiuas Kustannukselta tulevana syksynä.)

Tämän kirjan alaotsikko sisältää erään ajatuksellisen ongelman. Useimmille on selvää, millaisia pahat teot ovat, mutta mitä on se hyvä, jonka nimissä niitä tehdään?

Harva teko on tehty puhtaasti ilkeyttään. Useimmiten niille ainakin jälkeenpäin keksitään jokin oikeutus tai veruke. Paha teko on tekijän omissa silmissä kosto itse kärsitystä vääryydestä, virhearvioinnista johtuva ylilyönti tai olosuhteiden sanelema reaktio. G. K. Chesterton on kiteyttänyt hyvin niin yksilöllisten kuin kulttuuristen moraalien moninaisuuden: ”Olemme varsin samankaltaisia siinä, millaisia tekoja pidämme pahoina. Eroamme valtavasti toisistamme siinä, millaisia pahoja tekoja pidämme anteeksiannettavina.”

Nyt käsittelen kuitenkin jotain muuta kuin arkipäiväisiä pahuuksia ja niiden anteeksiannettavuutta. Kerron valheista, petoksista, murhista ja kidutuksista, jotka on tehty hyvässä uskossa. Tilanteista, joissa vääryys on harkitusti otettu oikeuden välikappaleeksi ja korkeamman tarkoituksenmukaisuuden nimissä tehty asioita, joita tavanomaisen logiikan puitteissa pidettäisiin pöyristyttävinä.

Historia ja päivänpolitiikka tarjoavat luonnollisesti ehtymättömän lähdeaineiston. Voidaan väittää, että politiikassa ylipäätään on kyse hyvän nimissä tehdystä pahasta. Jos politiikka on mahdollisen taidetta, sitä on tehtävä valitsemalla ikäviä vaihtoehtoja, mutta vähemmän ikäviä kuin muut mahdolliset. Niinpä pari täsmennystä on paikallaan.

Käsittelen ensisijaisesti tapauksia, joissa pahoja tekoja ei ole pidetty jalojen pyrkimysten epämiellyttävinä sivutuotteina tai välttämättöminä edellytyksinä, vaan hyveellisinä ja jopa sankarillisina toimina. Ne eivät aina ole himmentäneet suorittajiensa sädekehää, usein päinvastoin: julmimpia inkvisiittoreita on palkittu korkeilla kirkon viroilla, vanhempansa ilmiantaneelle pioneeripojalle on pystytetty patsaita, salaisen poliisin päällikköä on ylistetty runoin ja lauluin. Veren käyttäminen uljaan uuden maailman lannoitteena on innoittanut älykkäitä ja oppineita ihmisiä siinä missä harhaisia kiihkoilijoita ja katujen rupusakkia.

Mutta mitkä kelpaavat jaloiksi pyrkimyksiksi tämän ajan ihmisille? Saatamme tuomita noitavainot mutta ylistää kristillistä etiikkaa. Saatamme tuomita Stalinin mutta sanoa kommunismia kauniiksi aatteeksi. Saatamme sanoa, ettei terroristi edusta oikeaa islamia. Harva puolestaan sanoo natsismia kauniiksi aatteeksi, jonka nimissä tehtiin pahoja asioita. Jopa sen kannattajat ennemmin kiistävät koko holokaustin kuin pitävät sitä oikeutettuna toimena, virheenä tai ymmärrettävänä ylilyöntinä. Kansallissosialismin hirmuteot ovat sikäli ainutlaatuisia, että niitä ei edes yritetä selittää harhautuneeksi ihanteellisuudeksi. Mitään muuta ei nykyään olla valmiita siirtämään yhtä mutkattomasti ”pahuuden” mappiin. Kuitenkin myös natsismiin liittyi idealismia, uhrimieltä ja paremman maailman kaipuuta. Sen ideologit olivat romanttisia utopisteja, jotka haaveilivat terveiden, voimakkaiden ja kauniiden arjalaisten sopusointuisesta yhteiselosta ahkeran työnteon ja kansanperinteellisten rientojen merkeissä.

Kansallissosialismin erityisasema johtuu siitä, että sen utopia koski vain saksalaisia, tai laajimmillaan niin sanottua arjalaista rotua, ei kaikkia maailman ihmisiä. Se halusi luoda ihanneyhteiskunnan yhdelle kansalle, muihin se suhtautui välinpitämättömästi tai vihamielisesti. Tämä rikkoi universalismin sääntöä, joka sisältyy niin kristinuskoon kuin valistuksesta kummunneisiin aatteisiin ja joka on vakiintunut modernin länsimaisen kulttuurin yleiseksi uskonkappaleeksi. Ihmiskunta on sekulaarin aikakauden korkein abstraktio, jonka nimissä toimiva saa paljon anteeksi.

Kuitenkin kyseessä on nimenomaan abstraktio, johon uskominen ei ole sen järkiperäisempää kuin usko jumaliin, karman lakiin tai esi-isien henkiin. Ihmiskunnan suhteen voi myös olla ateisti. Todistettavasti on olemassa ihmislaji, homo sapiens, jolla on tietyt lajityypilliset ominaisuudet, käyttäytymispiirteet ja tarpeet. Hyvin epäilyttävää on kuitenkin puhua ihmiskunnasta, joka jakaa samat päämäärät ja ihanteet. Kuten muillakin lajeilla, myös ihmisellä on niin populaatioiden sisäisiä kuin välisiä eroja, konflikteja, eturistiriitoja ja kilpailuasetelmia.

Filosofi Karl Popper on huomauttanut, että jopa korkeimpiin tunteisiimme kuten rakkauteen ja myötätuntoon vetoaminen jakaa ihmiset eri kategorioihin: sisä- ja ulkopuolisiin, oikea- ja vääräuskoisiin, koti- ja ulkomaalaisiin, luokkatovereihin ja luokkavihollisiin. Rakkautta ei ole abstraktissa mielessä olemassakaan, vaan voimme rakastaa vain niitä jotka tunnemme. Ja vielä enemmän tämä pätee silloin, kun vedotaan alhaisempiin tunteisiin ja intohimoihin.

Toinen saksalainen filosofi, Carl Schmitt, ilmaisisi asian niin, että meillä on aina ystäviä ja vihollisia. Schmittin mielestä politiikka inhimillisenä toimintana perustui ystävän ja vihollisen erottamiselle, ja hän kirjoitti paljon enemmän vihollisesta kuin sen vastinparista. Kyse ei ole moraalisesta jaottelusta: poliittinen vihollinen ei välttämättä ole alhainen, turmeltunut, julma, ahne tai kiero. Eikä hän välttämättä ole ruma, tyhmä, sairas tai naurettava. Hän on vain eksistentiaalisesti jotenkin erilainen ja vieras, siinä määrin että hänen kanssaan voi ääritilanteessa joutua väkivaltaiseen konfliktiin. Viime kädessä vihollinen on se, joka saatetaan tappaa ja joka voidaan tappaa.

Schmittin mukaan jaon ystäviin ja vihollisiin voisi hävittää vain suuri ja kiivas sota, ”ihmiskunnan ehdottomasti viimeinen sota”. Siis sota, joka hävittäisi sotimisen kaikki mahdolliset motiivit ja välineet ja muuttaisi ihmiset ehdottoman passiivisiksi. Tarkoittaisiko tämä käytännössä ydinasein tai muunlaisin joukkotuhoasein käytävää kolmatta maailmansotaa, jonka jälkeen raunioissa kituuttavilla ei enää olisi keinoja eikä energiaa sotia? Sellaista sotaa ei kuitenkaan ole vielä käyty, ja maailmanhistoria ristiriitoineen jatkuu.

Puheet ”ihmiskunnasta” ja ”ihmisyydestä” ovat yritys hävittää vihollisen käsite rauhanomaisin keinoin. Ihmiskunta sulkee piiriinsä jokaikisen ihmisyksilön, joten sillä ei voi olla muuta vihollista kuin kenties luonnonilmiöt tai avaruusolennot. Käytännössä tällainen yritys johtaa siihen, että universalistisia käsitteitä hyödynnetään poliittisesti. Sotia käydään ihmisyyden nimissä, ihmisiä vangitaan tai teloitetaan ”rikoksista ihmiskuntaa vastaan”. Joistakin yksilöistä, kansoista, yhteiskuntaluokista tai poliittisista ryhmistä tulee ”ihmiskunnan vihollisia”, ja näin ollaan siirrytty vihollisuuden äärimmäiseen muotoon: vihollinen ei ole enää pelkkä vastustaja, vaan kaiken hyvän ja tavoiteltavan negaatio.

Istuessaan internointileirillä toisen maailmansodan jälkeen Schmitt kirjoitti vihollisesta:

Kenet voin ylipäätään tunnistaa vihollisekseni? Tietenkin vain ne, jotka voivat kyseenalaistaa minut. Kun tunnistan hänet vihollisena, tunnistan, että hän voi kyseenalaistaa minut. Ja kuka voi todella kyseenalaistaa minut? Vain minä itse. Tai veljeni. Se on se. Toinen on veljeni. Toinen osoittautuu veljekseni ja veli osoittautuu vihollisekseni. Aatamilla ja Eevalla oli kaksi poikaa, Kain ja Abel. Siten alkoi ihmiskunnan historia. Tältä näyttää kaikkien asioiden isä. Tämä on dialektinen jännitys, joka pitää maailmanhistorian liikkeessä eikä maailmanhistoria ole vielä ohi.

Schmittin mielestä vihollista tuli pitää vertaisena: hän on joku, jonka kanssa voidaan sotia, mutta myös sopia. Vihollisella on tunnustettu asema ja oikeudet, hänen kanssaan on mahdollista neuvotella konfliktin ratkaisemiseksi. Kansainvälisessä politiikassa tämä tarkoittaa yhdessä sovittuja sääntöjä valtiollisista rajoista, neuvottelemisesta, sodankäynnin menetelmistä, siviiliväestön ja sotavankien kohtelusta ja niin edelleen. Schmittille tällaisen hengen ilmentymiä olivat Westfalenin rauha ja Wienin kongressi, jotka vakiinnuttivat suvereenien valtioiden aseman Euroopassa. Jos tästä asenteesta luovutaan, vihollinen muuttuu absoluuttiseksi viholliseksi: epäinhimilliseksi olennoksi, joka on lyötävä perinpohjaisesti ja jolta on vietävä kaikki toimintamahdollisuudet nyt ja tulevaisuudessa.

Koska mikään usko tai oppi ei ole vapaa vihollisuudesta, kaikki ovat myös vaarassa langeta absoluuttisiin viholliskuviin. Varhaisen uuden ajan kristityille absoluuttista vihollista edustivat paholaisen kanssa liittoutuneet noidat. Suomen sisällissodassa pahan ruumiillistuma oli yksille lahtari, toisille punikki. Toisessa maailmansodassa kaikkea arvokasta uhkasi aatteesta ja rintamasta riippuen julma fasisti, aasialainen bolsevikki, kansainvälinen juutalainen, amerikkalainen gangsteri tai keltainen paholainen.

Toisinaan kuulee väitettävän, että pahan vastustamisessa ei voi mennä äärimmäisyyksiin ja että maltillisuus hyvän edistämisessä on moraalista laiskuutta. Tämä pitäisi paikkansa, jos kykenisimme erehtymättä tunnistamaan hyvän ja pahan, ja jos meillä olisi hallussamme pettämättömät keinot edistää hyvää ja vastustaa pahaa. Todellisuudessa jokainen, katsomuksesta riippumatta, uskoo olevansa hyvän puolella pahaa vastaan, ja on juuri siksi alttiina moraalisen kiihkoilun kiusaukselle.

Moraalinen kiihkoilu voi saada monenlaisia muotoja. Harmittomammasta päästä löytyy 1900-luvun alkuvuosina vaikuttanut yhdysvaltalainen raittiusaktivisti Carrie Nation, joka näki itsensä ”Jeesuksen jaloissa juoksentelevana bulldogina, joka haukkuu kaikkea mistä Herramme ei pidä.” Nationilla oli tapana rynnätä Kansasin kapakoihin kirveen kanssa särkemään pulloja ja muuta irtaimistoa. Hän iloitsi presidentti McKinleyn salamurhasta vuonna 1901, koska piti tätä kaappijuoppona. Nationilla oli niin henkilökohtaisia kuin yleisiä syitä alkoholin vastaiseen ristiretkeensä: hänen ensimmäinen aviomiehensä oli juonut itsensä hengiltä ja hänen aikanaan alkoli teki ennennäkemätöntä sosiaalista vahinkoa etenkin työtätekevien luokkien keskuudessa. Sinänsä oikeutettu moraalinen suuttumus johti Carrie Nationin tapauksessa moraaliseen maniaan. Hän kuvitteli poistavansa paheen maailmasta kitkemällä sen kapakka kerrallaan.

Saman manian valtaan on joutunut myös moni paljon vaikutusvaltaisempi yksilö. Ajattelutapa, jota voi kutsua pyhäksi yksinkertaisuudeksi, voi levitä hallitsijoista ja mielipidevaikuttajista kansanjoukkoihin ja päinvastoin. Tämä kirja käsittelee syitä ja seurauksia, joita kumpiakin tuolla ajattelutavalla väistämättä on.

***

O sancta simplicitas!” -lausahdus on tarinan mukaan peräisin tšekkiläiseltä reformaattori Jan Husilta, joka polttoroviolla seistessään näki vanhan naisen lisäävän omatoimisesti risuja rovion sytykkeeksi. Vaikka käyttikin aikansa sivistyneistön kieltä, Hus ei niinkään viitannut kansannaisen oppimattomuuteen kuin hänen toimintansa järkyttävän putkinäköiseen logiikkaan. Nainen näki edessään kerettiläisen, pahuuden edustajan, ja katsoi moraaliseksi velvollisuudekseen edesauttaa tämän käristämistä edes muutamalla risulla. Hän kirjaimellisesti kantoi kortensa kekoon, eikä varmasti pitänyt panostaan turhana.

Pyhä yksinkertaisuus ei tarkoita kyvyttömyyttä loogiseen ajatteluun. Se tarkoittaa pikemminkin kaiken logiikan valjastamista yhden päämäärän eteen. Sen käyttövoimana on tunne, joka hallitsee koko ajattelua ja löytää hyvinkin mutkikkaita älyllisiä oikeutuksia itselleen. Kyse ei ole vihan tai pelon tunteesta, ainakaan ensisijaisesti. Kyse on tunteenomaisesta vakaumuksesta, että itse on viaton ja oikealla asialla. Olennainen elementti on myös halu kuulua muiden viattomien ja oikealla asialla olevien joukkoon. Valitettavasti on aina myös niitä, jotka eivät jaa samaa oikeaa asiaa, samaa onnellista tulevaisuutta. Tällaisten ihmisen on oltava jotenkin perustavanlaatuisesti turmeltuneita, eiväthän he muuten itsepintaisesti torjuisi sitä mikä on heille ja kaikille muillekin parhaaksi. Näin he lakkaavat olemasta yksilöitä, joiden valinnoille on syynsä, ja muuttuvat hirviöhahmoiksi, jotka vain ovat pahoja.

Pyhän yksinkertaisuuden logiikkaa on helpompi ymmärtää kun tiedostaa, että jokainen meistä pitää jotakin ihmisryhmää hirviöinä. Jokaisella on mielikuva perin juurin epäinhimillisestä olennosta: sillä ei ole äitiä, se ei tunne myötätuntoa, se haluaa vain tuhota ja vahingoittaa. Yhdelle se on muslimifundamentalisti, toiselle rasisti, kolmannelle rikas kapitalisti, neljännelle abortinvastustaja, viidennelle koiranomistaja joka ei siivoa lemmikkinsä kakkoja jalkakäytävältä. Saatamme tehdä pilaa tuollaisista hahmoista, esittää heidät surkuhupaisina, mutta siinä on aina jotain hermostunutta – pohjimmiltamme inhoamme ja pelkäämme heitä.

Tässä ei suinkaan piile mitään mysteeriä tai edes kovin monimutkaista psykologiaa. Oikeutettu aggressio, pyhä viha, on inhimillinen perustarve, ja helpointa on kohdistaa se johonkin syvästi vieraaseen, korkeintaan puoli-inhimilliseen. Erityisen helppoa se on silloin, kun ne ovat tehneet vääryyttä meille. Toisinaan jopa haluamme kokea vääryyttä, jotta saisimme pätevän verukkeen suuttua ja kostaa ilman omantunnonpistoksia. Ja jos todellista vääryyttä ei ole tapahtunut, kuviteltukin kelpaa.

Viha nimittäin vaikuttaa elimistössä kokaiinin tai crackin tavoin: se poistaa uupumuksen ja antaa voittamattomuuden tunteen. Suuttuessamme elimistö erittää fyysistä kipua lievittävää noradrenaliinia ja mielihyvää tuottavaa dopamiinia. Nämä kemikaalit ovat osa evolutiivista taisteluvarustustamme, ja ne vähentävät vaarallista villieläintä, naapuriheimon soturia tai kilpailevan jääkiekkojoukkueen kannattajaa kohtaan tuntemaamme pelkoa – ja sääliä. Ne myös sitovat omien joukkoa tiiviimmin yhteen, vievät sen kamppailun ja lojaalisuuden kollektiiviselle tripille.

Siksi kaikki järjestäytyneet yhteiskunnat pyrkivät hallitsemaan, kanavoimaan ja tukahduttamaan vihaa samalla tavoin kuin ne pyrkivät kontrolloimaan päihteiden käyttöä. Jottei viha riistäytyisi käsistä ja repisi järjestystä hajalle, se on kanavoitava sopiviin kohteisiin kuten uhkaaviin ulkovaltoihin tai terroristeihin. Yhteiskuntaa on vaikea puolustaa sodassa, jos vihollista pitää liikaa itsensä kaltaisena, ja dehumanisointi kuuluu sotapropagandan peruselementteihin. On syytä muistaa, että jokaisen Pohjois-Amerikan intiaaniheimon nimi tarkoitti heimon kielellä ”ihmistä” – muiden heimojen jäseniä ei siis laskettu lajitovereiksi.

Mutta kuten kokaiiniviivan, myös vihan aiheuttama euforia hälvenee ennen pitkää. Sitä seuraa krapula, jonka tullessa häpeillään oman reation liiallisuutta ja ollaan ehkä valmiita tulitaukoonkin. Kuten Ernst Jünger huomautti, säädyllisimmin viholliseen suhtautuvat ne, jotka joutuvat kastamaan kätensä vereen. Useimmat sodat loppuvat siksi, että niin kansa kuin johtajat yksinkertaisesti kyllästyvät nälkään ja teurastukseen. Seuraa rauhan aika, jota kestää ainakin niin kauan kuin edellisen sodan hirmuisuus ehtii unohtua.

Alkukantaista antagonismia voidaan kuitenkin terästää ideologialla, jolloin siirrytään aivan uudelle tasolle. Selkäydinreaktiot saavat teoreettisen oikeutuksen, eikä mikään uhraus tai äärimmäisyys voi olla liikaa. Ideologia väittää, että pahat ihmiset seisovat onnen ja edistyksen tiellä, ja ettei mitään rauhaa tule ennen kuin heidät on tuhottu tai muulla tavoin saatu lopullisesti pois pelistä. Se väittää, että loistavan tulevaisuuden hylkäävät ovat objektiivisesti ihmiskunnan vihollisia, vaikkeivät siltä näyttäisikään. Ja jos loistava tulevaisuus kaikista pyyteettömistä ponnisteluista huolimatta näyttää aina vain siirtyvän kauemmas, ideologia löytää aina syyn muualta kuin itsestään.

Totalitaarinen mielenlaatu elää myös ei-totalitaarisissa yhteiskunnissa, samoin kuin totaalisen sodan logiikka voi kukoistaa myös rauhan aikana. (Muistettakoon, että monet viime vuosisadan suurimmista joukkovainoista tapahtuivat rauhan oloissa.) Se elää myös siellä, missä kiivaimmin puhutaan ihmisoikeuksien, sananvapauden ja demokratian puolesta. Se on läsnä kaikkialla, missä hyveestä tehdään todellisuudesta irrallinen prinsiippi, omitaan se itselle ja määritellään jotkut muut sen vastavoimaksi. Tämä vastavoima voi sijaita yhtä lailla yhteiskunnan sisällä kuin sen ulkopuolella.

***

Ranskalainen filosofi René Girard kirjoitti syntipukkimekanismista, jonka hän yhdisti erityisesti luonnonyhteiskunnissa käytävään kilpailuun valta-asemasta, omaisuudesta ja perimysjärjestyksestä. Kilpailun aiheuttamia ristiriitoja yritetään lieventää etsimällä sisäinen vihollinen, joku joka ei oikeastaan kuulu omien joukkoon. Häneltä voidaan riistää lain suoja ja hänelle voidaan kostaa omat epäonnistumiset, joihin hän mystisellä tavalla on syypää.

Girardin mukaan kristinusko löysi ulospääsyn syntipukkimekanismista. Jeesus rukoili ristillä anteeksiantoa ristiinnaulitsijoilleen, ja hänen kuolemansa teki uhraamisen tarpeettomaksi. Mutta historia tarjoaa niukalti näyttöä, että Jeesuksen esimerkki olisi vapauttanut yhteiskunnat syntipukkien etsimisen tarpeesta. Itse asiassa, tarjotessaan kaikille ihmisille pelastuksen mahdollisuutta kristinusko paitsi herätti suuria moraalisia toiveita antiikin maailmassa, myös avasi portit uudenlaiselle väkivallalle. Se esitti maailmanhistorian johdonmukaisena käsikirjoituksena, jolla oli apokalyptinen loppu. Niistä, jotka eivät ottaneet tuota käsikirjoitusta hengelliseen kustannusohjelmaansa, tuli pakanoita tai harhaoppisia, siis potentiaalisia uskonvihollisia.

Ajatuksen historian suuresta kertomuksesta ovat myöhemmin lainanneet erilaiset maalliset kumousliikkeet, jotka tahtoivat toteuttaa paratiisin maan päällä. Ne saivat lähtölaukauksen Ranskan vallankumouksesta, elivät kukoistuskauttaan 1900-luvulla, ja niiden katsomukset pitävät ihmisiä edelleen otteessaan, vaikka harva enää jakaa niiden suoraviivaista optimismia. Tuomitessaan kokonaiset kansat, kansanryhmät, sukupolvet ja yhteiskuntaluokat utopiansa jarruiksi ne vuodattivat ennennäkemättömän paljon verta, mutta vihollisia oli lopulta enemmän kuin joukkohautoja ehdittiin kaivaa.

Suurimmat vapauden, tasa-arvon ja rauhan nimissä suoritetut verilöylyt näyttävät tällä hetkellä olevan takanapäin, ainakin länsimaissa. Syntipukkien etsiminen ei kuitenkaan ole päättynyt. Sanomalehtien pääkirjoituksissa ja kolumnipalstoilla kirjoitetaan ilmiöistä ja ihmisistä, jotka uhkaavat demokratiaa ja joiden torjuntaan kaikkien tulisi osallistua. Juuri tällä hetkellä on erityisen muodikasta syyttää ilmastonmuutoksesta keski-ikäisiä, jotka silkkaa itsekkyyttään ovat pilanneet nuorten tulevaisuuden. Ketään ei ole vielä vaadittu hirtettäväksi lyhypylvääseen, vaan pahan puolella olevat halutaan lähinnä ahdistaa järjestäytyneen yhteiskunnan äärimmäisille laitamille, mutta intohimojen voimakkuudesta päätellen moinen ei olisi lainkaan mahdotonta hieman epävakaammissa oloissa.

Tämän kirjan esseet käsittelevät kuitenkin ensi sijassa historiaa. Vaikka siellä täällä vedänkin yhteyksiä menneisyydestä nykyaikaan, olen yrittänyt vastustaa kiusausta syöttää lukijoille valmiita tulkintoja, ja luottanut pikemminkin siihen, että he osaavat itse tunnistaa vastaavuudet. Kirja ei ole missään määrin tyhjentävä eikä luultavasti edes tasapuolinen selvitys idealistisin motiivein tehdystä pahasta. Olen henkilökohtaisen mielenkiintoni ohjaamana valottanut aihetta sieltä täältä ja keskittynyt erityisesti ilmiön taustalla olevaan psykologiaan. Niinpä historiallisten tapahtumien ohella nostan esille niihin vaikuttaneita henkilöitä ja heidän motiivejaan, jotka eivät useinkaan ole niin yksiselitteisiä kuin voisi luulla.

Tarkoitukseni ei ole tehdä asiaansa sokeasti uskovista uutta vihollisryhmää, jota ilman kaikki olisi hyvin. Olen täysin tietoinen, että meillä on heidät aina keskuudessamme. Lisäksi heitä on mahdoton paikantaa mihinkään viiteryhmään: heitä löytyy politiikan kaikilta laidoilta ja keskialueilta, vaikka he juuri tällä hetkellä tuntuvatkin olevan erityisen hyvin edustettuina tietyllä mielipidesektorilla. En siis kehota ketään syyttämään muita moraalisesta fanatismista. Vaikka syytös pitäisikin paikkansa, he tuskin siitä viisastuisivat. Sen sijaan usutan itse kutakin, katsomuksesta riippumatta, kysymään itseltään, mitä he eivät olisi valmiita tekemään asiansa puolesta. Ellei mitään realistisia pidäkkeitä löydy, kirjassa kuvattuihin tapauksiin kannattaa perehtyä erityisen tarkkaan.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot” (2018). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on 11 kesäkuun, 2019 by in Historia, Kulttuuri and tagged , , , , , , , , , .
%d bloggers like this: