SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Farssi ja painajainen

TIMO HÄNNIKÄINEN

Melko tunnetun anekdootin mukaan Iosif Stalin tapasi puhdistusaallon pahimmassa vaiheessa kutsuilla erään politbyroon jäsenen ja sanoi tälle: ”Kas, eikö teitä vielä olekaan ammuttu?” Tapaus kuvaa hyvin sitä, miten Stalinin kausi oli itsessään eräänlaista mustaa satiiria ja tuotti omanlaistaan irvokasta huumoria.

Ja miten muuten olisikaan voinut olla yhteiskunnassa, jossa äänestyslipukkeissa oli vain yksi valmiiksi rastitettu vaihtoehto, salaisella poliisilla oli viisivuotissuunnitelman mukaiset pidätyskiintiöt ja vankeustuomion saattoi saada itsensä ilmiantamatta jättämisestä. Totalitaarinen järjestelmä synnytti jakomielisen mentaliteetin, jossa yksilö vilpittömästi uskoi erilaisiin järjettömyyksiin ja samanaikaisesti tiedosti niiden järjettömyyden. Tämä ajattelutapa ulottui alimmista yhteiskuntakerroksista ylimpiin, minkä osoittaa eräs toinen Stalin-anekdootti. Kulakki-isänsä viranomaisille ilmiantaneesta 14-vuotiaasta Pavlik Morozovista, jonka kyläläiset surmasivat kostoksi, tehtiin Stalinin käskystä Neuvostoliiton sankari ja sosialismin marttyyri, jonka kunniaksi sävellettiin lauluja ja pystytettiin patsaita. Laatiessaan virallista määräystä Pavlikin kanonisoimiseksi Stalin yhtäkkiä keskeytti työnsä ja tuhahti: ”Mikä pikku sika, ilmiantaa nyt oma isänsä!”

Äskettäin Suomen ensi-iltansa saanut brittikomedia The Death of Stalin saattaakin olla hauskempi niille, jotka eivät tunne aikakauden historiaa erityisen hyvin. Stalinin kuoleman jälkeistä valtataistelua kuvaava tarina pikemminkin kirjoittaa esiin Stalinin kauden absurditeetit kuin varsinaisesti liioittelee niitä. Vallan sisäpiirin edustajat ovat ohjaajan käsittelyssä muuttuneet räävittömiksi irvikuviksi: Nikita Hruštšev on pelokas ilveilijä, sotamarsalkka Georgi Žukov gangsterimainen öykkäri. Mutta monia keskeisiä henkilöitä ei ole juurikaan tarvinnut karrikoida: todellisessakin elämässä Lavrenti Berija oli seksuaalisesti kieroutunut sadisti, Georgi Malenkov naismainen prameilija, Vjatšeslav Molotov tylsämielisen oikeaoppinen pönöttäjä ja Stalinin poika Vasili pilalle hemmoteltu juoppohullu. Ohjaaja Armando Iannucci on jopa sanonut laimentaneensa todellisen historian mielettömyyksiä tehdäkseen kokonaisuudesta uskottavamman.

The Death of Stalin muuntelee historiallisia tosiseikkoja taiteellisiin tarpeisiin, eikä sitä pidä katsoa tarkkana kuvauksena Stalinin kuolemasta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa radio-orkesteri soittaa Mozartin pianokonserttoa yleisölle. Ääniteknikko saa Stalinilta puhelun ja käskyn toimittaa hänelle taltiointi esityksestä. Esitystä ei ole kuitenkaan äänitetty, joten konsertto on soitettava uudelleen jotta pääsihteeri saa levynsä. Ennen levyn toimittamista perille pianisti Marija Judina sujauttaa sen mukaan paperilapun, jossa solvaa Stalinia. Luettuaan lapun Stalin saa hysteerisen naurukohtauksen ja tuupertuu aivoverenvuotoon. Tapaus on lainattu Dmitri Šostakovitšin muistelmista ja saattaa pitää paikkansakin, muttei liity mitenkään Stalinin kuolemaan vaan tapahtui paljon aikaisemmin. Muistelmien mukaan Judina lähetti Stalinille kirjeen saatuaan tältä suuren rahasumman palkkioksi suorituksestaan, ja kirjoitti siinä:

Kiitän teitä, Iosif Vissarionovitš, avustuksestanne. Tulen rukoilemaan Teidän puolestanne yötä päivää ja pyytämään Herraa antamaan Teille anteeksi raskaat rikkomuksenne kansaa ja maata kohtaan. Herra on armelias. Hän antaa anteeksi. Rahat olen antanut sen kirkon korjaukseen, jossa minun on tapana käydä.

Judinan itsetuhoinen kirje ei johtanut mihinkään seuraamuksiin, mitä on joskus pidetty osoituksena Stalinin huumorintajusta. On väitetty, että Judinan soittama pianokonsertto olisi ollut Stalinin levysoittimen lautasella, kun johtaja löydettiin työhuoneeltaan kuolemaksi koituneen sairaskohtauksen jälkeen. Väitteen todenperäisyyttä on mahdoton todistaa.

Elokuva sivuuttaa joidenkin historioitsijoiden uskottavina pitämät teoriat, joiden mukaan Stalin olisi myrkytetty, ja keskittyy vallanperijöiden keskinäiseen pudotuspeliin. Riitaisa satraappijoukko yhdistää lopulta voimansa NKVD-päällikkö Berijaa vastaan, koska pelko niin luonnevikaisen yksilön valtaannoususta ylittää pyrkyrivaistot. Historiallisesti suurin ironia sisältyy siihen, että kammottavasta luonteestaan ja massiivisista rikoksistaan huolimatta Berija edusti nykynäkökulmasta liberaalia linjaa: Stalinin kuoleman jälkeen hän suunnitteli muun muassa vankileirijärjestelmän purkamista ja talouden uudistamista ja halusi antaa Itä-Euroopan kansandemokratioille mahdollisuuden valita itse suuntansa.

Ilveilynä valtataistelusta The Death of Stalin on virtuoosimaisen hyvin tehty. Se etenee alusta loppuun herpaantumattomalla intensiteetillä ja yhdistelee taitavasti eri komedian lajeja kuten slapstickia, farssia, screwballia ja tragikomediaa. Loistavasti kirjoitettu dialogi on täynnä nokkelia koukkuja. Monty Pythonin perintö näkyy muuallakin kuin siinä, että Michael Palin esittää Molotovin roolin: räävitön kielenkäyttö ja pikkuasioiden paisuttelusta syntyvä komiikka ovat modernin brittihuumorin keksijöiden perusarsenaalia.

Omintakeisinta elokuvassa on kuitenkin sen jatkuva häilyntä groteskin huumorin ja synkän tragedian välillä. NKVD:n vankilassa kuvatut kohtaukset, joissa kuolemaantuomitut huutavat mekaanisesti ”Eläköön Stalin!” ennen niskalaukausta herättävät kurkkuun tukehtuvaa naurua, ja Berijan kukistumista ja teloitusta kuvaava loppujakso on enemmän painajaismainen kuin hauska.

Henri Bergsonin mielestä huumorin eräs universaali muoto on sellainen, jossa komiikka kumpuaa yksilöllisyyden menettämisestä ja robottimaisesta käyttäytymisestä. Sille perustuvat muun muassa työelämän yksitoikkoisuudesta ja nalkuttavista vaimoista kertovat vitsit. Sama ilmiö on itse asiassa myös kauhun lähde. Totalitaariset yhteiskunnat ovat hirvittäviä, koska ne perustuvat automatisoituneille käyttäytymis- ja ajattelumalleille: johtajan puheelle on taputettava kämmenet vereslihalla ja typerimpäänkin propagandaan on reagoitava innostuneesti jos mielii välttää vankeuden, kidutuksen ja kuoleman. Kaavamainen käytös kuitenkin luisuu tämän tästä idioottimaisiin äärimmäisyyksiin tai kääntyy alkuperäisen tarkoituksensa vastaiseksi, mille voi vain nauraa. Mutta tämä nauru kumpuaa aina pimeästä paikasta, se ei koskaan voi olla lämmintä. The Death of Stalin on yhtä ristiriitainen ja huojuva kuin kuvaamansa järjestelmä.

Neuvostoliiton perintöä rehabilitoivalla Venäjällä The Death of Stalin on kielletty ”historiaa halventavana”, ja sen esittämisestä voi saada 3000 euron suuruisen sakon. Hypersensitiivisessä lännessä on puolestaan paheksuttu sen tapaa vääntää vitsiä joukkomurhista ja seksuaalisesta väkivallasta. Ilmapiirissä, jossa huumori ja taide eivät saisi loukata kenenkään tunteita, pöyristyttäville asioille täysin anteeksipyytelemättä naurava elokuva on radikaali. Se nimittäin osoittaa myös länsimaisen poliittisen korrektiuden robottimaisuuden. Pyrkimykset muovata kulttuuri kaikille sopivaksi tuottaa kuvatun kaltaista mekaanista tasapäisyyttä, ja siksi turvatilojen ja sisältövaroitusten maailma on samanaikaisesti sekä farssi että painajainen.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: